Mietteitä

Unkuri miettii, Sipura miettii. Sen siis täytyy olla ajankohtaista mutta ei muodikasta ja ehdottomasti ei trendikästä. Eli se, mitä tekee kaltaiseni tee-se-itse-snobbaileva pseudointellektuelli joka haluaa olla pinnalla olematta pinnallinen.

Mietin sitä, että jos ihminen miettii ja jos hän mietiskelee, on jälkimmäisessä syvällisempi sävy. Kuitenkin jos joku ensimmäinen kävelee ja toiseksi käveleskelee, on tässä vähättelevä sävy. Ja jos yksi tekee ja toinen teeskentelee, on tekemistä enää lumeeksi. Oleskelu on vähän kuin halpahintaista olemista, jonkinlainen eksistentialistinen epäonnistuminen jossa olemassaolo on tuhrittu hedonistisella pinnallisella ajanhaaskaustekemisellä joka on ikään kuin peittänyt olemisen alleen. Mietiskely on kenties vaatimatonta tai se opettaa että vähemmän on enemmän.

Mietin Kari Mäkisen kantaa siitä, että tehokkaan yhteiskunnan tulisi ottaa oppia vanhuksilta, etenkin kun elinikä kasvaa ja ihmiset elävät pitkään. Hän on pahoillaan siitä että elämänkokemus ja perimätieto on hylätty ja keskitytään uuteen tietoon joka täsmentyy ja muuttuu nopeasti. Että kertaamisen ja pysyvyyden tarjoaman vakauden sijasta keskitytään muutokseen, uutuuksiin ja kaikkeen jossa on nopeutta ja joustavuutta. Samalla hän moittii että vanhukset nähdään verovarojen kuluttajina ja tätä kautta riskeinä jotka rikkovat yhteiskuntaa. Mäkisestä kulttuuri tukee nuoruuden ominaisuuksia sen sijaan että käyttäisi hyväkseen vanhuuden tuomaa kykyä luopua ja peilata elämää taaksepäin. En tiedä mitä nuoruutta Kari Mäkinen tarkoittaa. Ilmeisesti keski-ikäistä uraputkessa elämistä. Sillä nuori, joka opiskelee yhä vanhemmaksi, on yhä pidempään puheissa lähinnä rasite. Ja ainakaan itselleni luopuminen ja ruumiiseen vammojen kautta pikavanhennuksia tuoneet kivut eivät ole mitenkään kasvattavia. Ei vaikka elämäni keskiössä onkin vanhuuden arvot, kipu ja luopuminen ja muistaminen.

Mietin miten joissain ihmisissä on rasvaa vain puheissa jotka koskevat toisten vaimoja, tyttöystäviä, äitejä tai tyttäriä. ; Vaikka koenkin olevani varsin tiiviisti mukana seksuaalisesti suvaitsevaisessa kulttuurissa jossa seksuaalisuuden toteutus ja siihen liittyvä kokeilu ja tunnustelu ovat asiaankuuluvia, kourii tämä sydäntäni kuin katolinen pastori kuoripojan ahteria. Voiko näille rasvaisille ihmisille sanoa että "läski"? Edes sanojen "pian" ja "tummenee" kanssa?

Mietin, miten ihmiset osaavat luokitella toisiaan hyvin. Hikipedian vandalismi -artikkeli osaa nimetä minut erityisen nimityhmäilyvandalismin vastaiseksi. Olen torpannut ties keitä, ja estolistani ja muut ovat varsin pitkiä. Mitään en ole sanonut, olen vain tehnyt. Nämä pienet jutut jossa jotain koulukaveria pilkataan homoksi tai idiootiksi ja julkaistaan vitseinä, yleensä koululaitosten atk -luokan tietokoneilla peräti, ovatkin suuri inhokkini. Tämänlainen kiusaaminen on loukkaus paitsi toista ihmistä, myös huumoria, kohtaan. Ne vievät uskoni siihen että lapsissa on tulevaisuus. Tosin olen armelias. Jokainen näistä peukalollatapettavista nimityhmäilijöistä on elossa. Heissä ei kenties ole tulevaisuutta, mutta heillä on yhä sellainen.

Mietin miten kaikkia ihmisen vaikutuspiirin ulkopuolella olevia eläimiä kuvaa luonnollisuus ja vapaus. Ihmisen on vaikeaa toteuttaa näitä, ja ne ovat eläimillekin inhimillisiä konstruktioita. Hyvin moni haluaakin eläimelliseksi. Tosin kun metsästys tulee mukaan kuvioihin he jotenkin korostavat että ihminen on vapautunut luonnosta. Että hän on harkitseva intentionaalinen olento joka tarkoittaa sitä ei saisi metsästää vaikka pitäisi vapautta ja luonnollisuutta elämännuorinaan. Mutta toisaalta mikä tahansa on mahdollista ihmisille jotka rakastavat luontoa siitä huolimatta mitä tämä heille teki.

Mietin sitä, että miten sama miekkailutunti voikin antaa sekalaista palautetta omasta taidosta. Kun aiheena oli potkiminen, nöyrryin koska tiedostin sen, että potkimisen tarkoitus ei ole tarjota luovaa tapaa kaataa itsensä. Kun tässä välissä leikittiin tikarilla, kokeneemmat tyypit ottivat 20 cm tavallista pidemmän etäisyyden. Ja sitten potkittiin.

Mietin sitä miten Douglas Adams teki vitsejä näkymättömyydestä ja tiedostamisen puutteesta. Jonkun Toisen Ongelmakenttä oli erityisen tehokas näkymättömyyskenttä. Lisäksi tarjolla olivat erikoiset Joo Jantan aurinkolasit jotka tummenevat vaaran uhatessa. Jostain syystä Douglas Adams ei kehittänyt Jonkun Toisen Syy -generaattoria jolla mikä tahansa asia saataisin esille ja jonka piilottaminen olisi mahdotonta. Nykyään juuri mitään ei ole tarjolla ilman Jonkun Toisen Syy -generaattoria. Ilmeisesti Jonkun Toisen Ongelmakenttä on niin muodikas ja tämä on ainut mahdollinen tapa nähdä yhtään mitään.

Mietin sitä, miten minulla on pienet kädet. Käteni ovat pienemmät kuin suurella osalla naisia. Vain hyvin hyvin harvalla miehellä on yhtä pienet kädet. Näin kuitenkin vielä omianikin pienemmät kädet. Ne olivat peräti ammattisoturin kädet. Ja miehen kädet. Ne olivat myös muumioituneet kädet jostain vuodelta 1000 ennen ajanlaskun alkua. Näin ne Tampereella muumiomuseossa. Tämä oli jotenkin kannustavaa.

Mietin miten monella on rohkeutta sellaisella erityisellä itsereflektoidussa muodossa, jota kaikkien muiden voi olla vaikeaa tunnistaa rohkeudeksi, mutta josta kuitenkin tulee näille ihmisille rohkeusidentiteetti. Korostetusti tässä puhutaan siitä että ihminen uskaltaa ottaa rohkeasti esiin jonkun mielipiteen tai aiheen joka on sillä hetkellä muutenkin muodikkaasti ja yleisesti kritisoitu. Ja miten hän uskaltaa räväkkään rohkeasti eli tahdittomasti kutsumaan tätä rajuilla adjektiiveilla ja alatyylisillä huomautuksilla. Ja miten vastaan paneminen kuitataan rohkeasti eli röyhkeästi "jos  ei miellytä niin vaihda kanavaa" -tyylisillä lausunnoilla. Ei sillä, että en tunnistaisi näitä piirteitä itsessäni vahvasti. En vain näe sitä rohkeutena tai hyveellisyytenä. Tässä sitä kaikki ollaan Nalle Wahlroosin ja Jari Sarasvuon ideologisia äpärälapsia tältä osin.