Toiseus.

"Jos haluaa olla vapaa, haluaa vapaiksi myös muut."
(Simone de Beauvoir)

Simone de Beauvoir tuli tunnetuksi vuonna 1949 kirjastaan "Toinen sukupuoli". Siinä hän käsitteli tärkeää asiaa: Hän kuvasi naisen asemaa. Kuten arvata saattaa, silloinen patriarkaalinen maailma kohahti, muun muassa Paavi laittoi kirjan mustalle listalle. Sillä kirjassa häväistiin miehiä, ja sitä kuvattiin filosofiseksi pornografiaksi. De Beauvoir oli kuitenkin hyvässä seurassa, sillä myös hänen "avoin avopuolisonsa" Jean-Paul Sartre sai kuulla puheita siitä että oliko hänet riivattu.

Toisessa sukupuolessa tuotiin esiin asiaa, joka ei ollut perinteisessä mielessä akateeminen. Siinä ei ollut uusia käsitteitä, eikä sen ymmärtäminen ollut monimutkaisten kielikuvien takana. Sen tavoitteet olivat lähempänä Karl Marxin ajatusta, jossa "Filosofit ovat vain eri tavoilla selittäneet maailmaa - mutta tehtävänä on sen muuttaminen." Tämä teksti on tehty de Beauvoirin -ja valitettavasti hieman Marxinkin- tavoitteita seuraillen, tämän artikkelin tavoitteena on siis tuoda hieman esiin toiseutta. Tai oikeastaan ensimmäisyyttä, sillä nykyinen kulttuurimme on korostanut erilaisuuden vapautta tärkeämmäksi arvoksi: Harrastamme helposti siirrettyä nationalismia ja suvaitsemme suvaitsemattomuutta, jossa "toiseuteen" leimatuille annetaan erityisoikeuksia suhteessa muihin ihmisiin. Sellaisia etuoikeuksia, jotka itselle annettuna olisivat rasismileiman alla välittömästi.

On tärkeää huomata, että tämä juttu ei varsinaisesti kritisoi naistutkimusta. Vaan lähinnä sitä, miten feminismi ja naistutkimus näkyvät kulttuurissamme. Toivon että nämä virheet eivät toistu naistutkimuksen kentällä, koska muutoin naistutkimus ei olisi sitä feminismiä, jota sen toivoisin olevan, eli tasa -arvoa kannattavaa aatetta, jota fiksu ja ihailtava Minna Canth edusti. Sillä silloin feminismi on telaketjufeminismiä, joka ei ole yhtään sen tasa-arvoisempi kuin sovinismikaan.

Mutta hypätään vielä de Beauvoiriin, joka ainakin minulle on ensisijaisesti filosofi ja vasta toisisijaisesti nainen. Sillä hänen ajatuksiaan tulen käyttämään tässä pikkuisessa yönsydänurakassani. (Joka valmistuu sopivasti äitienpäiväksi.) Toivottavasti tämä naisen toiseuteen tuomitseminen, sukupuolen merkityksettömämmäksi laittaminen, ei ole sitä naisen halveksimista. (Aina tästä ei tahdo saada selvää.)

De Beauvoir osoitti historiallisessa käsittelyssään sitä, kuinka nainen on ollut yhteiskunnassa alistettuna, ei äänioikeutta, ei mahdollisuutta opiskella yliopistossa. (Jopa ritareilla, joilla naista voitiin arvostaa, hyveellinen nainen oli tietynlainen, hänellä oli juuri tietyt normit, joihin hänen piti sopia.) Mutta hän ei keskittynyt tähän. Hän keskittyi siihen, miten sanomattomat normit sitoivat naista yhä tuolloin. Sillä kulttuurissa on tietyt arvot ja perinteet, jotka seuraavat mukana. Ja nämä arvot ovat jättäneet merkkinsä myös kieleen, ja ne siirtyivät sen mukana. Ne näkyvät esimerkiksi tarinoissa: Myyttien nainen ei tapa hirviöitä, valloita mantereita, julista filosofiaa kaduilla, keksi uusia teoreemoja, eikä kokoa vallankumousta ja johda sitä. Myyttien nainen on joko hoivaava ja pitkämielinen kanaemo tai seksikäs huora.

Kielianalyysi, jota feministit nykyäänkin soveltavat, nojaa ajatukseen kulttuurinsiirrosta. "Joka hallitsee kieltä, hän hallitsee mieltä".

Siksi jos kulttuurissa sanotaan, että mies "siittää lapsen" ja nainen "tulee raskaaksi", kerrotaan että mies on aktiivinen ja nainen passiivinen. Ja sanonnassa tämä asenne siirtyy tätä käyttäessämme myös lapsille, vaikka emme tiedostaisi tätä suoraan. Itse asiassa tiedostamatta tätä se siirtyy luultavasti jopa enemmän: Weasel Worditkin toimivat parhaiten niiden parissa jotka eivät niiden arvoa mieti. Esimerkiksi jos jonkun kannan edustaja korostaa sitä kuinka hänen puolen asiantuntija on "professori" ja toisen puolen professoriasiantuntijasta kerrotaan kuinka hän on esimerkiksi "kommunisti". Faktoja molemmat, mutta..

Toisin sanoen: Uskon että jos koko kulttuuri käyttää tietynlaisia sanontoja, se todella vaikuttaa suhtautumiseen. Jos esimerkiksi esittää, kuten "Kristityn vastuu" -lehden päätoimittaja Esa Saarisen "Filosofia" -kirjan (sivu. 225) mukaan ilmoittaa että "Raamatun mukaanhan avioliitto on miehelle annettu tehtävä, 'mies luopukoon isästään ja liittykööt vaimoonsa ja he tulevat yhdeksi lihaksi' (1. Moos. 2:24) Miksi käsky annettiin miehelle? Koska naisen sielun ja ruumiin rakenne on haavoittuvampi, hän tarvitsee suojelua." Todellakin vaikuttaa siihen, miten mies on suhteessa naiseen kulttuurissa. Ja tässä näkemyksessä nainen on "heikko", "passiivinen". Ja mies taas "aktiivinen" ja "vahva". Mielestäni tämä on ihmiskohtaista, eli uskon että heikkoja, kuvauksen mukaisia, naisiakin on olemassa. Ja että osa miehistä ei täytä tätä ehtoa koska perinteet pistävät hänet kestämään asioita, joiden kohdalla naisten annetaan joustaa.

De Beauvoirin mukaan tämä perinne oli taakka. Se on naista alistava käsitys. Mutta käsitys on vain käsitys, eikä tarkoita että se olisi pysyvä tila. Tila voidaan siis muuttaa.

Ja nyt pääsemme hyppäämään nykysuomeen. Viime kesänä oli sairaanhoitajien lakko. He ajoivat tietysti arvokasta asiaa. Sillä heidän palkkansa totisesti olivat liian pienet. Mutta asiaan sidottiin muutakin. Siihen sidottiin naiseus. Miesten ja naisten palkkauserot nousivat kysymykseen. Tietenkin Suomessa samoista tehtävistä saadaan suunnilleen samaa palkkaa. Mutta naisvaltaiset alat saavat pienempiä palkkoja kuin miesvaltaiset alat. Ja tätä asiaa oltiin puolustamassa. Miesten ja naisten oikeuksista puhuessa palkkaerot nousevatkin aina esiin. Ja hyvä niin. En siis ole kieltämässä kritiikkiä, päin vastoin. Haluaisin tuoda sitä lisää.

Sillä myös miehissä on toiseutta. Ja sekin on perinteen kahlehtimaa. Sillä aivan kuten naiset eivät ole onnistuneet vapautumaan niin paljon, että miesten työt ja naisten työt olisivat menettäneet merkityksensä. Mikä ei toimi, koska sairaanhoitajat ovat naisvaltainen ala. Naiset ovat itse valinneet sen. Mielenkiintoinen kysymys onkin, onko tämä halu kulttuurin vai perimän seurausta. Palkkaerot toki johtuvat arvostuseroista, jotka voivat johtua taustakulttuurin "perinteisesti miehille leimatuista arvoista". Mutta se fakta, että nämä ovat yhä naisvaltaisia. Se kertookin jo siitä että "palkkakuopan kahleet ovatkin naistensa itse hakemia".

Sillä jos nainen on ensisijaisesti vapaa, niin on mieskin. Sillä olemme käsittääksemme kaikki ihmiset älyllisiä toimijoita. (Itse toki vähemmän kuin monet muut.)

Huomatkaa että seuraava kohta ei itse asiassa käsittele omia mielipiteitäni armeijasta, joita en tässä paljasta. Sen sijaan se käsittelee sitä, miten de Beauvoirin kielianalyysiä voidaan soveltaa myös siten että mies on tuomittu sortoon. (Esimerkiksi sen takia että hänet on tuomittu "ensimmäyteen" kulttuurissa, joka antaa siirretyn nationalismin periaatteella oikeuksia "toiseudessa" oleville, ja itse asiasa tekeekin "toiseudesta" sitä joka sortaa ja "ensimmäisyydestä" sitä joka on "toiseudessa".)

Kulttuurimme epätasa -arvoisuudesta puhutaan melko paljon. Esimerkiksi Kaisa Karppinen ja Mila Engelberg puhuvat suomen kielen neutraloinnista. Heistä esimerkiksi se, että virkamies vääristää arvoja, kertoen jotain miehen paikasta. Mutta he eivät puhu miesten arvoa halveksivan kielen poistamisesta. Esimerkiksi "murhamies" voi tarkoittaa kumpaa sukupuolta tahansa. Tätä termiä kuulee kuitenkin, enkä ole kuullut ainoankaan feministin maininneen asiasta. Itse asiassa aiheen "varusmies" esiintuominen huvittaa minua hieman. Sillä feministit selvästi näkevät epätasa-arvoa määritelmässä. Mutta he eivät mieti sitä kulttuuria sen takana. Sillä varusmies, kyllä, hän on armeijaan pakotettu. Ja tämä on itse asiassa juuri sitä muottia, jossa mies asetetaan tietynlaiseksi toimijaksi. Hänen on mentävä armeijaan, oltava aktiivinen tappaja. Väitän, että jos jokin paikka korostaa miehen maskuliinista luonnetta, se on armeija. Jos siis arvoja siirretään, puolen vuoden tai yhdeksän kuukauden keskitysleiri taatusti vaikuttaa asenteisiin. Siksi en voi muuta kuin nähdä ironiaa siinä, että henkilö näkee epätasa -arvoa, naisen sortamista, määritelmässä, jonka sisältö johtuu siitä että käytännössä sen alle joudutaan väkisin, sukupuolen vuoksi. (Naiset voivat mainita että he synnyttävät. Mutta tätä ei voida verrata, koska synnyttäminen ei -onneksi- ole kansalaisvelvollisuus. En tiedä että kukaan nainen olisi Suomessa joutunut vankilaan siitä että ei ole synnyttänyt lapsia.)

Ja kun tasa-arvosta puhutaan, on tietenkin muistettava että miehet saavat lapset avioerotapauksissa erittäin harvoin. Mies on perhe -elämässä asetettu toiseuteen. (Joskin työelämässä "ensimmäisyyteen") Ja väitän että tätä ei tehdä miesten "ainaisen väkivaltaisuuden" vuoksi, vaan siksi että jos perheasioissa on vastakkain naisen ja miehen sana, nainen voittaa sen aina. Ja jos ei muuten, niin asettamalla itsensä "toiseuteen". Ja tässä vaiheessa mies on joko luuseri(jos ei ole töissä) tai urahirmu, jolta ei riitä empatiaa(jos on). Eikä ole oikeastaan väliä mitä hän on tehnyt.

Sillä jostain syystä näyttää siltä että feministit ovat uudelleenmääritelleet tasa-arvon. Se ei enää olekaan sitä että nainen ja mies ovat tasapuolisia ihmisiä, vaan että naisien on saatava se, mikä perinteisessä -ja sinänsä eitoivottavassa näkemyksessä- on ollut "miesten oikeus" ja miesten on jaettava se, mikä perinteessä on ollut "naisten velvollisuus". Mutta toisin päin velvollisuuksia ei tahdota siirtää.

Mutta tietysti, olen mies, joten tästä ei tarvitse välittää. Sillä tämähän on vain mahtiesimerkki siitä, miten minun tavoitteenani on alentaa naisten pyrkimyksiä ja estää heidän urakehitystään.

Jotain jostain.

" W. K. Clifford puhui "siitä pienestä äänestä, joka kuiskaa 'Höpö' (Bosh)". Toisinaan se pieni ääni kuiskaa minulle: "Mitä siitä keskustelusta ymmärtää, kun yhtään kaavaa ei ole esitetty?""
(S. Albert Kivinen, Tieteessä tapahtuu.)

Yleensä kun puhutaan että jokin asia on seurausta jostakin, puhutaan erilaisista eri kohteiden suhteista. Tällöin täytyy tietää minkälaisia ominaisuuksia kohteilla on ja miten nämä vaikuttavat toisiinsa. Tämä ei ole aina yksinkertaista: Esimerkiksi Tieteessä tapahtuu -lehdessä ollut Olli Lagerspetzin väriartikkelissa kerrotaan kuinka tämä ei ole valon kohdalla mikään yksinkertainen ilmiö. Selityssuhteita kuitenkin tarvitaan, koska tavallisesti ilmiö katsotaan selitetyksi jos jokin voima tai muu elementti vaikuttaa siihen. Siksi näitä erilaisia reaktiosuhteita ja näiden erilaisia mahdollisia tapoja on syytä tuntea, jos tavoitteena on ymmärtää miksi jokin asia aikaansai jonkun tapahtuman.

1: Redusoituvuus on ajatus, jossa kokonaisuus on palautettavissa osiinsa. "Kokonaisuus on yhtä kuin osiensa summa" Kellon toiminta on selitettävissä sen osen summana, eikä tässä ole mitään sen enempää. Ernest Nagelin mukaan redusoituvuus tarkoittaa sitä, että ylemmän tason teorian väitteet voidaan johtaa alemman tason teorian väitteistä deduktiivisesti ns. siltalakien avulla. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kemiassa kemiallinen reaktio 6H₂O + 6CO₂ + valo → C₆H₁₂O₆ + 6O₂ voidaan periaatteessa täysin palauttaa fysiikkaan, eli selittää atomien fysikaalisilla rakenteilla. Täydellinen reduktio merkitsisi, että nuolen kummassakin päässä on kärki. Kahden kuvaustason välillä todettaisiin "yksi-yhteen-suhde". Tämä tarkoittaisi sitä, että jos olisi tapahtunut A, tietäisimme että siitä seuraisi aina ja pakosti B. Ja jos B olisi tapahtunut, ei olisi muuta vaihtoehtoa kuin että A on tapahtunut. Tieteellisessä selittämisessä pyritäänkin "usein ja perinteisesti" redusoituvuuteen, tai ainakin niin lähelle kuin voidaan. Tosin aivan kaikki eivät tätä näkemystä jaa. Luonnontieteiden kohdalla redusoituvuus tarkoittaa sitä, että ylemmän tason(kemian) toiminta voitaisiin periaatteessa selittää täysin alemman tason(fysiikka) ilmiöillä. (Ja biologiset toiminnot voidaan tietysti periaatteessa tiivistää kemialliseksi toiminnaksi. Eri tieteenaloja on vain sen takia, että saadaan käytännöllisiä tarkastelunäkökulmia. Niiden kautta maailmaa katsotaan ikään kuin mikroskoopilla, paljain silmin, silmälaseilla, kiikareilla ja kaukoputkella. Olisi esimerkiksi melko epäkäytännöllistä vaatia että aina kun tieteessä puhuttaisiin ketusta, sen toiminta pitäisi johtaa aina ketun atomien alkeisosien suhteiksi ja lainomaisuuksiksi ennen kuin siitä voitaisiin puhua biologiankirjassa.) Aikaisemmin perustana on ajateltu myös teologiaa, mutta nykyisin luonnontieteissä tavoitellaan sitä että "perustana oleva tiede" kaikkien taustalla olisi fysiikka.

2: Supervenienssi eli päältävyys on reduktion kaltainen mutta hieman väljempi käsite. Sillä tarkoitetaan kahden eri tasolla toimivan ominaisuusluokan välillä olevaa suhdetta. Supervenienssissä ylempi ominaisuusluokka superveioi alempaa, jos ylemmän ominaisuudet määräytyvät alemman ominaisuuksien mukaan. Tällöin ylempi ominaisuusluokka supervenioi ja alempi subvenoi. Supervenioiva on ylemmässä ominaisuusluokassa ja subvenoiva on alemmassa ominaisuusluokassa. Supervenienssin määritelmä on kaksijakoinen. Voidaan sanoa että on kaksi ehtoa, josta jomman kumman on toteuduttava, jotta kyseessä olisi supervenienssi.
___2.1: Jos kohde a ja kohde b eroavat ylemmältä ominaisuusluokalta, ne eroavat myös alemman tason ominaisuuksiltaan. Eli jos ylemmät ominaisuusluokat ovat samanlaiset, ne saavat olla alemmalla tasolla erilaiset, mutta eivät toisin päin.
___2.2: Jos kohde a ja kohde b ovat identtiset alemman tason ominaisuuksiltaan, ne ovat samanlaiset myös ylemmällä tasolla. Eli jos jokin ominaisuus on alemmalla tasolla erilainen, se saa olla ylemmällä tasolla samanlainen, mutta ei toisin päin.
Toisin sanoen sama korkeammantasoinen ilmiö voi syntyä useasta erilaisesta alemman tason ilmiöstä. Näistä alemman tason ilmiöistä seuraisi kuitenkin aina sama korkeamman tasoinen ilmiö. Karkeasti sanottuna jos A tai B aiheuttaisivat molemmat ilmetessään aina C:n. Tällöin jos meillä on joko A tai B tiedämme että lopputulos olisi C. Mutta jos meillä on C, emme tietäisi kumpi tapaus olisi kyseessä. Jos sen sijaan havaitsisimme, että meillä olisi edellä mainittu päältävyyssuhde ja huomaisimmekin että A tuottaisikin D:n, relaatiota ei enää olisi. Tällöin ei voitaisi enää puhua eri tasoista, ei ylemmästä eikä alemmasta. Ja tällöin päältävyydestä ja subvenoinnista puhuminen olisi mieletöntä.

3: Holismissa "kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa", mikä tarkoittaa sitä että holistinen systeemi vaikuttaa osiensa kanssa siten että lopputilanteeseen syntyy emergenttejä ominaisuuksia, eli sellaisia ilmiöitä joita ei esiinny yhdessäkään sen osassa sinänsä. Holismin mukaan kellon osissa ei ole kellomaisuutta. Siinäkin toki uskotaan että esimerkiksi hermosolut aiheuttavat tietoisuuden, mutta ei sitä että yksittäisessä hermosolussa olisi tietoisuutta. Holistin mukaan tietoisuus on emergentti ominaisuus. Holistista ajattelua soveltava joutuu aina ottamaan huomioon myös ympäristön, jossa ilmiö tapahtuu. Tämä johtaa siihen että selitettävä ongelma muuttuu monimutkaisemmaksi seurausverkkojen yhteisvaikutukseksi. Tämä vaatii kompleksisuuden hallintaa. Koska holismissa A:sta voi seurata vaikka D,E tai F, riippuen ympäristöstä ja esimerkiksi D voi johtua A:n lisäksi B:stä tai C:stä, holismin kautta ymmärtäminen on monimutkaista systeemiajattelua. Holismi voidaan määritellä myös laskentakapasiteetin mukaan; Holistinen systeemi voi olla "computationally irreducible", mikä tarkoittaa sitä että systeemin tilaa ei voida laskea ja selvittää helpommalla tavalla kuin pyörittämällä tapahtumat systeemissä; Nopein tapa ennustaa tälläisen systeemin tulos on pyörittää itse ohjelma. Holistinen, emergentti, ilmiö voi kuitenkin riippua myös laskennallisesta tasostamme : Esimerkiksi John Wilkins on kirjoittanut siitä, kuinka veden nestemäisyyden emergenttisyys tai redusoituvuus riippui laskentakapasiteetista. Holismia tai sen terminologiaa käytetään paljon erilaisten puoskarihoitojen yhteydessä, ei siksi että ne todella tutkisivat systeemiverkkoja tarkasti kuten tähän kuuluisi. Syynä ovat sanasta kokonaisvaltaisuus tulevat mielikuvat, sekä tietysti se, että holistisessa systeemissä pieni ero taustasysteemissä voi muuttaa tulosta niin että emergentin ilmiön toistettavuus ei olekaan välttämätöntä. Tästä on suunnatonta hyötyä jos esimerkiksi skeptikko tulee testaamaan hoidon tehoa eikä saakaan hyviä tuloksia.

4: Karkeistus, joka on esimerkiksi Kari Enqvistin kannattama selitystapa, lähtee taas siitä että "kokonaisuus on vähemmän kuin osiensa summa". Karkeistuksessa informaatiota katoaa, hieman samaan tapaan kuin ihmisen ajattelussa turhien havaintojen karsiminen ja unohtaminen ovat tärkeitä jotta maailmassa voisi elää järkevästi. Tämä on yksi tapa selittää ilmiöitä, joita holistit kutsuvat emergenteiksi. Aiheesta on keskusteltu Tieteessä Tapahtuu -lehdessä.

Henkien kätkemä.

"I am so high / I can hear heaven / I am so high / I can hear heaven / Whoa, but heaven / No, heaven / don't hear me."
(Nickleback, Hero)

Maagillisia sävyjä sisältävä ajattelu on ihmisille perinteisesti aika tavanomaista. Nykyään tätä pidetään humpuukina. Kuitenkin maaginen ajattelu on myös suosittua. Muun muassa New Age -liike kannattaa maagista ajattelua. Eikä monet uskonnolliset näkemyksetkään ole sen ulkopuolella. Aiheeseen liittyy jonkin verran erilaisia käsitteitä, jotka on hyvä erotella, jos haluaa ymmärtää mistä niiden kohdalla on kyse.

1: Magia on pyrkimystä vaikuttaa luonnossa vaikuttaviin henkiin ja sitä harjoitetaan erilaisten rituaalien ja taikaesineiden avulla. Magiaan perustuu ympäristön hallinta. Magia on aktiivista toimintaa.
___1.1: Okkultismi (lat. Occultus ; kätketty, salattu), eli salatiede on salaisten keinojen ja menojen, taikuuden tai salaisten oppien avulla tavoiteltavaa, henkimaailmasta saatavaa tietoa tai tähän tietoon perustuvaa todellisuuden hallintaa. Okkultismina voidaan pitää sellaista henkistä oppia ja toimintaa, jonka sisältöä tai menetelmiä ei ole päästetty yleiseen tietoon. Perinteisesti okkultismissa on hierarkia, jossa oppimestari opettaa oppipoikaa. Tiedon saaminen on ansaittua, kaikille ei kerrota kaikkea. Kuten Apotti Tritheumius kommentoi okkultistisen kirjan, "De Occultan" kirjoittaneelle Agrippa von Netteseheimille: "Anna heinää härälle, sokeria vain papukaijalle."
2: Mystiikka taas ei pyri vaikuttamaan henkiin, vaan etsii järkiperäisen kokemuksen
ylittävää yhteyttä luontoon ja/tai Jumalaan. Mystiikassa päämääränä on ns. "unio
mystica" eli sulautuminen osaksi luonnossa olevaa yhteyttä, tai Jumalaa. Mystiikka on luonteeltaan passiivista ja mietiskelevää.
___2.1: Esoterismi sisältää ajatuksen erityisestä pelastavasta tiedosta (gnosis) tai yksilön sisäisestä muutoksesta (illuminaatio, valaistuminen).

Itse asiassa on jännittävää huomata, että okkultismi oli erittäin suosittua nimen omaan renesanssiaikana, jolloin yleensä liitetään ihmisen rationalisoituminen ja nouseminen katolisen kirkon "ikeestä". Tämä on sinänsä aivan totta, sillä empiirisen tiedon leviäminen sijoittuu tähän aikakauteen. Ei siksi ole sattumaa, että Newton oli kiinnostunut okkultismista. (Itse asiassa hänen liikemäärän idean kaltaisia ajatuksia oltiin ajateltu aikaisemmin, mm. Heracleitos, varhainen kabbalismi, gnostikot ja uusplatonistit tunsivat ajatuksen.) Okkultismin yleistyminen sopi yhteen tieteen kehityksen leviämisen kanssa. Yhteys ei luultavasti ole sattumaa, sillä syynä on asenteet. Kirkko vastusti rituaalimagiaa, koska se tarjosi reseptin mystisten kokemusten hankkimiselle. Tässä ei vielä ollut se, mikä teki siitä vaarallisen kirkolle. Pääsyy tälle oli se, että tällainen suora, opittava toiminta, oli henkilökohtainen yhteys Jumalaan, johon ei tarvittu katolisen kirkon tapaista instituutiota. Lisäksi katolisen kirkon perinteet korostivat mystistä lähestymistapaa, he korostivat mietiskelyä, eivät käytäntöä. Siksi renessanssiajallakin kristilliset tahot vastustivat okkultistismia. Esimerkiksi Faust -legendahan kuvaa okkultistisesta saatananpalvonnasta, jossa okkultistinen tieto on demonien kanssa leikkimistä. Hinta hallinnasta on kova; Okkultismin käyttäminen on siis ikään kuin hakkaisi hiiriä kuoliaaksi elävällä kalkkarokäärmeellä. Kenties toimii, mutta siinä on niin pahassa vaarassa, että on syytä harkita muita juttuja.

Tässä kohden onkin syytä huomauttaa sivulauseessa, että keskiajan maailmankuva ei suinkaan pitänyt ihmistä suvereenina luonnon herrana. Eläinoikeudenkäynnit antavat päin vastoin kuvaa siitä että ihminen nähtiin osana luontoa. Hallitsemisen korostaminen on tullut tai palannut kuvioihin vasta myöhemmin. Ja tästä "Ihminen on luonnon herra" -ajatus on peräisin Aristoteelisesta luonnonjärjestyksestä, jota on perusteltu Genesiksen luomiskertomuksesta otetuilla jakeilla. Tätä tulkintaa taas on sovellettu muun muassa Carl von Linnén taksonomiassa. Ja se on yhä mukana arkielämässä liian usein esiintyvässä väärinkäsityksessä jossa evoluutio nähdään jonkinlaisena kehitystikkaina, jonka huipulla keikkuu ihminen. Keskiajalla hallinta ja aktiivisuus ei kuitenkaan ollut tärkeässä asemassa. Ajan henki oli mystiikkaa, Platonisia ideoita ja muita vastaavia hengellisiä ja henkisiä asioita ja arvoja korostava, ja se vastusti käytännön aktiivista toimintaa, kuten okkultismia. Silloin induktiivisia päätelmiä sisältävää empiriaa pidettiin vain mielipiteidentuottamisen välineenä. Tietoa omistettiin, sitä mietiskeltiin. Sen koettelussa suhteessa käytäntöön ei ollut niin paljoa väliä.

Sillä vaikka teologiassa on myöhemmin kannatettu paljon esimerkiksi Thomas F. Torrancen perustelun tapaisia ajatuksia, joissa
1: Jumalausko tukee empiiristä tutkimusta koska jos maailmankaikkeus on älyllisen tahon luoma, se on järjestynyt, mikä tämä tekee mielekkääksi tutkia maailmankaikkeutta kokemusperäisesti ja induktiivisesti.
2: Kun maailmankaikkeus kuitenkin on vapaan äärettömän Persoonan luomus, siinä on myös poikkeuksia laeista, mikä tekee tärkeäksi tutkia myös sitä missä Jumala puuttuu tapahtumiin, eli etsiä missä ja miten paljon ennustamattomuutta esiintyy.
3: Koska maailmankaikkeuden rakenne on tehnyt rationaalinen olento, sen ymmärtäminen on mahdollista : Ihminen on luotu Jumalan kuvaksi mikä tekee mahdolliseksi järkiperäisesti ymmärtää ja selittää maailmankaikkeutta.

Tämä ajatus on toki osoitus siitä että usko ei ole empirian kanssa yhtään ristiriidassa. Mutta se ei vielä tarkoita että usko olisi empirian nousun takana. Sillä nämä selitykset on tehty pikemminkin jälkeen päin. Eli voidaan sanoa että aluksi uskonnot olivat empiriaa vastaan, mutta kun empiria sai vakaan aseman ja sen edut olivat jo kiistattomia, he sovittivat näkemyksensä sen kanssa yhteensopivaksi. Tässä ei tietenkään ole mitään väärää. (Torrancen perustelu muutti tieteenvastaisesta uskosta tieteen kannalta arationaalista, teologit ovat vain selittäneet kuinka kristillinen usko ei ole ristiriidassa tieteen teon kanssa, ja yrittäneet tavallaan tätä kautta tehdä yliluonnollisesta luonnollista ja järjellä käsittämättömäksi määritellystä käsitettävää.)

On kuitenkin aika jännittävää huomata, kuinka esimerkiksi juutalainen, okkultistisia sävyjä runsaastisisältävä kabbala, oli aikanaan lähimpänä nykyistä empirististä maailmankuvaa. (Toki merkitystä oli myös ympäröivällä, kiistatta kristillisellä, kulttuurilla, joka muuttui suvaitsevaisemmaksi renessanssin aikana. Mutta ei siksi että kristillisyys olisi samaa kuin tieteen etu, vaan sen takia että he eivät tappaneet näitä empiriaa harjoittavia okkultisteja. Tämän merkitystä ei voi vähätellä.) Kabbalan filosofia taas kehittyi runsaasti uusplatonismin pohjalle. Uusplatonikot olivat saaneet vaikutteita paitsi Aristoteleelta myös stoalaisilta ja eniten esoteerista ikivanhoista perimätiedoista. Seurauksena oli esimerkiksi se, että ajatus jatkuvasta liikkeestä on tärkeä kabbalismissa. Ja tämä käsitys oli yös monella gnostikolla ja uusplatonikolla. Tosin uusplatonismi ei ole ristiriidassa Torracen perustelujen kanssa, koska uusplatonisteillakin materialisen maailman oli luonut alempi demiurgi jota voitaisiin kutsua Jumalaksi, joka taas oli syntyjään Sofiasta, yhdestä Korkeimman emanaatiosta.

Kun tämän tiedostaa on oikeastaan hyvä huomata, että itse asiassa verrattuna sen ajan kristilliseen perinteeseen, renessanssiajan maagikkojen suhtautuminen oli suorastaan käytännönläheinen. Tämä taas edesauttoi nimen omaan kokeellisen tieteen syntyä: Maagikot eivät halunneet vain tietää, kuinka maailma toimii, vaan tavoitteena oli myös aktiivisesti ohjata ja hallita sitä. Ja tässä tilanteessa ei enää pelkkä puhdas rationalismi riitä. Systeemin on oltava paitsi looginen, myös jollain lailla todellisuuteen sopiva. Ja tämän vuoksi alkemian harrastus johti, sen nykyään hupsulta tuntuvista elementeistä huolimatta, ihan oikeiden vaikutussuhteiden löytämiseen. Myöhemmin kokeellinen tiede kuitenkin uhkasi magiaa. Kenties merkittävin, tai ainakin ymmärrettävin tälläinen vaikutus oli tietysti astrologian romahtaminen kopernikaanisen vallankumouksen takia. Maakeskisyys tuli ja vei perustelut astrologialta. Okkultistisesta asennteesta oli siis kenties etua jotta maailmankuva saatiin epiriamyönteisemmäksi, mutta kun tikkaat oli kiivetty, oltiin jo paikassa jossa oli kierreportaan ja tikkaat voitiin potkaista pois sen sijaan että ne vedettäisiin ylös uudelleenkäytettäväksi. Se, mikä oli ennen ediste, oli nyt hidaste.

Tästä voidaan huomata se, että ajattelun kehityksessä on erilaisia välivaiheita, joita tarvitaan jotta ajattelu voisi kehittyä eteenpäin. Nämä välivaiheet voidaan kuitenkin heittää syrjään kun ne ovat raivanneet tien. Tätä voisi kuvata myös tienraivausmetaforalla: Jos me haluamme tehdä tien, ensin joku on mennyt vesurin kanssa metsään ja kaatanut pajuja ja merkinnyt kaadettavia puita. Sitten vesurimiestä ei ole tarvittu, ja tilalle ovat tulleet metsätyökoneet. Jonka jälkeen metsätyökoneita ei enää tarvita vaan tienrakentaminen voidaan aloittaa. Me taas emme välttämättä tarvitse muuta kuin auton, jolla ajaa sitä valmista tietä.

Eli se, että jotain on tarvittu jossain vaiheessa ei tarkoita että sitä tarvittaisiin aina. Ja juuri tämän vuoksi filosofia onkin oppi, jossa selkeästi mietitään aina samoja kysymyksiä, mutta niihin vastaamistavat muuttuvat. (Toki kaikki eivät yhdistä tätä tiedon karttumiseen. Itse kuitenkin olen Ilkka Niiniluodonkin kannattaman "totuudenkaltaistamisen" ystävä. Vaikka uskonkin erilaisiin loogisiin järjestelmiin, uskon että niiden sisälläkin lähestytään totuutta, vaikka niiden paremmuusjärjestystä ei voidakaan käsitellä yhteismitattomuuden vuoksi.)

Todennäköisyys, sattuma, väistämättömyys.

"You say 'won the lottery', he says 'miracle'."
(Chase, House MD, episodi "House vs. God")

Olen käyttänyt apunani Mark Chu-Carrollin englanninkielistä todennäköisyysartikkelia sekä Sattuman matematiikkaa -artikkelia.

Monien tilastotieteeseen perustuvien ideoiden ymmärtäminen vaatii todennäköisyyden käsittelemistä. Esimerkiksi populaatioiden koon laskeminen otoksilla onnistuu vain koska todennäköisyyksillä on tietynlaisia ominaisuuksiksi. Tilastotiedettä voidaankin sanoa epävarmuuden tarkasti kuvaamiseksi. Epävarmuuteen taas liittyy läheisesti käsite satunnaisuus, joka tarkoittaa tarkoituksen ja säännönmukaisuuden puutetta. (Korrelaation puutetta.) Tämä tarkoittaa että satunnaista tapahtumaa ei voi ennustaa, satunnaiset prosessit kuitenkin noudattavat tilastollisia lakeja, mikä tarkoittaa sitä että se eroaa mielivaltaisuudesta tai irrationaalisuudesta. Todennäköisyysteorian piirissä satunnaisuutta analysoidaan ja käsitelläänkin. Todennäköisyyksiä ja sattumaa mietitään myös filosofiassa melko paljon.

Siksi sanon aiheesta pari sanaa.

Matematiikassa todennäköisyys ilmoitetaan nollan ja ykkösen välillä olevana lukuna. Varman tapahtuman todennäköisyys on 1, mahdottoman 0. Jos asian todennäköisyys on 50%, sen todennäköisyys on matematiikassa 0,5. Matemattisesti todennäköisyydessä on tiedettävä, tai ainakin oletettava, ovatko tapahtumat toisistaan
1: riippumattomia, jolloin asian tapahtuminen ei vaikuta toisiinsa. Jos heität nyt kolikolla kruunan, se ei määrää millään lailla onko seuraava kruuna tai klaava.
2: erillisiä, jolloin ne eivät voi sattua yhtä aikaa. (Jos nostettu kortti oli pata tarkoittaa että se ei ole hertta. Huomaa kuitenkin että tässä voi sattua sekaannuksia: Jos nostettu kortti oli hertta, se ei tarkoita että se ei voisi olla ässä. Ässyys ja herttuus eivät ole toisistaan erillisiä.)
3: ehdollisia jossa toteutunut tapahtuma vaikuttaa seuraavan todennäköisyyteen. (Venäläisessä ruletissa jossa ei pyöritetä pesää välissä todennäköisyytesi riippuu edellisen tuloksesta.)

Todennäköisyyksien pohjalla ovat yksinkertaiset, klassiset todennäköisyydet, joissa käsitellään vaihtoehtoja, joilla on yhtä suuret todennäköisyydet. Tämän täydennykseksi, sen vuoksi että voidaan matemaattisesti tutkia muunkinlaisia juttuja, joissa klassinen todennäköisyys on ikään kuin erikoistapauksena. Tämä on tietysti käytännöllistä koska tosielämässäkään kaikella aina ole tasatodennäköisyyksiä. Siitä miten todennäköisyyttä käsitellään tästä eteen päin, onkin sitten tarjolla kahdenlaista lähestymistapaa. Ja niiden tulkintaerojen hienot erot kaikuvat jopa niiden käytännön sovelluksissa asti:

1: frekvenssitodennäköisyys, joka perustuu tapahtuman suhteelliseen tapahtumiseen äärettömän pitkässä koeaineistossa, jossa koetilanne pysyy samanlaisena. Frekvenssitodennäköisyydessä todennäköisyyden määritteleminen ajatellaan koejärjestelyjen kautta. He ajattelevat että jos toistat kokeen loputtoman monta kertaa, ja huomaat että aina 1000 yrityksestä 100 tapahtuu, tapahtuman frekvenssitodennäköisyys on 10%. Ja tämän pohjalta tähän toistettujen kokeiden sarjaan ja tulokseen liittyy tapahtuman tosi todennäköisyys, todennäköisyys on siinä todellinen ilmiö. Frekvenssitodennäköisyys siis määrittää tiettyn ennusteen jostain samankaltaisuudesta joka perustuu havaittuihin sarjoihin.
2: Bayesiläinen todennäköisyys taas perustuu subjektiiviseen todennäköisyyteen, jossa tieto on vajavaista. Bayesilaisen näkemyksen mukaan asia koetaan todennäköisyytenä vain sen vuoksi että kaikki faktat eivät ole käsillä. Bayesilaisen mukaan asia joko tapahtuu tai ei tapahdu. Kaikki muu tältä väliltä johtuu siitä että tietoa ei ole riittävästi. Bayesiläinen todennäköisyys toisin sanoen voi muuttua uuden tiedon edetessä. Bayesiläinen ei siksi tarkoita että jonkin asian todennäköisyys olisi 30%, vaan että hän on 30% varma että asia tapahtuu.

Molempia näkemyksiä käytetään eikä niiden erot käytännön tasolla ole kovin suuria. Tosin esimerkiksi koeaineiston tulkinnassa jos havaitaan että 10 sadasta siasta saa lapapaiseen, frekventisti ajattelee että jos meillä on 300 sikaa, niistä todennäköisyys, joka on ominaisuus itsessään, ennustaa että juuri 30 todellakin saa lapapaiseen. Bayesiläinen taas ajattelee että tieto on tässäkin suhteessa vielä puutteellista. Eli että 30 lapapaiseista sikaa on hyvä arvio, mutta tieto on puutteellista. Ja toisaalta että lisätieto voi tarkentaa tietoa ja ennusteita. Toisaalta Bayesiläistä todennäköisyyttä voidaan käyttää lähes mihin tahansa. Jos haluat todistaa että avaruusolennot ovat käyneet maassa kerran, voit käyttää Bayesilaista todennäköisyyttä vajavaisilla tiedoilla, arvaten loput. Frekventisti ei sorru tähän virheeseen, koska hänestä et voi formuloida todennäköisyyttä ilmiölle muuta kuin toiston kautta. Eli toisaalla epävarmuus johtaa siihen että kohtaat hullujakin väitteitä, mutta toisaalta käsite juuri absoluuttisesta todennäköisyydestä on hieman hassu.

Toisin sanoen on tärkeää huomata että jos emme voi päätellä puutteellisen tiedon kohdalla, se kelpaa usein matemaattiseen todistamiseen. Siellä voimme toki olettaa että se ääretön data on saapunut, ja tietomme on valmis. Matematiikan valtakunnassa seikkaillessa ei siis väistämättä kohtaa tosielämän ongelmia, eikä se haittaa mitään. Itse asiassa empiirisellä käytännöllisyydellä tai empiirisellä todenmukaisuudella ei ole mitään merkitystä matematiikassa, koska matematiikkaan ei suoranaisesti liity se, kuinka hyvin nämä teoriat sopivat empiirisiin ilmiöihin, empiria voi olla korkeintaan apuna, matematiikka on pätevää vasta kun se on abstraktia.

Epävarmuuteen perustuvassa ajattelussa on kiistatta omat etunsa. Sillä tosielämässä "tietoja puuttuu", siksi arkielämässä ja tietysti empirian kanssa puuhastellessa, menetelmä joka vaatii ja esittää absoluuttista tietoa on helposti tai usein heikko. Silti olisi syytä muistaa että siitä että tiedon epävarmuutta on pakko hyväksyä ei tarkoita että sitä tulisi hyväksyä miten paljon tahansa. Bayesilaiseenkin todennäköisyyteen kuuluu tarkentaminen ja voi usein olla ihan hyvä miettiä, miten juuri ne todennäköisyydet on käytännössä arvioitu. Jos todennäköisyys on saatu Stetson-Harrison -menetelmällä, eli puhtaasti arvaamalla, on itse asiassa aivan sama onko se frekventistinen vai Bayesiläinen. Se on vain otettava. Tässä viestissään Mark Chu-Carroll käsittelee esimerkin, jossa todennäköisyyksiä ei ole näennäisesti arvattu, mutta askelten lukumäärälle, eikä niiden todennäköisyyksille kuitenkaan ole mitään perusteluja. Niiden johtopäätös, joka on saatu ne keskenään kerrottuna, ei tietenkään ole yhtään luotettavampi. Jos puhtaasti arvaat kaksi lukua jotka kerrotaan keskenään, et saa yhtään luotettavampaa arvausta jos puhtaasti arvaat sen lopputuloksen. Toisin sanoen Bayesilainen perustelu on ainakin esimerkkien mukaan, ja koesarjan puutteensa vuoksi, herkempi "garbage in - garbage out" -tilanteelle ; Pohjimmiltaan Chu-Carrolin esimerkissä esitetään tilanne, jossa henkilö todistaa jotain pätevällä logiikalla, mutta ei näe mitään vaivaa osoittaakseen että lähtökohta olisi mitenkään uskottava tai rationaalinen. Bayesiläisessä todennäköisyydessä todennäköisyydessä on siis empirian apuvälineenä käytettynä heikkouksia, koska se hyväksyy epämääräisemmän tiedon. Toisin sanoen tulkintojen kohdalla olisi vain aina muistettava Bayesiläisen todennäköisyyden perusasia: "Bayesian probability merely tells you how the priors are related to your posterior." Eli se kertoo vain siitä miten oletukset ovat suhteessa loppupäätelmään. Kun tämän muistaa, ei Bayesin periaatteiden soveltamisessa empiriaan pitäisi olla ongelmia.

Käytännön tasolla perustelujen hankkiminen onkin sitten empirian tehtävää, eli ollakseen tieteellinen, laskelman tulisi olla myös tieteellisesti varmistettavissa. Matemaattinen ratkaisu sen sijaan voi olla aivan pätevä ilman tätäkin. Toki matematiikan tulokset ovat kontekstiriippumattomia, eli pätevät kaikkialla. Mutta niissä tarkastellaan kuitenkin alkuolosuhteita, ja jos ne eivät vastaa "sitä tilannetta jota tutkitaan", lopputulos ei sovellu tässä tilanteessa, se on vain vahingossa tosi.

Nyt siirrytään takaisin filosofian valtakuntaan. Todennäköisyyksien tulkintatavat löytyvät osina ja sekoittuneina filosofiaa. Tärkeimmät ja selkeimmät ovat tietysti mahdollisuuden käsitettä pohtivat asiat, sekä se onko maailma luonteeltaan pakosti seuraava, vai onko se perimmäiseltä luonteeltaan myös satunnainen.

1: Determinismi: Ennaltamäärätty tapahtumien kulku. Tämä pohjautuu ajatukselle siitä, että takana on selvä lainalaisuus. Tämä pohjautuu siihen että jos luonnolla on määrätyt luonnonlait, joita se seuraa, silloin tietynlaisessa tilanteessa seuraa aina sama lopputulos, joka onkin seuraavan tapahtuman alku, josta seuraa myös sama lopputulos. Tämä ajatus taas liittyy lujasti ennustamiseen. Toki tulevaisuuden ennustaminen "mystikkotasolla" vaatisi jonkinlaista determinististä maailmaa. Mutta vielä enemmän tämä sitoutuu perinteiseen fysikaaliseen selittämiseen. Klassisen mekaniikan ideanahan on se, että samat säännönmukaisuudet koskevat kaikkea kaikkialla. Toisaalta deterministi ei väitä että hän tietäisi kaikkea. Hän voi esimerkiksi vedota vaikkapa kaaosteoriassa käytettyyn alkuarvoherkkyyteen, jossa pienet muutokset alkutilassa johtavat suuriin eroihin lopputuloksessa. Se, että maailma on deterministinen ei välttämättä tarkoita että se esiintyisi tiedoissamme deterministisenä. Esimerkiksi stoalaiset olivat deterministejä, heidän mielenrauhansa syntyi siitä että asiat olivat vääjäämättömiä. He heittäytyivät kohtalon huomaan.

2: Indeterminismi: Ei ennaltamääräytynyt tapahtumien kulku, jossa on useita vaihtoehtoja jotka voivat toteutua. Vain osa niistä toteutuu. Maailmassa on siis sen luonteista satunnaisuutta, joka ei ole pelkkää näennäistä alkuarvoherkkyyttä ja tietämättömyydestä johtuvaa epävarmuutta. Maailmassa on satunnaisuutta. Indeterministit ajattelevat esimerkiksi että brownin liike, eli pienten hitusten satunnainen liike, ei vain näytä satunnaiselta vaan se johtuu atomien aidosti vapausasteisesta liikkeestä: Ei ole vain yhtä pakotettua tapaa jolla se voi toimia, lopputulos voi siksi vaihdella, eikä maailma vain kulje vääjäämättä tietyllä tavaääa. Samoin indeterministin mielestä kvanttifysiikassa on aitoa satunnaisuutta, eli että kvanttifysiikan tasolla oleva epävarmuus on aivan oikeaa satunnaisuutta. Historiassakin ajatusta on kannatettu, eli se ei ole uusi. Esimerkiksi epikurolaiset olivat indeterministejä.

Monesti indeterminismiä perustellaan vapaalla tahdolla ja vastuulla teoistaan. Tässä ajatuksessa on taustalla sellainen ajatus, jonka mukaan moraali vaatii satunnaisuutta, koska jos kaikki vain tapahtuu, ei olisi valinnanvapautta eikä siksi vastuutakaan. Toisaalta tätä moraalisuusnäkemystä on kritisoitu sillä, että jos jokin on satunnainen, se on määritelty sellaiseksi että se ei johdu mistään. Tällöin jos maailma on säännönmukainen, et voi vaikuttaa siihen, mutta jos se on satunnainen, teon tulosta ei voi tietää, mikä voidaan katsoa sellaiseksi, että moraalisuus seuraa vain jos takana on tietoinen tavoite.

Determinismiä on yhdistetty myös keskusteluun siitä, mitä on mahdollisuus. Esimerkiksi Khrysippoksen mukaan maailmassa oli mahdollisia asioita, jotka voivat tapahtua mutta jotka eivät tapahdu. Hänestä tälläiset asiat eivät olleet ristiriitaisia, eikä niiden toteutumista oltu estetty. Toisin sanoen taustalla oli ajatus siitä, että esimerkiksi kolikkoon sidottuna tämä tarkoittaisi sitä että ennen heittoa on perusteltua sanoa että "voi tulla kruuna", vaikka jälkikäteen, heitettyä, huomattaisiin että siitä tulikin klaava. Tälle täysin vastakkaista näkemystä edusti Diodoros Kronos, jonka mukaan oli ristiriitaista väittää mahdolliseksi jotain, jota ei kuitenkaan koskaan tapahdu. Voidaan sanoa että Diodoroksella on runsauden periaatteen ankara soveltaminen. Khrysipposta arvostellut Cicero oli sitä mieltä, että ne asiat, joita tulevaisuudessa seuraa, estävät sen vastakohtien tapahtumisen, olivatpa nämä luonteeltaan mitä tahansa. Toisin sanoen jos heitän kruunan, se estää sen että klaava tapahtuisi. Mutta se ei tarkoita että klaava olisi ollut mahdotonta.

Tosin Khrysippoksen argumentin puolesta voidaan sanoa, että on mahdollista että syy tähän on:
1: episteeminen, eli tasolla oleva este jolloin kolikonheiton tulokset ovat ihmiselle tuntemattomia, eli emme esimerkiksi tiedä mikä esti juuri tuolla hetkellä klaavantulemisen.
2: eksternaalinen, jolloin kruunan tai klaavan toteutumiselle ei ole ulkoisia, inhimillisen kontrollin ulkopuolisiakaan, esteitä. Tällöin mikään määrä tietoa äärettömälläkään tarkkuudella ei voisi auttaa selvittämään kolikonheiton tulosta.

Emme tiedä kolikonheiton perimmäistä luonnetta. Alkuarvoherkkää kohinaa, josta äärettömän taitava silmänkääntäjä osaisi tietää tulokset ennalta, vaiko onko takana joko ripaus vai paljon ihan aitoa vapausasteisuutta, jossa on eri mahdollisia vaihtoehtoja. Kumpaakin tilannetta voidaan kuitenkin lähestyä ja ymmärtää. Olisi siksi tärkeää sanoa että käsitteen "satunnaisuus" käyttäminen ei välttämättä tarkoita indeterminismiä tai edes epätodennäköisyyttä Täysin deterministisessä maailmassa kolikonheitossa ei toteudu mitään epätodennäköistä, tulosta. Jokaisen heiton tulos on aina varma, se vain vaihtelee tilanteen mukaan ja näyttää tietojemme vajavaisuuden vuoksi vaikka puolelta. Yhtä tärkeää on huomata että säännönmukaisuus-todennäköisyys-satunnaisuus -akselilla olevia asioita voidaan tutkia, lähestyä ja käsitellä rationaalisesti.

Lumimadot - pahempia kuin korvamadot!

"Erilaisten lintujenhan / munista on koko ajan / ollut puhe / ymmärrätähän / ethän ole älyvajaa"
(M.A. Numminen, "munat jäi vetoketjun väliin".)

Toissapäivänä minulla oli kauhea korvamato. Mauri Antero Nummisen "munat jäi vetoketjun väliin". Ymmärsin, minkä vuoksi lääkäreiden saneluissa on seuraava kohta:

"Ainakin 2 pv päässä soinut "Tango kohtalon". Nyt tuskastunut niin päässä soivaan musiikkiin, että yrittänyt itsemurhaa."

Pääsin tästä onneksi eroon, ajan kanssa. Sitten tein erehdyksen ja vierailin Kari Tikkasen uusimmalla sivulla. Siellä esiintyi erikoinen luonnonilmiö, jonka hän oli nimennyt lumimadoiksi. Ne ovat lumipenkereen pieniä nauhamaisia muoto -osia, jotka päättyvät kivensiruun tai muuhun irtokappaleeseen.

Ensin tietenkin tein sen minkä jokainen tekee. Eli mietin itsestäänselvyyksiä. Hiekanjyvillä on jokin keskeinen rooli, koska ne ovat aina "madon" päässä. Jos ne olisivat uria, tilanne olisi helppo selittää turbulenssin avulla. Kun auto ajaa ohi, se heittää ilmavirtaa siten että muodostuu pyörteitä. Hiekanjyvällä on inertiaa ja se voi kaivertaa lumen pintaan kiemuraista uraa.

En vain osaa. Siispä tein sen, mitä pitikin. "Katsoin googlesta".

No, ei löytynyt. Paitsi selvisi että on olemassa sellaisia eliöitä joita kutsutaan nimellä snow worms kuten (Phylum Annelida) ja (Mesenchytraeus sp.). Ei lohduttanut, koska tästä ei selvästi ollut kyse.

Moni sanoo että jos sitä ei löydy googlella, sitä ei ole. Lumimadot kuitenkin olivat.

Katsoin tämän jälkeen hieman maanmuodostusjuttuja, tarkemmin dyyneistä. Jääkauden ilmiöt jätin syrjään sillä toisin kuin silokalliot, lumimadot ovat syntyneet hieman erilaisten syiden alla, silmiemme alla normaalitiellä. Sillä niissähän kyseessä on tuulen muodostamat ihmeen säännönmukaiset muoto -osat. Opin että dyynit eivät ole vain hiekkaa. Että niitäkin on luokiteltu: Puolikuumaiset dyynit syntyvät, kun tuuli puhaltaa usein (ei välttämättä aina samasta suunnasta) ja vähähiekkaisemmalla alueella. Tällöin hiekkajyvä joutuu nousemaan toisen jyvän yli päästäkseen eteenpäin. Tästä seuraa se, että muuodostuu kasa. Tuuli kuljettaa hiekkaa dyynin tuulenpuoleista rinnettä ylös. Toiselta puolelta hiekka taas valuu, romahtaa reunan yli. Toinen dyynityyppi taas syntyy harjanteeltaan tuulen suuntaiseksi. Siinä on pitkät, aaltoilevat, kyljet, joiden molemmat sivut ovat yhtä jyrkkiä. Näille on erilaisille dyyneille on sitten annettu nimiä, kuten barkaanidyyni. Dyynit ovat kuitenkin paljon erilaisempia kuin lumimadot. Huono bargain olisi jos ottaisi vastaan barkaanidyynin vastaukseksi.

Mutta tämä ei tuonut ongelmaa yhtään ratkaistummaksi.

Palasin siksi takaisin miettimään hiekkaa. En kuitenkaan dyynejä, niitä olikin tullut jo kalutuksi. Ajattelin että nimismiehen kiharoista voisi olla ratkaisua. Nehän ovat hiekkatiellä yleisiä. Opin että ne syntyvät sen takia että teillä on kuoppia ja autoissa on jouset. Syntyy aaltoja, jotka aikaansaavat sen, että rengas pompahtaa kuopasta ja palaa maan pinnalle samalla voimalla vähän ajan päästä. Kun autoja jousituksineen ajaa tästä usein, tie alkaa muodostamaan tasaista kuoppasarjaa.

Mutta tästäkään ei ollut hyötyä. Lumimadot olivat liian erilaisia sopiakseen tähän.

Siksi päätin tehdä huonon hypoteesin, joka perustui siihen että auto edelleen tekee turbulenssia. Kivi taas ei lennä yhtä kepeästi kuin lumi, koska se on tiheämpää. Yhdistin tämän siihen ajatukseen, että on luonnonmuodostelmia, joissa kova kivi on suojannut allaan olevaa kalkkikiveä siten että sade ja muut luonnonvoimat ovat rapauttaneet kallion, paitsi näiden kivien alta. Tästä muodostuu erikoisen, joskus suorastaan fallisen, näköisiä kivipylväitä. Niinpä kivi voisi toimia eräänlaisena suojana tässäkin tapauksessa. Toisin sanoen kivet eivät lentäisikään aina, vaan lumimato syntyisi kun turbulenssituuli puhaltaisi. Pieni kivi pysäyttäisi näistä virtauksista, joista osat ovat kiemuraisia, osan ja pakottaisi sen muualle ja suojaisi takanaan olevia.

Katsoin sitä hetken. Se näyttää todella surkealta.

Jos en tietäisi miten surkea perustelu aukkojen Jumala olisi, en voisi kuin ajatella että on olemassa pieni henki, jonka imbesillin älyn ainoana sisältönä on se, että tämä käy laittelemassa lumimatoja penkoille. Toisaalta jos suuri yliäly kerran sallitaan vakavasti filosofiassa -ja joidenkin mielestä jopa tieteessä- niin miksi ei tätäkin? Olisihan hauskaa esimerkiksi kirjoittaa kirja tämän lumimatohengen toiminnasta.

En siis vieläkään osaa ratkaista tyydyttävästi lumimatojen ongelmaa. Sanon tämän, vaikka tiedänkin että pian joku tulee viittaamaan tähän vuosien saatossa ja sanovat että "ei tiennyt tuotakaan", ja että siksi kaikki mitä sanon on tietenkin täysin epäluotettavaa.

Ja siksi lumimato on joka tapauksessa pahempi kuin korvamato. Korvamadosta pääsee eroon, lumimato ei koskaan katoa. Siellä se on tien pinnassa nytkin. Jossain. Siellä se vain on ja odottaa. Mikäli näin voidaan sanoa tiedottomasta, abioottisesta, kohteesta, ilman että joku tulee vihjaamaan että "jollain tasolla" sanavalinnat jotenkin kertovat ne salatut ajatukset.

Joka tapauksessa vietin koko päivän miettien tätä lumimatoasiaa. Aamulla menin jopa väärään junaan ja päädyin Haarajoelle, jossa juna kulkee oikeaan suuntaan kerran tunnissa. Taistelin urheasti (elottomia) lumimatoja vastaan. Ja kaikki mitä sinä sait, oli tämä blogiviesti.

Vallanvaihto: nousujohteiset kokemukset & laskujohteinen ennaltatietäminen.

Tämä on toinen näkökulma ja käsittelytapa aiheeseen, josta kirjoittelin jo aikaisemmin.

Varmasti miltei koko ihmisen olemassaolon ajan ollaan etsitty jotain ratkaisuja joilla on yritetty hallita ja ymmärtää ympäröivää maailmaa. (Järjestys on sitten vaihtunut yksilön ja aikakauden mukaan.) Luultavasti aina on ollut jossain määrin mukana sellainen tapa, jossa vastausta maailman ymmärtämiseen etsitään luonnosta itsestään. (Siis hieman samaan tapaan kuin jos yrität tuntea jonkun tyypin, et rukoile sisäistä tuntemusta häneen, tai lue kirjaa jossa kerrotaan hänestä, vaan kutsut hänet sen sijaan kahville.) Tätä näkemystä, jonka mukaan tietoa saadaan kokemusten kautta, tekemällä yleistäviä, induktiivisia, teorioita, kutsutaan empirismiksi. Tänään keskityn näihin veikkoihin.

Yleensä empirismi yhdistetään 1600 -lukuun, tarkemmin renessanssiin ja valistukseen, koska tässä luonnonfilosofinen traditio kehittyi matemaattiseksi luonnontieteeksi.

Tämä ei minusta kuitenkaan ole alku. Koska alussa oli esisokraatikot. He yrittivät nähdä maailman elementtien kautta. Aristoteles katsoi, että kaikki tietämisen muodot pohjaavat induktiiviseen päättelyyn, ja hän käytti perusteluissaan havaintoaineistoa sen verran kuin se nyt oli siihen aikaan mahdollista. (Itse olen sitä mieltä että empiria muuttui järkeväksi vasta kun havaintolaitteisto oli tarpeeksi hienoa. Kun ihmisellä on havaintolaitteistona silmät ja muut aistinelimet, hän kyllä käytti niiden tuloksia. Siksi Aristoteleskin selitti auringon palavan. Kyllähän hänellä oli silmät päässä, eikä se taivaan pallo ainakaan vesielementtiä edustanut. Ihmisen rationaalisuus taas on historian aikana ollut suunnilleen sama, eli emme ole mitään supertietäjiä verrattuna historian ihmisiin, joten rationalismin haipuminen empirian jalkoihin johtuu enimmäkseen siitä että rationalismi on pysynyt vakaana ja havaintolaitteistojen taso on koko ajan kivunnut eteen päin. Kyseessä on siis ikään kuin eräänlaisen "punaisen kuningattaren hypoteesin" seuraus: Jos kaikki muut juoksevat ja itse pysyt paikallasi, häviät pitkässä juoksussa vaikka saisit etumatkaakin.) Ensimmäisenä sanaa empiirinen käytti kuitenkin vasta Sekstos Empeirikos, ja hänelle empiriaa edusti lääketiede.

Keskiajalla empirian kehitys siirtyi islamilaisiin maihin. Tietenkään empirian tutkimus ei lakannut täysin euroopastakaan, vaikka keskiaikaa miten "pimeäksi" kutsutaankin, ja osittain syystä. Esimerkiksi Willelmus Concheslainen yritti etsiä kaikelle luonnolliset syyt. Hänellä oli neljä luonnonvoimaa (vires naturae). Hän lainasi metodinsa Islamilaisista maista, jonne Aristoteleen induktioon perustuvat päätelmäntekotavat olivat levinneet. Myös Theodoricus Charteslainen pyrki luonnonmukaisiin selityksiin. Hän keskittyi toissijaisiin syihin (causae secundariae) jotka Jumala ylitti alkusyynä, ensimmäisenä syynä (causa prima). Keskiajallakaan ei siis vastustettu empiriaa sinänsä, nämäkin miehet saivat jopa kehuja oppineisuudestaan. Tosin monet sen avulla tehdyt päätelmät olivat oma lukunsa. Karkeasti voi sanoa että keskiajalla empiriaa sai hyväksytysti käyttää tietyin ehdoin, kunhan niiden tulokset eivät loukanneet tiettyjä näkemyksiä. (Tämä suhtautuminen ei ole niin järkyttävän ihmeellistä. Esimerkiksi Luonnontutkija 5/2007 sisälsi Henry Väreen artikkelin nimeltä "kasvitiede Suomessa ennen hyödyn aikakautta" kertoi että jopa kasvitieteen oli Suomessa seurattava luterilaista oppia. Esimerkiksi 1600 -luvun loppupuoliskolla vaikuttanut Helsingin yliopiston rehtori Enevaldus Svenonius edusti sitä näkemystä, että kaikki tieteet olivat alisteisia teologialle. Siis hieman samaan tapaan kuin nykyään kaikki luonnontieteet ovat alisteisia fysiikalle. Eli jos se oli Raamattua vastaan, se oli pakosti väärässä. Jotenkin minulle syntyy joitakin "deja vu" -tuntemuksia tästä.)

Syykin oli selvä: Keskiajalla luotettiin nimen omaan vedenpitävään, aukottomaan, deduktiiviseen päättelyyn. Heistä vain varma tieto oli tietoa. Siksi jos lopputulos ei ollut varma, sitä ei oikein voinut kutsua tiedoksi. "Filosofian historian kehityslinjoja" -kirjassa kerrotaankin (s 215-216), että tuohon aikaan empiriaakin harrastettiin, mutta tällä ratkaisiin nimenomaan eettisiä kysymyksiä. Sillä se ei tuottanut tietoa, vaan mielipiteitä (opnions) Empiirisestä tieteestä kutsuttiin nimeä "Luonnonfilosofia", ja termi "scientia" oli varattu juuri sen ajan deduktiiviselle päätelmille. (Luonnontutkijat taas tunnettiin Raimo Lehden "lumihiutaleet ja maailmankuvat" -kirjan mukaan luonnonfilosofian harjoittajat tunsivat pitkään nimen "virtuoosit".) Taustalla oli siis ajatus siitä että tarvittavat premissit saatiin Raamatusta ja Aristoteleen ja Platonin kirjoituksista ja skolastisessa perinteessä filosofian ja logiikan tehtävänä oli näiden tietojen järjestäminen aksiomaattisiksi kokonaisuuksiksi. Eli jo tunnetuista totuuksista etsittiin suoria seurausjohtopäätöksiä. "Kaikki oli jo keksitty".

Francis Bacon kuitenkin vakuuttui empiriasta sotateknologian myötä, kun hän näki kuinka insinööritaito ja aritmetiikka olivat olennaisia sodankäynnille. Nämä menetelmät noudattivat tiettyjä yleisiä periaatteita, jotka eivät täyttäneet sen ajan "varman tiedon" vaatimuksia. Bacon ei siis tuominnut tykistön käytön menestystä tuuriksi ja säätämiseksi, vaan sen sijaan hän moitti sen aikaista (1500 -luvun) filosofiaa siitä että sitä arvostettiin vaikka se oli monoliittisen liikkumaton, joka ei kehittynyt. Baconista tämä oli kirjanoppineisuutta, sen sivistys oli siis hänen mielestään eräänalinen luettelo ulkoa opeteltavia asioita, vaikka ei olisi pitänyt. Samanlainen ajatus kuin ajanlaskun alun ajan Israelissa fariseuksista : Olet sivistynyt koska osaat ulkoa kirjoja. Onhan se toki työn takana ja sinänsä ansiokasta. (Mutta että sivistystä, saman tien voisi kutsua tätä blogia niin hiton sivistyneeksi.) Empiria iski yli, kun kehitettiin ajatus tiedon karttumisesta. Tieteellä saatu tieto ei siis ehkä ollut ihan niin varmaa kuin deduktiivinen, sen tulokset olivat aukkoisia ja epätäsmällisiä. Mutta se parantui ajan saatossa.

Empirinen vallankumous jatkui, ja monet sen edustajista käyttivät luonnonfilosofia -terminologiaa. (Jopa Newtonin tiede oli luonnonfilosofiaa: Hänen klassinen mekaniikkansa esitettiin nimellä "Philosophiae Naturalis Principia Mathematica") Keskukseksi tuli "Royal Society of London for the Improving of Natural Knowledge", jonka avainhahmoja olivat muun muassa Isaac Newton ja John Locke (ei siis se tyyppi Lostista) Seura valitsi tunnuslauseekseen "nullius in verba" (ei kenenkään sanoin, ei sanoista) vastustaakseen skolastiikkaa "omnius in verba" (kaikki sanoista). Empiirinen perusfilosofia jäi pääasiassa Locken ja joidenkin "pienempien nimien" tehtäväksi, suuri osa sen sijaan keskittyi enemmän tutkimiseen. Keskittyminen käytännön tutkimukseen filosofoinnin sijasta on merkille pantava ero siihenastiseen sekin.

Empirian käsite hienostui aikojen varrella. Esimerkiksi Bertrand Russell sanoi että "Matematiikka on tieteenala, jossa emme koskaan tiedä mistä puhumme emmekä myöskään pitääkö sanomamme paikkansa." Myös Albert Einstein vihjasi, että "Jos matematiikka kuvaa todellisuutta, se ei ole puhdasta. Jos matematiikka on puhdasta, se ei kuvaa todellisuutta." Toisin sanoen empiriassa oltiin täysin hylätty näkemys, jossa matemaattinen kaava toimisi argumenttina ilman testaamista. Tämä tarkoittaa sitä, että se oli erkaantunut mahdollisimman kauan antiikin kreikkalaisten näkemyksestä, jossa fysikaalinen maailma koostui kokonaisluvuista, tai skolastikkojen näkemyksestä, jossa looginen ja paras varmuus saatiin abstraktien matemaattisten teoreemien kautta. Tieteellinen todistus ei enää voinutkaan tapahtua määrittelemällä puhtaasti abstrakti matemaattinen todellisuus omilla valitsemillaan ehdoilla, ja kutsumalla tätä luotua abstraktiotodellisuutta yhteenväksi reaalitodellisuuden kanssa. Sen sijaan empiristille matematiikka on abstraktia suhteiden tiedettä jonka aksioomia ja teoreemia voidaan toki soveltaa fysikaalisen maailman suhteiden jäsentämiseen ja rakenteen hahmotteluun mutta jossa ne eivät enää olekaan sama asia.

Onkin oikeastaan mielenkiintoista huomata kuinka tämä muutos johti siihen, että nykyisin empirian katsotaan ratkovan todellisuuskysymyksiä ja etiikan olevan puhtaan logiikan valtakuntaa. Näyttää siltä, että kuninkaat ovat vaihtaneet valtaistuimia. Tai sitten voidaan sanoa, että jos "matematiikka on tieteiden kuningatar" niin kuin sanonta sanoo, niin siinä tapauksessa "naturalistinen, empiirinen, luonnontiede on kuningas ja valtakunta on patriarkaalinen." Laskujohteisuus on siis muuttunut hallitsijasta enemmänkin palvelijaksi, ainakin kysymyksissä jotka käsittelevät ympäröivää todellisuuttamme.

Väliinputoajat.

"If we want to claim truth for our beliefs, they must be able to pass scrutiny on the public stage"
(Roger Trigg)

Sanoja "rationaalinen" ja "irrationaalinen" käytetään aika kepeästi. (Rationaalisuudesta on tarkemmin luettavissa aikaisemmasta blogilastussani.)

Arationaalisuus on välimuoto irrationalismin ja rationalismin välissä. Termi ei ole keksimäni, joskin se on melko tuntematon. Stanford Encyclopedia of philosophy sisälsi sen 2 artikkelissa (4.toukokuuta 2008). Tosin jos tätä termiä ei olisi keksitty, se pitäisi keksiä. Sillä se on harvinaisen käyttökelpoinen. (Ja mielestäni lisäbonuksena, se on suorasta määritelmällisyydestään ilmiselvyydestään huolimatta erittäin arkijärjenvastainen. Normaali tyyppi ei keksi mitään näin outoa mutta samalla toimivaa.)

Arationaalinen väite on sellainen, jossa väitettä koskevaa tai ratkaisevaa evidenssiä ei ole. Tömä ei vielä tarkoita että väitettä koskeva uskomus ole välttämättä irrationaalinen eli järjen vastainen, tai väärä. Vaan että se on ainoastaan ei-järkevä, siis arationaalinen. Esimerkiksi itse, agnostikkona, näen kysymyksen Jumalasta -ainakin toistaiseksi- juuri tälläisenä arationaalisena kysymyksenä.

Kenties kuuluisin arationaalinen yksittäinen asia on naturalistinen virhepäätelmä. Siinähän oletetaan että maailma on luonnostaan hyvä, eli että luonnollinen on hyvää. Tähän aiheeseen kuuluva Humen giljotiinihan sanoo että "Siitä miten asiat ovat ei voida sanoa miten niiden pitäisi olla". Joka ei suinkaan tarkoita että luonnollisuus olisi pahaa. Itse asiassa jos se sanoisi, voisimme negaation kautta lähestyä siitä miten asiat ovat sitä mikä olisi hyvää. Humen giljotiini on siis skeptinen kanta, joka sanoo että asiasta ei voida tietää, se on arationaalinen.

Toinen kuuluisa arationaalisuuden muoto on ns. ad hoc -selitykset. Niissähän asialle sanotaan jokin selitys, jotta ongelma ratkaistaan. Tätä vastausta ei kuitenkaan perustella, joten jäljelle jää "on mahdollista" -tilanne. Esimerkiksi jos jossain jokin materiaali etenisi ääntä nopeammin joku Einsteinin suhteellisuusteorian ystävä voisi aluksi selittää ilman sen kummempia perusteluja (ad hoc) että esimerkiksi mittalaitteessa olisi virhe. Jos vastaavia valon nopeuden ylityksiä havaittaisiin lisää, syntyisi anomalia, poikkeama. Toki jokainen näistä voitaisiin sanoa mittalaitteiden virheeksi, mutta jossain vaiheessa tulisi kuitenkin vastaan sellainen tilanne, että joko mittalaitteisto tai suhteellisuusteoria on uusittava. Tälläinen tilanne johtaisi teorian uudelleenmuotoiluun tai sen hylkäämiseen tai mittalaitteiden vaihtamiseen. Duhemin - Quinen teesin mukaanhan emme voi tietää mitä falsifiointitilanteessa tulee korjata. Vika on jossain teoriassa, ja myös havaintolaitteiden käytöt perustuvat joihinkin teorioihin. Lopputuloksena on se, että "Havainnot ovat teoriapitoisia". Se, mitä näistä vaihtoehdoista valittaisiin riippuisi siitä miten uskottavina tiedemiehet "noin yleensä" pitäisivät asiaa. Kuhnin paradigmanvaihdoshavainnon johdosta on uskottavaa esittää että todennäköisesti asiasta kiisteltäisiin sen verran että uusi sukupolvi tiedemiehiä tulisi ja vaihtaisi asiaa.

Arationaalisuus on kuitenkin hyvin yleistä nimenomaan tiedemaailman ulkopuolella. Minäkin käytän niitä miltei joka päivä jossain muodossa. Samoin suuri osa pseudotieteistä, etenkin jotain tieteen näkemystä vastustavat, denialistiset, mallit, ovat havaintojeni mukaan sellaisia, että ne etsivät tieteen teoriasta anomalioita, ja selittävät erilaisia mahdollisia selitysmalleja tilalle. Olennaista tässä on se, että tutkimus, kuten anomaliatkin, keskittyvät samalle puolelle samanaikaisesti kuin denialisti keskittyy kertomaan uskottavia ja mahdollisia kertomuksia, joita ei kuitenkaan perustella argumenteilla - joihin empiirinen havaintoaineistokin kuuluu sen takia että "havainnot ovat teoriapitoisia". Heille jää käteen arationaalisia kertomuksia, joille tyypillistä on se, että ne ovat mahdollisia, mutta niitä ei ole testattu. Joskus ne ovat niin huonoja että niitä ei edes voida testata. Ja osassa tilanteissa ollaan niin surkeassa tilanteessa että mikään tilanne ei enää voi tuottaa niille itsekritiikin pakkoa. (Ne eivät ole "falsifioitavissa", noin laajassa mielessä ajatellen, koska falsifiointitilanteessa ei tiedetä onko teoriaa muutettava vai se poistettava. Ero perinteiseen falsifioinnin ideaan on vähittäinen, mutta merkittävä.)

Eli kävi miten kävi, ne pysyvät ikuisesti arationaalisina, mahdollisina selitysmalleina. Näiden kohdalla on kuitenkin asiallista kysyä, mitä kiinnostavaa on kysymyksellä johon ei koskaan voida saada vastausta. Moni toki miettii tälläisiä ratkaisemattomia kysymyksiä, minäkin, ja normaali ihminen taatusti yhdistää nimen omaan "suuriin kysymyksiin" monia tälläisiä asioita. Tässä on vastakkain kaksi näkemystä:
1: Ratkaisemattomissa asioissa voidaan jutella, ne ovat mielipiteitä. Ja sinänsä mielenkiintoisia ja ihmisen oman henkilökohtaisen elämän ja maailmankuvan kannalta tärkeitä. Erilaisista mielipiteistä on lisäksi mukava jutella.
2: Makuasioista ei voi kuin riidellä, ja tälläiset ratkeamattomat kysymykset ovat sellaisia. Mitään rakentavaa ratkaisua kysymykseen ei kuitenkaan saada, eikä keskustelu voi edetä. Se voi vain jatkua ikuisesti samoja juttuja jankkaavana. Olisi rakentavampaa keskittyä niihin asioihin, esimerkiksi niihin joihin ei vielä ole ratkaisua, mutta joihin vielä voidaan löytää vastaus.

Minusta nämä ovat arkielämässä ihan OK juteltavia aiheita.

★☆tut is poison.

Tämän jutun kirjoittamiseen minua on inspiroineet rokote -denialistien puheet mm. rokotteissa olevasta tiomersaalin vaarallisuudesta. Asia on siis harvinaisen tärkeä. Samalla viittaan myös luomuruoka -asioihin, koska niissä on samaan asiaan liittyviä viittauksia.

Myrkyllisyys eli toksisuus on kemikaalin kyky aiheuttaa vaurioita elimistössä. Myrkyn määrittely on kuitenkin hieman kiinnostavampi, koska siinä vaikuttaa myös määrä. Kuten Paracelsus aka Phillip von Hohenheim lausui "Tout est poison. Rien n'est poison. Le poison c'est la dose." Eli toisin sanoen kaikki on myrkkyä ja mikään ei ole myrkkyä, myrkky on annoksessa.

Toisin sanoen kuolet, jos juot vaikkapa liikaa vettä. Samoin viinaa voidaan juoda sen verran että siihen ei kuolla, tai sen verran että siihen kuollaan. Tämä altistuminen voi tapahtua vähittäin tai kerralla. Mutta annos vaikuttaa molemmissa tapauksissa ratkaisevasti. Koska aineet tehoavat eri määrissä myrkyllisesti ja eimyrkyllisesti, toksisuutta tulee mitata muutoin. Metodeista tärkeimpiä on kaksi:
1: LD50 -arvon (Lethal Dose) mittaaminen. Tämä tarkoittaa sitä, että tietty annosmäärä tappaa puolet koe -eläimistä. Tätä arvoa sitten mitataan esimerkiksi C -vitamiinille (LD50 11 900 mg/kg), alkoholille (LD50 10 600 mg/kg) tai vaikkapa pöytäsuolalle (LD50 3 000 mg/kg). Tätä menetelmää käytetään erityisesti aineista, jotka niellään tai muutoin saadaan sisälle elimistöön.
2: LC50 -arvo (Lethal Concentration) taas tarkoittaa sitä, että tietty pitoisuus suhteessa elopainoon tappaa puolet koe -eläimistä. Tätä käytetään yleensä hengitettävistä aineista.
___2:1 LCt50 -arvo, jossa edellisen lisäksi täydennyksenä on mukana myös aika, jona myrkylle altistutaan.

Siksi, kun puhutaan toksisuudesta, olisi muistettava aina miettiä myös pitoisuuksia.

Tästä antaa hyvän esimerkin perunasta tehty juttu. Siinä kerrottiin, että perunassa on useita neurotoksiineja. Meille kaikille rakkain ja läheisin esitetyistä oli varmaankin atropiini, jota on muun muassa myrkkykoisossa hulluruohossa ja punakärpässienissä. Atropiini aiheuttaa hallusinaatioita. Atropiini, kuten tiomersaalikin, ei ole karkkia, sillä on suuri D50 -arvo. Lisäksi perunassa on myös nikotiinia, solaniinia, jotka eivät ole kevyitä myrkkyjä nekään (nikotiinin D50 -arvo on vain 50 mg/kg). Muutama sata milligrammaa solaniinia tappaa ihmisen alle 30 minuutissa. Artikkelissa kerrottiin myös että omenan siemienissä on aineita jotka vapauttavat syaniidia. Kofeiinikin lasketaan neurotoksiiniksi.

Pointtina on siis se, että kun puhutaan siitä kuinka joku on genotiksiini tai neurotoksiini, se ei vielä tarkoita juuri mitään. Genotoksiinit vaikuttavat perimään, ja näitä karsinogeenejä on luomuruisleivässäkin. Neurotoksiineja eli hermomyrkkyjä taas on vähän joka paikassa. Minäkin lipitän sekä neurotoksiineja että genotoksiineja oikein tavoitteellisessa mielessä kahvin seassa joka päivä. Tätä määräanalyysiä ei rokotteiden vastustajilta kuitenkaan kuule, koska rokotteiden tiomersaalin(LD50 -arvo = 75 mg/kg) määrät ovat rokotteissa erittäin lähellä nollaa. Heillä on vain korrelaatio siitä, kuinka diagnosoitujen autistien määrät nousivat juuri samaan aikaan kun IBM:än tietokoneet alkoivat saamaan suosiota. Tai siis he liittävät sen kolmanteen samanaikaisesti tapahtuneeseen asiaan, eli rokotteiden käytön yleistymiseen. (Periaatteessa ihminen voisi keksiä ad hoc -selityksen siitä kuinka yhteys johtuu siitä että tietokoneiden ruudut välkkyvät erityisellä tavalla joka vahingoittaa lapsia. Tämä yhteys ei kuitenkaan olisi perusteltu.)

Pelkistä myrkkylistoista puhuminen on siis tyhjää retoriikkaa, jossa mielikuviin vaikutetaan esittämällä sinänsä oikeita tietoja, mutta siten että niistä saadaan vääriä johtopäätöksiä. Siksi täytyisi aina puhua myös pitoisuuksista ja määristä. Siksi pelkkä sisällyslistaus ilman LD50 -arvoihin perustuvaa analyysiä ja vertailua esimerkiksi tonnikalavoileipiin on aika turhaa touhua. Koska siihen asti puhuminen on sillä tasolla että perunan syöminen olisi vaarallista.

Puhumattakaan siitä että silloin kun puhutaan rokotteiden riskeistä, olisi käsiteltävä vaihtoehdot, jotka ovat toiset menetelmät ja rokotteiden ottamatta jättäminen. Sillä lääketieteessä esimerkiksi leikkauksissa kuolee ihmisiä. Niitä kuitenkin tehdään, koska ilman leikkauksia kuolee vielä useampia ihmisiä. Kun siis joku kuolee leikkauksessa, lääkäreiden ongelmana ei siis ole se, että he pitävät mukana vaarallista ja turhaa proseduuria, vaan siitä että he osaavat laskea yhteen. Tätä vastaavasti toksikologiassakin on oma oppialansa, regulatorinen toksikologia, säännöstelevä toksikologia. Sen piirissä arvioidaan aineiden riskejä, joita sitten verrataan suhteessa kyseisen aineen käyttötarkoitukseen ja siitä saatavaan hyötyyn. Tämän seurauksena AIDS -lääke saisi olla melkoisen myrkyllinen, kun taas leivontatuotteet eivät saa aiheuttaa juuri minkäänlaisia haittoja terveydelle. Tietenkin myös rokotteet, joita käytetään harvoin mutta jotka auttavat paljon vaarallisia tauteja vastaan saisivat periaatteessa olle melko toksisiakin. Tosin koska ne annetaan lapsille, niiden kohdalla ollaan oltu melko tarkkoja, sillä esim. tiomersaalin määrä rokotteissa on lähellä nollaa.

Sama myrkyllisyys vaikuttaa tietysti myös toisessa asiassa. Luomuruuassa ja luonnollisissa elintarvikkeissa.

Monet kertovat kannattavansa luomua koska niissä ei ole torjunta -aineita. Tämä on hieman erikoinen argumentti, koska niissäkin on luonnollisia torjunta -aineita. Käsittääkseni ihmisen keinotekoisesti tekemä myrkky ja luonnossa oleva myrkky ovat molemmat myrkkyjä samoilla ehdoilla. Tästä esimerkkinä luomuperuna: Siinäkin on solaniinia. Ja varhaisperunoissa enemmän kuin muissa. Näidenkin kohdalla myrkky on tietysti annoksessa, ja olisi syytä katsoa vertailuna sitä miten paljon jäämiä tehotuotetussa ruuassa on suhteessa luomutuotettuun. Ja vertailla sitten näiden LD50 -arvoja.

Itse en suinkaan yhtään vastusta luomutuotantoa, sain jopa kunnian olla luomutilalla harjoittelussa 5 kk asiantuntevan maanviljelijän, Jaskarin Markun, riesana ja aitanikkarina. Mutta syyt sille miksi kannatan luomutuotantoa ei ole tämä. Syy ei ole edes se, että luomuruoka maistuisi paremmalta tai olisi selvästi puhtaampaa. Sokkotestasin sen aikaisen työkaverini kanssa luomua jo ennen agrologikouluuni menemistä, kumpikaan meistä ei kyennyt erottamaan luomua ja eiluomua toisistaan sokkona. Syyni luomun hyväksymiseen ei myöskään ole "luonnonmukaisuus", koska tavoittelen jonkinlaista eettisyyttä, eikä luonnollisuus vielä ole perustellusti sama asia kuin hyvä. Sillä luonnonmukaisuus ei vielä suoraan tarkoita eettisyyttä tai edes eläinten hyvinvointia. Eikä tehotuotantokaan väistämättä estä eläinten hyvinvointia.

---

Kuvassa peruna, kuvaaja Erkki Hämäläinen, 2005

Laiska ja tyhmä ja saamaton.

Hyvää elämää, kirvesvartta.

"Because I'm broken / when I'm open / And I don't feel like I am strong enough / Because I'm broken / when I'm lonesome / And I don't feel right when you're gone away."
(Seether & Lee, "Broken")

Miltei kaikilla ihmisillä tavoitteena on elää hyvä elämä. Usein tämä yhdistetään myös hyveelliseen elämään. Tavoitteenani on siis tarkastella sitä, minkälaisilla tavoilla elämistä pidetään ja on pidetty oikeanlaisena. Valitettavasti täältä et löydä ainoaa oikeaa tietä. Mutta jos haluat sitä, voi olla että olet alun perinkin hakemassa väärästä paikasta. (Enkä puhu nyt tästä blogista. En vain usko absoluuttisiin totuuksiin, enkä oikoteihin.)

Karkeasti voidaan sanoa että hyvenäkemyksiä on lähes yhtä monta kuin on ihmisiä. Karkeasti ne korostavat jotain seuraavista asioista.
1: Tekojen seuraukset. Tässä näkemyksessä korostetaan sitä, että seuraukset ratkaisevat. Esimerkiksi utilitarismin tai muiden hyötyjen kautta voidaan sanoa että teko oli hyvä. Tässä näkemyksessä ihminen voi olla sisäisesti ilkeä ja haluta pahaa muille. Hän voi tehdä hyvää vain saadakseen itselleen mainetta ja kunniaa. Mutta oikeat seuraukset tekevät hänestä hyvän.
2: Tekojen motiivit. Tässä kohden jesuiittojen "tarkoitus pyhittää keinot" kuvaa näkemystä kenties yksinkertaisimmin. Ajatuksena on se, että jos haluat hyvää ja pyrit siihen, olet hyveellinen. Siksi esimerkiksi jos teet vahingossa pahaa, olet hyveellinen. Tässä näkökannassa jos olet luonteeltasi Touho Ankkamainen huithapeli, joka tarkoitat hyvää mutta toimit jatkuvasti tyhmästi, olet silti hyveellinen. Tätä näkemystä edustaa esimerkiksi Abélard oli sitä mieltä että teon moraaliselle luonteelle oli olennaista vain tekijän tarkoitus, intentio.
3: Tekojen vapaavalintaisuus. Tämän näkemyksen mukainen on esimerkiksi eräänlainen Friedrich Nietzschen yli -ihmiskäsitys. Siinähän oli sellainen, että hyveellisyys oli seurausta siitä että henkilö seurasi omaa tietään loppuun asti. Eräänä mittarina tälle voisi olla "aikaansa edellä oleminen" - mutta tämän tunnusmerkin voisi tunnistaa vasta jälkikäteen, aivan kuten paradigmanäkemyksenkin kanssa on. Myös eksistentialistinen hyve - jos sellaisesta ylipäätään voidaan puhua - yhdistää vapauden ja vastuun yhteen. Tämä voidaan tulkita hyveellisyysnäkemyksen kautta siten, että teko voi olla paheellinen tai hyveellinen vasta jos henkilöllä oli vastuu teosta ja sen seurauksista. Tähän taas vaaditaan valinnanvapautta.
4: Onnellisuus. Tässä näkemyksessä on korostettu mielenrauhaa (Joka on ZEN -ajattelustakin tuttua), (etenkin epämiellyttävien) tunteiden poistamista, tunteiden kohtuullistamista, kärsimyksen välttämistä, elämäntuskan poistamista, nautintojen tavoittelua, elämänhalua, itsensä kehittämistä, kuolemanpelon kanssa selviämistä, hyvää mieltä ja olemisen ja elämisen miellyttävyyttä muulla tavoin.
5: Sääntöjen noudattaminen. Monet idealistiset näkemykset sekä uskonnot edustavat tälläistä näkemystä, jonka mukaan hyveellisyys on suoraa seurausta siitä, että he tekevät kuten opissa opetetaan. Tämä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita sitä, että edelliset kohdat hylätään, vaan usein niissä korostetaan sitä kuinka henkilön tulee itse vapaavalintaisesti heittää valinnanvapautensa syrjään ja alistua halukkaasti ja tuntea että juuri tämä on oikea tapa ja että tästä seuraa eniten hyvää koska se on viisaan tahon lähteestä saatua eksaktia tietoa. Samoin hyveellinen elämä voidaan katsoa toimimista osana yhteiskuntaa, tiettyjen sääntöjen alla. Ja tämän kaiken on nähty tuottavan onnellisuutta.

Kuitenkin tämä karkea jaottelu tarvitsee vielä hieman lihaa luidensa päälle ja keittoa ympärilleen jotta tätä voitaisiin hämmentää vielä hieman lisää. Joten listaan joitakin näkemyksiä hyvästä elämästä. Nämä eivät toki ole kaikki, mutta näihin olen pyrkinyt listaamaan mahdollisimman erilaisia näkemyksiä. Muutenkin näkemykset on otettu melkoisen laveasti tulkiten.

1: Platonilla hyve oli absoluuttinen idea. Tässä näkemyksessä hyvä, oikeassa oleminen ja oikeudenmukaisuus ovat absoluutteina olioina eli ideoina. Nämä ideat ovat hienompia, ja maailma on vain niiden heijastumaa, joten reaalimaailma ei voi niitä kaataa. Platonismissa looginen seuraus absoluutista hyveestä vaatii idean absoluuttisesta pahasta, jolloin myös väärässä oikeassa ja epäoikeudenmukaisesti ollaan absoluutisti. Platoninen hyveellisyys on kaksiarvojärjestelmä. Yksilön tulkinta jää syrjään absoluutin tieltä, sillä ideaa ei ole tehty kyseenalaistettavaksi vaan seurattavaksi. Platonilla hyveelliseen elämään liittyi myös yhteiskuntajärjestys, jossa filosofit olivat huipulla ja jossa Utopia oli määritetty oikeudenmukaisuuden ihanteen ympärille. Hänen valtio -teoksessaan oli yhteiskuntajärjestys, jossa muun muassa naisilla oli mahdollisuudet samoihin virkoihin kuin miehillä. Myös orjuus oli kiellettyä. Toisaalta Platonin valtiossa myös sallittiin sensuuri. Jumalat piti esittää pelkästään hyvinä, eikä temppuilijoina kuten sen ajan teatterissa. Ihmisille tuli antaa vain tietoa joka johti siihen että he toimivat valtion parhaaksi.

2: Aristoteleellä hyve oli keskitien kulkemista. Tämä näkemys korosti hieman enemmän moniarvoisuudessa elämistä. Jos esimerkiksi ajattelemme ketjua anarkia - nationalismi Aristoteelisesti huomaamme että hyve olisi jotain "isänmaallisuuden" suuntaan. Kun keskitietä haetaan useilla eri aihepiireillä, yhden teon hyveellisyys voi riippua siitä, mitä on valittu asioiksi, joiden keskitietä ollaan kulkemassa. Tässä näkemyksessä hyve on hieman joustavampi myös sen takia, että keskitietä voidaan olla joko lähellä tai kaukana. Hyve oli toki tarkasti keskellä, mutta tätä voitiin olla hieman lähempänä tai kauempana. Toisaalta Aristoteles luokitteli hyveelliseksi myös luonnollisuuden. Hänen mukaansa "lajinmukainen käytös" olisi hyveellistä. (Tälläistä ajattelua voisi soveltaa joihinkin uskonnollisiin näkemyksiin, joissa katsotaan että luonto on hyvä koska se on sellainen miksi Jumala on sen luonut. Tässä näkemyksessä korppikotkat eivät ole rumia ja ikäviä olentoja koska ne hoitavat tärkeää ruumiiden hävittämistyötä ja pistävät ruumiiden ravinteet takaisin kiertoon. Niiden kaljut päätkin ovat tosi käytännöllisiä koska eivät sotkeudu pysyvästi vereen. Toki tämä näkemys ei ole varma, sillä luonnollisen pitämistä hyvänä on naturalistinen virhepäätelmä, eli Humen giljotiinin seurauksien mukaan tämä ei ole väistämätöntä. Toki loogisesti mahdollista, mutta ei vielä perusteltua.)

3: Stoalaisille hyve oli seurausta siitä, että saavutti tunteiden selkeyden tilan, (apatheia). Stoalaisuus oli eräänlaista "vartijamoraalia", sillä siinä ei suinkaan esitetty että seuraus olisi välinpitämättömyys toisten kärsimystä kohtaan. Siinä ajateltiin että mielenrauha (ataraksia) johtaisi esimerkiksi siihen että jos olen kaupassa ja näen verta vuotavan henkilön, olen hyveellisempi jos en järkyty ja autan, kuin jos sen sijaan hyytyisin kauhistuneena, enkä voisi kuin tuijottaa tilannetta. Stoalainen näkemys ei siis suinkaan tarkoittanut sitä että hän vain hyväksyisi kaiken. Pikemminkin oli hyväksyttävä kaikki mille ei voinut mitään. Siksi stoalainen ei voinut vain hyväksyä esimerkiksi omaa hyveellisyyden puutettaan. Toki stoalaiset myös korostivat sitä että heilläkin oli spontaaneja tunnekokemuksia. He vain hallitsivat ne täydellisesti. Stoalaisilla hyve ei liittynyt valinnanvapauteen, koska esimerkiksi Khrysippos selitti, että vaikka reaktiot olivat väistämättömiä, ne kuitenkin olivat meidän reaktioitamme, ihminen oli oman itsensä seurausta. (Tässä näkemyksessä voitaisiin ajatella että kivi joka tipahtaa kalliolta rapautumisen seurauksena ja pudotessaan surmaa vauvan on paha.) Hän oli myös sitä mieltä, että kohtalo toteutuu meidän kauttamme, ei meistä riippumatta, joten vastuun käsite on tärkeä käsite vaikka se olisi ennalta määrättykin. Sillä se kuitenkin ohjasi muiden asioiden tapahtumista. Stoalainen hyvekäsitys huipentui siihen, että heistä kaikki ihmiset olivat vastuussa teoistaan mutta vain viisas oli vapaa, koska vain viisaan toiminta oli täysin seurausta hänen omasta sisäisistä syistään määräytynyttä. Hän seuraa kohtaloaan koska tietää että se on kaikkien parhaaksi. Tosin stoalaiselle oltiin jätetty auki myös takaportti: Jos hän huomaa, että ulkomaailma ei anna tilaisuutta tehdä hyvettä vaan pakottaa kaikissa tilanteissa pahaan, stoalaisen oli lupa tehdä itsemurha - ja tämä oli sallittua, suorastaan ihailtavaa.

4: Epikurolaisilla hyvä ja hyveellinen elämä oli suoraa seurausta siitä että henkilö eli kohtuullisesti hyvää tavoitellen. Heille oli tärkeää myös valinnanvapaus, koska heistä deterministisessä maailmassa ei voi olla vastuuta teoistaan. Kaikkihan tapahtuisi joka tapauksessa, eikä henkilöllä ollut asiassa mitään valinnanvaraa. Epikurolaisilla nautinto tarkoitti tuskan poissaoloa, heille tuskan poissaolo oli nautinnon raja. (Aristoteles ja Platon olivat tästä ankaran erimielisiä, heille nautinnon ja tuskan välissä oli täydellisen neutraali välitila.) Epikurolaisuudessa pahuus oli tuskaa, ja filosofia ja kavereiden kanssa pelaaminen olivat vain välineitä ataraksiaan (eikä toinen ollut toista hyveellisempää). Nautinto tyydytettiin erilaisilla haluilla, jotka kertoivat mikä elämässä oli tuskaa aiheuttavaa. Epikurolaisuudessa halut olivat kuitenkin kolmenlaisia:
___4.1: Luonnollisia ja välttämättömiä, joissa keskityttiin ruumiin elossa ja järjissään pysymiseen, kuten siihen että syö kun on nälkä ja nukkuu kun väsyttää.
___4.2: Luonnollisia ja eivälttämättömiä, joissa keskityttiin esimerkiksi hienoihin viineihin tai muihin vastaaviin asioihin, jotka tyydyttivät luonnollisia tarpeita, mutta tarpeetonta kautta. Epikuros hyväksyi nämä kohtuudella.
___4.3: Luonnottomia, jotka Epikuros määritteli siten, että niiden täyttäminen tuotti tuskaa enemmän kuin iloa. Epikuros laski näihin vallan ja rahan halun, koska ne vaativat tuskan tuottamista ja raha -asioiden hoitaminenkin vaati työtä ja huolta. Nämä olivat eihyveellisiä. Epikurolaisuuden ongelmana oli se, että luonnottomien halujen mittaaminen vaatisi hyvekäsityksen ja hyveellisyys mitattiin pohjimmiltaan halulla. Tästä seurasi ongelma siitä, että ei oikeastaan voitu kovin helposti sanoa mitkä halut olivat luonnottomia.

5: Skeptikoilla, kuten Sekstos Empeirikolla, hyveellisyys oli seurausta mielenrauhasta, joten liiallisuuden häiriöt oli syytä poistaa. Skeptikoilla hyveellisyys ei kuitenkaan keskittynyt mihinkään teoriaan, vaan pikemminkin niistä irtautumiseen. Heille keskeistä oli luopuminen uskomuksista, eivätkä he tehneet eroa sisäisten ja ulkoisten asioiden välille. He korostivat hyveellisyysnäkemyksessään tunteiden kohtuullisuutta (metriopatheia).

6: Thomas Hobbes edusti näkemystä, jossa hylättiin tietynlainen hyveellisyys. Hänestä hyveellisyys ja paheellisuus olivat pelkästään ihmisten luomia sosiaalisia käsitteitä. Hän kritisoi etenkin Aristotelestä, koska siinä tavoiteltiin ihmisen laittamista tiettyyn muottiin. Oli tietynlainen ihminen, joka oli hyveellinen. Hobbesin mukaan hyveellinen oli yksinkertaisesti sitä, minkä yksilö itse koki itseään loukkaavaksi. Se, mikä tuottaa mielipahaa ja pelkoa heille, on pahaa. Se mikä ilahduttaa heitä on hyvää. Hobbes korostikin sitä, kuinka uskonnot olivat tämän vuoksi ihmisten konfliktien yleisenä syynä, koska ne normittivat ihmisen tietynlaiseksi, ja tämä loukkasi joitakuita. Hobbesin mukaan yhteistä kaikille ihmisille oli vain kuolemanpelko, ja tämän hän asetti jonkinlaiseksi paheen mittariksi sen yleisluonteisuuden vuoksi. (Myöhemmistä ajattelijoista vastaava ajatus löytyy Schopenhauerin elämäntahdosta. On miltei sama asia puhua kuolemanpelosta paheena kuin elämäntahdosta hyveenä.) Tästä lähtökohdasta Hobbes korosti luonnontilan julmuutta. Hänestä luonnontilassa olevan ihmisen on rationaalista pitää muita vihollisinaan. Koska et voi tietää ketkä ovat pahoja, sinun olisi kannattavaa vain lyödä kaikkia ensin ja alistaa heidät heti kun voit. (Tämä oli ennen peliteorian keksimistä; Siinähän on havaittu että altruismi on erittäin monisst tapauksessa järkevin ratkaisu. Tehokkain ratkaisu ei ole perinteiset ääripäät, eli "tee aina yhteistyötä" tai "huijaa aina" eivät olleetkaan tehokkaimpia, vaan niitä parempi on esimerkiksi strategia joka tunnetaan nimellä "tit for that", joka oli reilu mutta toimi kuten mustanaamio, ollen kova koville. Tosin ollen kuitenkin aina valmis myös antamaan anteeksi. Jännittävää kyllä nöyristelevä "pavlov", joka tekee siten kuin edellisellä kierroksella olisi ollut parasta, on yksi strategioista, jotka toimivat vain erittäin harvoissa olosuhteissa.) Hobbes tarjosi ratkaisuksi luonnonelämälle oli tiivis valtahierarkia. Hobbesin mukaan ei toiminut, jos valta annettiin sillä tavalla että jollain taholla oli valta vahtia sen toimintaa koska tällä puolestaan tulisi olla rajoittamaton valta. Ja tästä päädytään siihen että joko valtiot ovat luonnontilassa keskenään tai sitten he ovat absoluuttisen vallan alla. Hobbes tarjosi siis diktaturiaa ratkaisuksi. (Mikä ei ole mikään harvinainen ajatus, tämä hyveellisyyden mittari on nykypäivänäkin mukana esimerkiksi kristinuskossa, siinähän taitava diktaattori hallitsee ja tämän käskyjen seuraaminen johtaa siihen että ihmiset nousevat perisynnin luonnontilasta ja nousevat eettisemmiksi enimmäkseen lauhkeiksi laumaeläimiksi.) Samuel Pufendorf vastusti Hobbesin näkemystä ja hän halusi antaa kansalle mahdollisuuden kapinointiin. Tosin hänkin korosti tämän vaihtoehdon äärimmäisyyttä. Hänestäkin monarkia oli käytännön tasolla paras ratkaisu. Tosin hän ei Hobbesin tapaan pitänyt sitä ehdottomana edellytyksenä.

7: Søren Kierkegaard taas korosti ihmisen subjektiivisuutta objektiivisuuden sijaan. Hänen näkemyksensä korostavat usein kristinuskoa, koska se oli hänen oma valintansa. Tämä uskonnollinen elementti ei kuitenkaan ole välttämättä se asia, jota hänen filosofiassaan tulee pitää tärkeänä. Sitä voidaan sanoa esimerkiksi Kierkegaardin omakohtaiseksi esimerkiksi "uskon hypystä". Hän ei subjektivistina siksi suinkaan pakottanut kaikkia hyppäämää samalla tavalla ja samaan rotkoon. Kunhan hyppäsivät samalla antaumuksella kuin hän itse hyppäsi kristinuskoon. Kierkegaardilla objektiivisuus ei auttanut elämän merkityksellisyyden ongelmissa, joten tässäkin voidaan havaita viitteitä siihen kuinka ihmisen hyvä olo, nautinnollisuus, on tärkeä hyveellisen elämän mittari.

8: Friedrich Nietzschestä taas keskeisintä oli vallantahto. Hän hylkäsi Schopenhauertyyppisen vaikeuksien välttämisen ja elämäntahdon korostamisen. Siinä missä Schopenhauer korosti elämäntahtoa ja tätä kautta riskittömyyttä, Nietzsche korosti sitä kuinka ihminen jäi yksin oman vallantahtonsa kanssa. Tässä näkemyksessä on takana muistakin ajatuksista tuttu ajatus siitä, että kun ihminen näkee oman asemansa, ja sen mitä hän haluaa, tuska syntyy kuilusta niiden välissä. Tosin siinä missä stoalaiset keskittyivät tuskan kestämiseen, epikurolaiset tuskan poistamiseen ja Schopenhauer näkemysten muuttamiseen siten että kuilu katoaa, Nietzschestä yli -ihmisyys, seurasi siitä että olit koko ajan tietoinen kuilusta. Kasvatit tavoitteitasi ja yritit samanaikaisesti täyttää sen vaatimukset. Hyveeksi nähtiin siis se, että ei alistuttu orjamoraaliin vaan seurattiin omaa tietä. Tosin tästä seurauksena ei Nietzshen mukaan ollut hyveellisyys vaan hyvän ja pahan toiselle puolelle nouseminen. Hyveellisyys ei siis ollutkaan enää varsinaisena tavoitteena. (Silti yli -ihmisyyden itsessään voi nähdä jonkinlaisena näkemyksenä hyveestä.)

Olen verta ja limaa, olen ihminen.

"We still believe in love, so fuck you."
(Elbow, "Grace Under Pressure")


Ostin juuri itselleni Wappulehden. Se on tänä vuonna Julkku. Ensi vuonna on sitten taas Ävyn vuoro. Sitä myivät teekkarit, kyseessä oli helsinkiläinen teekkari, joten hän todennäköisesti oli Dipoli -insinööri diplomia vailla. Kysyin että oliko kyseessä teekkareiden ammattilehti. Olihan se. Kuulemma ainakin materiaalifysiikasta löytyi uusia tutkimuksia, jotka auttoivat pysymään ajan hermolla, tai ainakin käymään ihmisten hermoille. Opinkin muun muassa mielenkiintoisia suorastaan halki-poikkitieteelisiä asioita Votka-Mongerran mallista, jossa mitattiin erilaisia trajektoreita perseet-napanta -koordinaatistossa. (Julkku Onnennro 17/2008 s. 40) Tämä kaikki tietysti kuuluu wappuun yhtä erottamattomasti kuin valkolakki Suomielokuvan deus ex machinaksi.

Wappuun kuuluu tietenkin myös muut iloiset asiat.

Ensimmäisenä tulee mieleeni elinympäristön rauhoittuminen pitkän tähtäimen trendinä. (Hetkellisen trendihuipun seurauksena. Sillä kuten populaatiomalleista tiedämme, kantokyvyn ylitys johtaa kannan romahtamiseen.) Sillä todellisuudessa pullosta ei hierottaesta lähde henkeä, mutta juodessa pullosta voi lähteä henki. Pullon henki ei siis aina annakaan kolmea toivomusta, vaan vie toivon täyttäessään yhden toiveen. Wappu on kuitenkin niin iloista aikaa, että ajattelin tehdä juttua huumorista. Sillä teekkarit ovat tupsuine ja tempauksineen huomanneet että huumorihan sopii nimen omaan wappuun täydellisesti, koska koko juhla on ironian sävyttämästi työn juhla joka on samalla vapaapäivä. (Mikä muistuttaa tietysti kovasti utopistista kommunismia.) Ja koska olen mitä olen, ajattelin olla täydellisen humoristinen ja täydellisen tylsä samanaikaisesti.

Kykenen siihen.

Aiheena huumori ei ole pragmaattiselta tasoltaan vieras, toisin kuin etiikka. Sillä huumori, etenkin huono huumori, on aina ollut melko keskeisessä osassa elämääni. Olen jo lapsesta asti ollut henkilö, joka huonoilla vitseillä torjuu vaikeuksia. Tietenkin epäonnistuen, mutta laadunhan voi aina korjata määrällä ja lahjat ahkeruudella. Jonkinlaista tulostakin asian piirissä on tullut, koska olen tällä urallani edellyt Hikipedian ylläpitäjäaktiiviksi. Jutut eivät tästä parantuneet, eikä jo kirjoittamieni juttujen laatu parantunut, mutta toisaalta minulla on tästä kaikesta näyttää statusarvoa sellaisesta luottamustehtävästä, jota ei CV:seensä kehtaa laittaa. Hikipediassa olen konkreettisesti (en siis oikeasti oikeasti vaan virtuaalisesti oikeasti) törmännyt siihen, kuinka huumorin rajaaminen on usein vaikeaa. Asiasta ollaan erimielisiä, ja kiistoja käydään muun muassa siitä kuinka paljon taustatietoa vitsin ymmärtäminen saa vaatia. Lestadiolaiset ovat usein erimielisiä, ja kissatkin järkyttävät. Onkin siksi hyvä lähestyä näitäkin kiistoja puhtaasti argumentoiden.

Sillä tietenkin myös huumorista ja sen luonteesta on teorioita. Ne on tavattu jakaa kolmeen osaan:
1: Superiority theory, jonka mukaan huumori on vallankäytön väline. Kun joku sinua alempi henkilö on pelle, hänelle on hauskaa nauraa, yhdessä. Esimerkiksi Thomas Hobbesin mukaan nauru on ylemmyydentunteen ilmaus. Tässä teoriassa ihmiset nauravat kahdella tavalla: Joko ylentämällä itsensä tai alentamalla muut. Esimerkiksi sarkasmiin ja ironiaan perustuvat vitsit ovat itsekorostusta tai kohteen halventamista.
2: Relief theory taas ilmaisee että huumori on sellaista, jossa vitsin kuulijaa järkytetään jollakin tavalla. Esimerkiksi Sigmund Freudin mukaan nauru on ylimääräisen voimavaran purkautumista. Esimerkiksi komedioista tuttu slapstick -huumori on melko väkivaltaista, mutta se huvittaa ihmisiä. Myös sellaiset humoristit kuin taikutit Barry ja Stuart ovat tulleet tunnetuiksi makaaberin huvittavista taikatempuista. Myös Monty Pythonin "Life of Brian" -elokuvassa on vitsejä, joissa on esimerkiksi gladiaattoreiden esittämä sangen verevä "lastenmatinea". Harva ihminen kuitenkaan pitäisi gladiaattoritaisteluja kuolemaan asti kovin hauskoina, muutoin kuin näissä vitseissä. Samoin jotkut tabuja rikkovat vitsit voidaan liittää tähän kategoriaan vaikka ne eivät ole varsinaisesti väkivaltaisia tai julmia. Esimerkiksi seksiasioista voidaan katsoa tähän luokkaan kuuluvaksi. Ne ovat hauskoja lähinnä siksi että meille on jollain tasolla opetettu että ne ovat "vakavia asioita", niissä on jopa jonkinlaista "syntiä".
3: Incongruity theory taas tarkastelee asiaa toista kautta. Sen mukaan hauskuus perustuu logiikkarikkoon. Tässä näkemyksessä huvittuminen on sitä, että henkilö löytää tilanteen joka törmää yhteen odotusten ja logiikan kanssa. Tässä kohden ero ei saa olla liian ilmeinen, jotta se ei olisi tylsä. On siis osattava olla toimijan tasolla. (Lasta naurattaa kun isä tanssii luudan kanssa, koska hän juuri ja juuri osaa erottaa missä konteksteissa ihmiset ja suunnitellut esineet toimivat ja että ne ovat selvästi eri asioita. Mutta aikuisille siitä ei saa viihdettä.) Esimerkiksi ne vitsit, joissa arjesta kaivetaan Markus Kajomaisesti esiin uusia näkökulmia ja ihmeellisyyksiä, kuuluvat ehdottomasti tähän luokkaan. Toisalta myös ajatusvirtamaiset vitsit, joissa hauskuus johtuu siitä että tilanne etenee kuitenkin koko ajan melkein loogisesti korostavat tätä osaa hassusta.

Olen itse huomannut että huumori vaatii jonkinlaisen sosiaaliseen kontekstiin sitomisen. On tunnettava yleisö, sen näkemykset, jotta heitä voi ylentää. On tunnettava mistä asioista he eivät pidä, joita taas on osattava alentaa. Heidän tabunsa on tunnettava, jotta heitä voisi järkyttää ja tämä jännitys purkaa. Tai jotta voisimme purkaa jo olemassa olevaa jännitystä. Heidät on tunnettava, jotta tietäisi mitä rataa heidän logiikkansa seuraa, jotaa heitä voisi yllättää. Voidaankin sanoa että jos haluat huvittaa yleisöä, sinun tulisi tuntea se. Ja jaksaa silti tästä huolimatta huvittaa heitä, ilman että vihaat heitä. Tämä ei aina ole helppoa.

En usko kuitenkaan, että filosofioinnista on tässä asiassa kovin paljoa apua, koska inspiraatio siitä miten nämä elementit voitaisiin konkreettisesti yhdistää vaatii jotain, jota ei voi kovin hyvin opetella. Ja hauskan tunnistaa ilman filosofiaakin. (Huumorin luokittelu auttaa vain siinä, että tiedämme miksi joku vitsi on hauska. Jos filosofia luokittelee hauskaksi jonkun, joka ei tunnu oikein kenestäkään hauskalta.)

Filosofi osaa kuitenkin kertoa kuinka huumori tulee kreikan eri ruumiinnesteitä koskevasta sanasta. Hippokrateen ja Galenoksen ja muiden antiikin lääkäreiden humoraaliopin mukaan ruumiin perusnesteiden balanssi (krasis) määräsi terveyttä (eukrasis) ja sairautta (dyskrasis). Humoraaliteorian mukaan ruumiinnesteiden tuli olla hyvässä tasapainossa. Tämän vuoksi ruumiin nesteitä sitten valuteltiin ihmisistä esimerkiksi suoneniskennässä, ja tämän ajateltiin auttavan muutakin kuin kuppaajan lompakkoa. Kun humoraalit yhdistettiin Galenoksen tempperamenttikäsitykseen, humoraali liitettiin myös ihmisen ulkoiseen luonteeseen. Syntyivät luonnepiirteet, jotka olivat seuraavat:
1: Sangviininen (kreik. sangua : veri, syntyy sydämessä), "verevä".
2: Flegmaattinen (kreik. phlegma : lima; syntyy päässä), "vetelä".
3: Koleerinen (kreik. ksanthe khole : keltainen sappi; syntyy maksassa), "sapekas".
4: Melankolinen (kreik. melaina khole : musta sappi; syntyy pernassa) "synkkä".

Ja koska huumorikin pyrkii ainakin lyhyellä tähtäimellä vaikuttamaan ihmisen ulkoiseen luonteeseen, ja koska sillä on yhteyksiä humoraalioppiin, ei ole ihme että niin monet vitsit yhä nykyäänkin pyörivät eri ruumiinnesteiden valutteluasioihin.

Tosin vaikka tämän suorastaan lääketieteellisen ja kovasti perinteisen asian intellektuaalinen ymmärrettävyys vaatisikin jonkinlaista konkreettista esimerkkiä, itselleni ei kuitenkaan tule mieleen kuin ne jutut joissa eräitten valtionvaraiministerien seksiasiat ovat vuodettuaan kaikkien, etenkin naisten, huulilla. Jotain tämän tapaista hän tietysti halusikin. Mutta valitettavasti hän ei miettinyt lääkintäproseduuria kunnolla loppuun asti, joten moralistejen huumorintajun tason vuoksi humoraalit menivät tästä vakavasti epätasapainoon, ja asia vaati keskiaikaiseen tapaan senkan iskentää nenästä. Nyt sitten etsitään lehdistön avulla yhdessä jonkinlaista tasapainoa näiden asioiden välille. Ihan niin kuin wanhoina hyvinä aikoina.