Tarueläimillä tarkoitetaan tyypillisesti olentoja, jotka esiintyvät pelkästään tarinoissa ja kulttuurissa, mutta joita ei ole oikeasti olemassa. Näin esimerkiksi tarinat hevosista eivät vielä tee hevosta taruolennoksi. Toisaalta tämä määritelmä on hieman hankala; Tai ainakin kryptozoologit korostavat, että joissakin tapauksissa on epäselvää onko jotain olentoa ollut olemassa. Melko usein rajanveto on kuitenkin selkeä: Tarueläimet ovat komplekseja ideoita, eräänlaisia mosaiikkiolentoja. Lisäksi näiden osat eivät tule satunnaisilta eläimiltä, vaan ihmisellä on epigeneettisiä taipumuksia pitää tiettyjä eläimiä kiinnostavampina kuin toisia taas ei.
Osalle syntytarina on konkreettinen: Paul Baur on esittänyt että kentaurit ovat syntyneet kun on nähty varhaisia hevosmiehiä, hittiittejä. Hänestä tämä on uskottavaa, koska varhaisimmat kuvat kuvaavat enemmänkin miestä, joka on painanut takajalkansa taakse kuin mies-hevos -hybridiä. Sittemmin tapahtui fuusio, joka aluksi oli sellainen, että kentaurin etujalat olivat miehen jalat ja ruumis ja takaruumis oli eläimen. Tällä kentaurilla oli jopa kahdet sukuelimet, "ihmisen ja eläimen paikoilla." Tämän voidaan katsoa korostavan olentojen seksuaalisuutta. Myöhemmin kentaureista tuli tutun näköisiä, miehen pää ja rintakehä hevosen pään paikalla. Enemmistölle taruolennoista tälläistä syntytarinaa ei ole kehitetty. On vaikeaa keksiä, mistä aktuaalisesta havainnoista syntyisi esimerkiski griiffi, joka koostuu leijonan ja kotkan osista. (Tässä kohden kryptozoologien puolesta on sanottava, että he eivät yleensä metsästä selkeästi hybridiolentoja, vaan keskittyvät Loch Nessin hirviön kaltaisiin merihirviöihin ja isojalan tapaisiin jättiläisihmisapinoihin, jotka siis ovat muodoltaan hieman epätyypillisiä taruolennoiksi. Valitettavasti tämä ei tarkoita että näistä olennoista olisi yhtään paremmin havaintoja ja todisteita.)
Hybriditarueläimien kohdalla rakentuminen on joka tapauksessa sen verran selkeää, että Jean Luis Borges, joka on tutkinut tarueläimien luonnetta, on sanonut että "The zoology of our dream is far poorer than the zoology of the Maker." Ihmisen mielikuvitus ei näytä olevan niin vapaa, kuin voisi luulla. Luonnoneläimien variaatiot ovat yllättävämpiä ja moninaisempia kuin taiteilijoiden keksimien.
Tarueläimiin liittyy tietysti runsaasti symboliikkaa. Symboliikka muuttuu ehkä dramaattisimmiksi kun puhutaan hybrideistä, joissa osa on ihmistä. Symbolit rajaavat sitä miten ihminen eroaa luonnosta - vai eroaako. Tyypillisesti ihmis-eläin hybrideillä on ihmisen pää ja eläimen ruumis. Ne ovat usein myös jonkinlaisen rajan vartioita ja ne esiintyvät kaukaisissa paikoissa. (Niihin liittyvä eksakti sisältö on kulttuurisidonnaista, mutta toisaalta se seuraavat suuria linjoja tavalla, joka on enemmänkin "lajityypillinen".) Sfinksi on näistä kenties selvin esimerkki. Ihmisen pää on katsottu symbolisoivan ihmisen järkevyyttä ja eläimen ruumiin taas on katsottu olevan voiman lähde. Näin parhaat puolet yhdistyvät. Tämän vastakohtana minotaurus, jolla on härän pää ja ihmisen ruumis, onkin erityinen. Sen tarussa sitä kuvataankin eräänlaisena dekadenssina, se liittyy rappitilaan. Minotauros on vain peto, jossa ei ole inhimillisyyttä. Sen funktio on olla pelottava Theseuksen tikarin kohde. Jokin, joka tulee päihittää.
Toisaalta esimerkiksi feministit ovat nähneet merenneitoihin ja seireeneihin liitettynä seksuaalista vainoa, joka kumpuaa patriarkaalisen kulttuurin pelosta ja valta -aseman säilyttämishalusta. (Seireeneiden ensimmäinen maininta on Homeroksen tuotannossa. Ne ovat nais-lintuja, kuten myös harpyiat. Seireeneillä ja harpyioilla saattoi olla joskus siipien lisäksi myös kädet, jolloin ne olivat enkeleiden näköisiä. Jos haluat seuraa, kannattaa näistä taruolennoista ensin valita enkeli, sitten seireeni ja vasta lopuksi harpyija. Merenneidot ovat sen sijaan myöhempää tuotantoa. Niissä on paljon seireenien mytologiaa sekoittuneena."Book of Monsters" sisälsi ensimmäisen kuvauksen merenneidosta. Tämä tapahtui 600 - 700 [jKr] -lukujen vaihteessa.)Niiden on katsottu joko (1) kuvaavan patriarkaalista pelkoa sitä miten kaikissa naisissa on jotain vaarallista, joka näissä olennoissa vain on selvästi esillä. (2) Toisaalta niiden on katsottu toteuttavan jonkinlaisia miesten seksuaalisia unelmia ja tätä kautta objektisoivan naisia. Onkin erittäin epäselvää, ovatko nämä miesten painajaisia vai unelmia. Tämä voi olla tai voi olla olematta ongelma feminismille: Se voi kertoa siitä kuinka heidän selityksensä on ristiriitainen ja siksi väärä. Toisaalta se voi kuitenkin kuvata ihmisten aitoa kaksijakoisuutta tuon asian tiimoilla. (Humoristisesti voidaan kuitenkin sanoa, että jos kyseessä on miesten toiveet, naisia on kohdeltu kivasti. Eräässä MAD -lehdessä kun oli asiaa valottava vitsisarjakuva, jossa kyseltiin, kumman mies haluaisi seurakseen: Toinen oli perinteinen merenneito, jolla oli kalan alaruumis ja naisen yläruumis. Toisella taas oli kalan pää ja naisen alaruumis. Kuvaako merenneito siis sitä, että naisen seksikkäin osa on hänen päänsä - vai onko merenneitojen suosion syynä se, että ne ottavat "luonnollisen taruolennon paikan" -ja tarjoavat "lisäksi tissit"?) Toisaalta jos tätä feminististä tulkintatapaa käytetään satyyreihin, jotka ovat ruumiiltaan puoliksi ja käytökseltään kokonaan pukkeja, voidaan kysyä onko naisia kohdeltu armollisemmin. Satyyrithän on kuvattu viinalle persoina seksihurjastelijoina. Tässäkin kohden on vaikea sanoa, onko tämä jonkinlainen varoitus siitä minkälainen mies on pahimmillaan, vai onko satyyrissä jotain sellaista, jota jokainen mies haluaisi olla - jos vain kehtaisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti