Love and be hated.

"Väkivalta lopettaa vittuilun".

Minut on kasvatettu erittäin väkivaltaa vastustavissa oloissa. Esimerkiksi lapsuudessani monet televisio -ohjelmat olivat kiellettyjä. Esimerkiksi turtlesit olivat liian tuhtia tavaraa 9-10 vuotiaalle. (Toisin kuin perheväkivalta, what the irony.) Olen myös melkoisen väkivallaton olento. Kun olin vartijana, olin kuuluisa "voimankäytön alikäyttäjä". Pomo sanoi suoraan, että jos joku väittäisi että minä olisin käyttänyt liikaa voimaa, hän ei uskoisi. Työkaverit taas vinoilivat maskotiksi, koska yritin puhua ihmisiä sekaisin ja pihalle vielä siinä vaiheessa kun olisi jo pitänyt näyttää pamppua.

Kuitenkin olen niitä ihmisiä, jotka todellakin tietävät että väkivalta on ratkaisu. Monesti tämä kielletään ja sanotaan että se ei toimi. Tosiasiat puhuvat kuitenkin muuta. Kyllä, aiheena on kiusaaminen. Koulukiusaaminen.

Koin sitä aika monen vuoden ajan. Takana oli:
1: Pari perustyyppiä. Tiedän heidän nimensä. En laita niitä tähän.
2: Heitä ympäröi sitten satunnaisia muitakin henkilöitä. Osa näistä liehittelijöistä on pyytänyt anteeksi opettajien takahuonejutteluissa, osa on jopa ilman opettajalle ilmoittamisia tullut kotiovelle pyytämään anteeksi eivätkä ole toistaneet tekojaan. Heitä ei hirveästi voi syyttää. Tai ainakaan minulla ei ole heille "raskaita tunteita".
3: Kolmas mainittava ryhmä ovat sitten katsojat, jotka eivät ole tehneet mitään. Heihin kuului enemmistö ihmisistä. Olen saanut kuulla anteeksipyyntöjä. Eräs kertoi kuinka pahalta hänestä tuntui katsoa tapahtumia. Itse luokittelen tälläiset ihmiset sääliöiksi (Eettisesti yhdistetty säälittävä+ääliö. ) En jaksa osoittaa, suoda tai edes tuntea heitä kohtaan mitään säälinsekaista sympatiaa, koska luulen että piirin sisällä oli hieman erilaiset olot. Heillä oli valta toimia ja heillä oli jopa määräenemmistö takanaan. Laskekaa siitä. Koen heitä kohtaan ainoastaan misantrooppisen periaatteen mukaista myötähäpeää. Normaalistihan myötähäpeässä jotenkin asetutaan toisen asemaan ja hävetään tämän surkeaa epäonnistumista. Tässä versiossa mennään vielä pidemmälle, ja koetaan häpeää lähinnä siitä että ylipäätään edustetaan samaa lajia. Asetan itseni heidän yläpuolelleen, mutta lainatakseni don Rosaan "Roope Ankan elämä ja teot" -sarjakuvaa, kun Steele huomaa Roopen olevan hyvä. Hän kehuu Roopea Dawsonin parhaimmistoon kuuluvaksi. Roope sanoo siihen "Ja se ei ole kovin paljoa se."

Olennaista oli kuitenkin se, että koulujen saarnaustilanteet ovat erityisiä. Itselläni oli luokanvalvojana Heli Alaja. Hänen miehensä oli tehnyt uskonnollista koulukirjasarjaa ja hän oli harras kristitty. Taatusti hänen tavoitteenaan oli luoda kaikille mahdollisimman mukavat oltavat. En voi kuvitella, miltä tuntuu opettajasta tulla kouluun, jossa hän on tekemisissä nuorten kanssa jotka selittävät miten vihaavat koulua. Mahtaa tuntua pahalta. Ainakin hänestä taatusti tuntui, sillä hän joutui niitä minunkin asioitani setvimään. Minullakin oli tuolloin kristilliset arvot ja vakaumus, joten enimmäkseen kääntelin toista poskea. Takahuonekeskusteluissa sitten opettajat -toki muutkin, itse asiassa tämä jatkui myös yläasteella, jossa oli toinen koulu- kyselevät syitä. Jotekin se meni aina siihen että "mitä sinä Tuomo teet kun ne sinua aina kiusaavat." No, olin ulkopuolinen. En osannut niitä turtleseja, enkä muutenkaan ollut "kuvioissa". Minulla oli "pottahiukset", eli outo kampaus. Etuhampaani olivat isot. Lisäksi olin jo nuorempana kiinnostuksen kohteiltani erikoinen, "assiin vivahtava". Olin tunneherkkä jo ennen alkua, ja tilanne vain korjasi sitä. En pistänyt vastaan. Ja mikä parasta: En ollut vammainen tai joku muu vastaava, jonka lyömisestä tulee häpeää. Enkä tietenkään lyönyt vastaan, joten olin helppo ja varma nakki ilman riskejä. Ylipäätään, jos ajattelemme että lapset ovat viattomia, niin sanon että "in my ass". Lapset ovat tunnettuja siitä että eivät "leiki sun kanssa" tai "kutsu sua synttäreille" koska on erilainen tai muuta. Lapsien erityinen piirre on se, että he ovat suoraan ja rehellisesti turmeltuneita, siinä missä aikuisemmat kätkevät turmeltuneisuuden etiketin ja kohteliaiden tapojen taakse, koska niin tulee olla tai tulee oikeudenistunnoissa vaikeuksia.

Näin siis aluksi. Tyypit aika usein lopetti ensimmäiseen saarnaan. Sitten oli niitä tyyppejä, joihin ei keskustelu tehonnut. Heiltä sain sitten seuraavalla välitunnilla pahemmin turpaan. Tai sitten minut laitettiin oven ja seinän väliin "säilöön". Tai soralaatikkoon. Lammikot oli kaatamista varten. Paalut pihalla taas oli sitä varten että siihen saa sidottua hupparin naruista kiinni, jolloin sokkoa on kiva heitellä pikkukivillä. (Tässä yhteydessä olen muuten potkaissut opettajaa, joka tuli availemaan naruja.) En edes ole laskenut monta kertaa minua on lyöty. Seurauksena oli tietenkin se, että en ilmoittanut opettajalle ja päin vastoin - jopa salasin tekoja. Asiaa ei tietenkään auttanut se, että "kristilliset arvot" olivat keskustelussa mukana. Eli toisin sanoen, ihan suoraan odotettiin että minä vain annan anteeksi. Opettajan auktoriteetti ja odotukset vaikuttivat paljon. Toisin sanoen, kiinni jäädessäänkin kävi niin että henkilö ei käytännössä saanut vakavaa sanktiota. Pahin mikä heitä voi odottaa on se, että minä taas nöyrryn heidän edessään ja he kävelevät ulos ilman seuraamuksia. Miksi ilmoitella, kun siitä saa vain vaikeuksia eikä kuitenkaan voi saavuttaa mitään? Tilanne kevenikin niin paljon että siitä on tarkkaavaisen opettajan lausunto "jotain pientä on, sellaista ihan normaalia poikien touhua." Pelkästä Raamattuun tuijottamisesta ei ollut kyse, opin vain taitavaksi kätkemään. Kun molemmat osapuolet haluavat kätkeä, tilanne muuttuu näkymättömäksi. Tilanteen hallinta sujui "kauhun tasapainolla", jossa yritin että he eivät onnistuisi "outsmarttaamaan" minua pulaan. Tähän liittyi erikoisia koulumatkajärjestelyjä.

Kotona jutuista ei voinut puhua, koska siellä oli muita vaikeuksia. Ja ne tilanteet, joissa asioita on tullut ilmi, olivat johtaneet selitykseen siitä, miten kiusaajilla varmaan on onneton elämä. (En kokenut mitään ylemmyyden tuntoa tai edes tilanteen eroa tässä kohden to be honest.) Lisäksi juuri tämä oli se selitys, jota en halunnut kuulla. Sen sijaan ajattelin että syyn täytyy olla minussa itsessäni, silloinhan voisin kenties tehdä asialle jotain. Selitys kotioloista oli varmasti realistinen (Tiedän "isoimman jehun" vanhempien käyneen yläasteella opettajalta anomassa armoa pojalleen koska tällä oli niin paljon vaikeuksia. Tämä tosin liittyi koulumenestykseen. Sen kohdalla ei onneksi itselläni ollut hirveästi vaikeuksia.) Lisäksi niistä tietyisti voivoteltiij - laajalle - tuttavapiirille, enkä totta puhuen kaivannut yhtään sääliä. Ne eivät muuttaneet tilannetta, ainoastaan muistuttivat siitä ja korostivat kuinka asiat voisivat ja niiden pitäisi olla toisin. Mainita voisi myös tilanteen, jossa asia tuli kotona julki - koska siitä jäi jälkiä, joita olisi ollut vaikea selittää pois. Syynä oli se, että henkilö ajoi ohi polkupyörällä ja yritti potkaista, ja minä menin torjumaan tätä ja sitten minua tietysti lyötiin. Sain kommenttia siitä kuinka "et olisi torjunut". Itsensä puolustaminen oli väärin. Toki neuvot joita joskus sain "vedä niitä turpaan" oli vielä naurettavampi: 1vs.monta ei ole edelleenkään sellainen tilanne, jonka voittotodennäköisyyksiä laskisin kovin ylös. Etenkään, kun tuolloin en osannut tapella. (Nykyään taas osaan tapella raa-asti. Ylpeä tästä) Joskus kotoa lähti isukki sovittelemaan koteihin. Idea oli ehkä hyvä, mutta ei toiminut kuin niiden kohdalla jotka oli muutenkin hoidettavissa.

Sorruin myös tunnettuun ja klassiseen klovnistrategiaan, joka tarkoittaa sitä että muutuin näkyväksi pelleksi, jonka panssarin läpi jutut ei näennäisesti vaikuttaneet. Yläasteella tilanne jatkui. Kun siirryin lukion puolelle, he eivät seuranneet mukaan. Vain yksi meni lukioon ja hän potki aluksi seinää pääni vierestä. Mutta ilman kavereita tämä tyrehtyi yhteen opettajan tekemään vakavahenkiseen puhutteluun: Henkilö oli tarpeeksi vanha, jotta siitä saisi oikeuteen jutun jos sen sattuisi joskus vaikka todisteet. (Silloi ei ollut kuin minun sana vastaan, mikä ei olisi riittänyt.) Koulun ulkopuolella tilanne oli kuitenkin sama, joskin paljon satunnaisempi. Kun he sitten erään kerran tulin kaupasta ja he tiesivät minulla olevan rahoja, halusivat niitä tietysti, että "Ihan vapaaehtoisesti" antaisin. Heitä oli viisi. He olivat polkupyörillä. En olisi päässyt karkuun. Löin sitten niitä kaikkia turpaan siitä paikasta. Yllätysetu - olin tunnettu "toisen posken kääntäjä" ja se että heillä oli polkupyörät haarojen välissä, mikä haittasi liikuntoa, oli syy siihen että tässä onnistuin.

Siihen se sitten loppui. Sain toki kuulla pakoon menevien henkilöiden "psykopaatti" -nimityksiä muutaman kerran. Mutta kun aina nähdessäni jonkun tai ryhmän heistä siirryin kävelemään uhkaavasti kohti, nekin loppuivat. Uskovainen kaverini sanoi että vielä minua tekoni kaduttaa. Ja hän oli oikeassa. Myöhemin teko alkoi kaduttamaan. Tosin kadutus oli siihen suuntaan, että he eivät saaneet riittävän kovaa rangaistusta. Nythän annoin heille vain takaisin "yhden päivän elämästäni". En suinkaan kokenut tasanneeni tilejä - saati että olisin saanut korkoja makseltua. Kenellekään ei tullut edes pysyvää ruumiinvammaa. No, eipä tullut mitään pakkoa muuttaa tilannetta, joten niin olkoot.

Kauhajoella ja Jokelassakin ampujat olivat olleet koulukiusattuja. (Mikä ei ole selitys - ainakaan kristityistä ystävistämme - toisin kuin heavy -metal, ateismi ja evoluutioteorian kannattaminen.) Minusta ei kuitenkaan tullut ampujaa. Sen sijaan roolipelit pelastivat elämäni, tai sen osan joka siitä oli kristillisen vakaumuksen ja sen haitallisten lieveilmiöiden lähdettyä oli jäänyt jäljelle.

Kokonaisuutena koulukiusaamiseni kasvatti luonnettani ja ymmärsin että on syytä olla "Housempi kuin House". Ei ole ystävyyttä ilman ehtoja. Eikä kristillistä rakkautta ilman "paitsi evouskovat jotka tappavat" -ehtoja ja loukkaavia lisämääreitä. (Jotka eivät ainakaan minua aja kohti Jeesuksen Totuutta, vaan pois päin. He siis ihan vakavasti luulevat saavansa sieluni pelastettua herjaamalla?) Ihmiset eivät tee hyviä asioita muuta kuin itsekkäistä syistä. Sinun on autettava itseäsi, koska jos et sitä tee, ei sitä tee kukaan muukaan. Mitään taika -apua on turha odottaa. Minusta tuli Roope Ankan tapaan "ovelaakin ovelampi ja kovaakin kovempi." En toisaalta myöskään voi jättää kadulla pulassa olevia vaikeuksiin (etiikalla ei ole tilanteen kanssa mitään tekemistä, eikä terveellä järjellä), vaan olen aika usein mennyt tyynnyttelemään riitoja ja katsomaan tarvitseeko se oksennukseensa sammunut spurgu apua. Olen samalla huomannut sellaisen jännittävän ilmiön, että suurin osa ihmisistä vain kävelee ohi, paitsi jos joku on jo tekemässä jotain, jolloin ympärille kehittyy sellainen pelastushenkilökunnan paikalle pääsemistä haittaava kokoontuminen. Parin metrin päässä oleva kehä, joka katselee. Tärkein oppi on kuitenkin se, että on ihmisiä, jotka oppivat keskustelusta. Sitten on sellaisia ihmisiä, jotka itse tajuavat. Sitten on niitä ihmisiä, jotka eivät opi keskustelusta ja heidän kanssaan on turha yrittääkään. Sitten on sääliöitä. He ovat niitä jotka muodostavat sen kehän. Ja he ovat se pahin porukka. Ja he olivat sitä koko matkan.

Ja kun ajattelen tätä, en tiedä olenko läpeensä paha ihminen, vai ihminen jolla on tavallista tarkempi moraalinen vaisto itsen ja muiden suhteen. En ole uskaltanut selvittää, joten noudatan itseäni pahaksi ja moraalittomaksi moittivia varoituksia, just in case.