Hyökkäyksen fysiikasta.

Tätä lukiessa on muistettava että miekkailu on kehitetty taistelukäyttöön. Se ei ole itsepuolustusta nykyiseen tapaan. Sen pohjimmainen tavoite on ollut voittaa vihollinen, ei niinkään saattaa tätä vaarattomaksi. (Toki eräissä keskiaikaisissa miekkailukoodekseissa on jopa tekniikoita siihen, kuinka "phesant" eli lantsari/maajussi tulisi ryöstää, jos herrasmiehellä sattuu olemaan pakottavaa rahan tarvetta. Mutta ei tästä enempää..)

Kun käytetään miekkaa, on olemassa kolme tapaa hyökätä. On iskeminen(engl. cutting), viiltäminen(engl. slashing) ja pistäminen(engl. thrusting). Niiden kaikkien tehot perustuvat ajatukseen siitä, että miekan ja lyöjän massa saavat voimaa liikkeen nopeudesta ja kun tämä jaetaan mahdollsimman pienelle alueelle, saadaan aikaan mahdollisimman suuri paine. Koska fysiikan energian säilymislain mukaan energian määrä säilyy (ellei sitten muutu aineeksi, mikä ei ole normaalioloissa [ironic] "kovin tavallista".) tuo paine tekee sitten vaikutuksia osumiskohdassa.

1: Iskut ovat miekan teräosalla tehtäviä lyöntejä. Niiden teho perustuu impaktiin, eli miekan liikevoimaan joka jakautuu terävyyden vuoksi pienelle alueelle aikaansaaden hajottavan vaikutuksen. Yleensä iskut tehdään melko kärkiosalla, koska siihen saadaan kovin nopeus. Iskemiseen saa paljon tehoja, ja kun kohdetta isketään sopivasti, tämä ei ns. "jatka toimintaansa häviön jälkeen."
2: Viillot ovat miekan teräosalla tehtyjä lyöntejä, joissa teho perustuu hankausvoimaan: Miekan terää vedetään tai työnnetään kohteessa kiinni, jolloin syntyy kuin sahaava vaikutus. Viiltojen ongelmana on usein se, että niihin ei saada yhtä paljoa voimaa kuin iskuihin. Haavoittunut vihollinen toki voisi kuolla tekniikan johdosta, mutta tekee tämän vasta vaikkapa minuuttien jälkeen. Tämä taas voisi "keskiaikaisissa olosuhteissa" olla "jonkinlainen ongelma".
3: Pistot ovat nopeita miekan kärjellä tehtäviä lyöntejä , joissa koko miekka iskeytyy kärjen suuntaisesti. Keskiaikainen miekkamestari Fillipo Vadi kehui niitä nopeimmiksi hyökkäyksiksi joita miekalla voi tehdä. Pistojen tekeminen ei vaadi paljoa voimaa, koska impakti jakautuu silloin minimialueelle. Pistoja on erityisen vaikea väistää, koska ne yleensä kohdistetaan keskilinjalle. Sen sijaan niiden pois siirtäminen erilaisilla torjumismekanismeilla ei vaadi kovin paljoa voimaa. Syynä tähän on se, että pistämisessä ei saada yhtä paljon heilautuksen tai massan avulla saatavaa voimaa kuin esimerkiksi iskuissa. (Viikatteen tai hakun kaltaisessa liikkeessä pistoon saataisiin lisätehoja lantiosta tehokkaammin. Miekalla tätä etua ei ole.) Pistojen kenties hienoin piirre on kuitenkin se, että ne saa erityisen helposti muutettua iskuiksi tai viilloiksi. Lisäksi pisto joka osuu luuhun helposti pysäyttää kohteen. Toisaalta pistoissa on se ikävä piirre, että niiden vetäminen pois voi olla ongelmallista: Kun terä on reiässä, sen pois vetämienen aikaansaa alipainetta joka ikään kuin vetää pois otettaessa terää takaisin. (Ja liha joustavana imeytyy tähän helposti) Tämä voisi periaatteessa johtaa juuttumisiin. Koska nykyään ei oikeita ihmisiä piestä, harjoituksissa tuskin tulee vaikeuksia tämän ilmiön vuoksi.

Lisäksi on tietysti erilaisia pommelilla tehtäviä iskuja, jotka perustuvat murskaamisvaikutukseen. Näissä ideana on yleensä se, että kohde herpaantuu jotta tätä päästään lyömään kunnolla. Jos puhutaan kypärää käyttävästä vastustajasta, muunlaiset iskut eivät toimi pään alueelle. Iskut kimmahtavat pois ja korkeintaan lastuavat metallihattua, viiltely naarmuttaa vain sen pintaa ja pistäminen ei vain oikein toimi vaan iskun suunta siirtyy syrjään. (Sen vuoksi keskiaikaisissa hilpareissakin on kolmenlaisia osia: Pistävä kärki ja viiltävä kirveenmuotoinen terä ovat käteviä, mutta kun puhtaan kypäröidyn vastustajan tainnuttamisesta, kannattaa kirveenterän toisella puolella olla vasaran mallinen osa.)

Kerron vielä hieman tarkemmin iskun ja viillon eroista:

Se, mitä käyttää missäkin tilanteessa on tärkeää. Tätä on helpohko kuvata halon hakkuulla:
Kun lyöt halkoa syiden suuntaan, sen saa halkaistua kirveellä. Tälläinen vertautuu iskemiseen: Vaikka puu on kova, se on tähän suuntaan hauras koska puun syyt joustavat sivusuuntaan, eivät pitkittäin. Sivusuunnassa syyt suojaavat puuta tehokkaasti, eikä sitä saada mitenkään rikki iskulla: Kirves rikkoo toki joitain puun syitä, mutta tämän jälkeen osa syistä taittuu ja loput vain taipuvat, eikä halko mene hajalle helposti. Tällöin on helpompaa tarttua sahaan, jonka edestakainen liike taas vertautuu viiltämiseen. Viiltämisen tehon ja sopivuustason voi katsoa vaikka tomaattia leikatessa : Kun tomaatti on pehmeä, sen iskeminen ei johda hyviin tuloksiin: Iskun tuottama paine kun jakautuu koko nestealalle. Siksi pieni viiltävä liike halkaisee tomaatin todella helposti ja tarkasti.

Tästä päästäänkin sellaiseen sääntöön, että jos
1: isketään, lyödään sellaisiin kehon alueisiin, jotka ovat kovia. Tämä tarkoittaa sitä että päähän ja yläruumiiseen kannattaa nimen omaan iskeä. Sen sijaan pehmeisiin osiin kannattaa iskeä vain, jos vihollisella on liikesuuntaa sitä vastaan.
2: viilletään joustaviin alueisiin. Esimerkiksi kallon viiltäminen tuottaa vain pintahaavoja. Ei kohde niistä tietenkään pitäisi, mutta ne eivät uhkaa tämän henkeä. Viillot suoritetaan yleensä alaruumiiseen tai kaulan alueelle tai raajojen nivelkohtiin.
3: pistetään sellaiseen kohtaan (1) mistä isku menee läpi. Tämä on toimivaa etenkin pitkillä aseilla painon ja liikevoiman vuoksi (2) missä on jokin heikko paikka kuten tärkeä elin, joka taas toimii paremmin lyhyemmillä aseilla painon vuoksi. Silloin kun kyseessä ovat haarniskoidut vastustajat, pistojen merkitys korostuu koska et voi esimerkiksi viiltää tai iskeä kainalokuoppaan tai muihin haarniskan reikiin. Käytännössä haarniskoimattomia vihollisia kannattaa pistää kaikkialle muualle paitsi kallon alueelle. (Yläruumiissa kylkiluut eivät tarjoa yhtenäistä suojaa, siinä on rakoja.)

Näiden päälle kannattaa aina muistaa huolellisuus suoritteessa: Kun isketään, isku ei saa yhtään väristä tai tulla vinossa. Syykin tähän on selvä: Vieressä olevaan kuvaan olen laittanut ensimmäiseksi tilanteen, jossa pintaa lyödään suoraan terällä. Tällöin se kiilautuu syvälle, koska isku jakautuu pienelle alalle. Kun taas isketään lappeella, isku on laakea, koska se jakautuu laajalle alueelle. Kun taas isketään huolimattomasti kuten alimmassa kohdassa, isku jakautuu silti melko suurelle alueelle. Usein puhutaankin miekan terävyydestä ja miekkailuun tottumattomia se tuntuu kovasti kiinnostavan. (Usein kuultu kysymys on että "onko se terävä" ja terää pitää kosketella käsin. Tämä viimeisin erikoisuus on kokemusteni mukaan etenkin miesten ongelma. Naiset ja miehet tuntuvat tarkastelevan miekkoja eri tavoilla. Sitä onko tämä ero kulttuurin vai synnynnäisen luonteen seurausta en osaa arvioida.) Terävyydellä on väliä kuitenkin vain yhdistettynä hyvään iskutekniikkaan. Tämä tarkoittaa sitä että iskujen - ja viiltojenkin on aina oltava suoria. Tämä tarkoittaa sitä, että miekkaa saadaan lyödä kaarevissakin iskuissa, kunhan "iskun kaaren muodostama levy" on yhtenevä terän suunnan kanssa. Jos isku on vinossa terään nähden, terävä miekka menettää tehoavuutensa. Siksi esimerkiksi tameshigirissä eli japanilaisessa miekkailuharjoittelussa, jossa pilkotaan rullalle käännettyjä ja kasteltuja bambumattoja (koska se kuuleman mukaan muistuttaa paljon ihmiskehon tapaa suhtautua iskuun) on tärkeää sekä hyvä miekka että hyvä tekniikka. Ilman toista ei kunnolla tule toimivaa tehoa. (Etenkin, jos vikaa on jälkimmäisessä. Tekniikka on näistä kahdesta tärkeämpi. Eurooppalainen miekka hyvällä tekniikalla on aivan riittävän terävä - vaikka ne ovatkin esimerkiksi moniin katanoihin verrattuna tylsiä. On tärkeää että iskee, eikä sen sijaan niinkään sivalla. Sivaltaminen lähtee enemmän ranteesta ja siihen ei saa silloin niin paljon omaa painoa taakse. Toki sivaltamisessa iskut ovat nopeampia kuin iskemisessä, mutta eivät tarpeeksi paljon. Kun isketään, lyödään sekä miekan massalla että omalla massalla ja kun sivalletaan käytetään ainoastaan miekan omaa painoa. Tämän ymmärtäminen on tärkeää.)

Miekkaa voi toki siirtää asennosta toiseen muutoinkin, eli terän ei aina tarvitse olla iskun suuntaan. Mutta silloin kun miekka kulkee kohteessa, se ei värise, ei muuta suuntaansa eikä osu vinossa - olipa kyseessä sitten minkä tyyppinen tahansa hyökkäys. Kun lisäksi käytetään oikeanlaisia tekniikoita oikeassa paikassa oikeaan aikaan, niin "kyllä se siitä".