USA:ssa on kauhisteltu sitä miten Darren Wilson ampui Mike Brownia keskellä päivää lukuisia kertoja. P. Z. Myers on löytänyt tästä ironisen puolen. Wilsonin puolesta on pidetty kulkueita. Poliisia on puolustettava, etenkin kun uhri oli ns. "neekeri". Tällä hetkellä detaljit ovat kovan poliittisen keskustelun ja konservatiivisen valkopesun alla, mutta tosiasia on että "Best case scenario, he executed a man for shoplifting; worst case, he’s a trigger-happy racist. There’s really no possible way to justify what he did." Ylireagointi on joka tapauksessa melkoisen suuri. Kuitenkaan tämä ei ole se ironinen puoli. Ironinen puoli on siinä että näitä kulkueita vahtivat poliisit, ja jos nämä olisivat kovin liipasinherkkiä niin nämä kulkueeseen osallistujat olisivat luultavasti hyvin hyvin vihaisia. "But just in case you’re worried that these citizens might get out of control, the police are on the case - riding bicycles. Hey, where are the armored personnel carriers and the assault rifles? Don’t they think those protesters deserve a few shots of CS gas?"
Tämä ei toki ole ainut tapaus jolloin sankariksi ja puolustuksen aiheeksi nostetaan ihmisiä ns. ideologisista syistä ja tosiasioita melko vahvasti valkopesten. Esa Riutta toi tietoisuuteeni "The Feminist Rag" -blogin jossa on vietetty tärkeän naisen vuosipäivää. "Remembering Aileen Wuornos & Keeping Her Strong, Brave Spirit Alive" Jos joku ei tiedä, niin Aileen Wuornos oli prostituoitu joka tuomittiin kuolemaan koska hän oli tappanut seitsemän miestä. Toki itsekin ymmärrän tämän laatuisen murhan motiivin. Prostituoiduilla ei tarkalleen ottaen ole kovin hyvää työehtosopimusta ja moni ajattelee että hinnalla saa mitä tahansa. Wuornos onkin vedonnut siihen miten häntä on raiskattu. Tämä tekee hänen rikoksestaan ymmärrettävän. Ei palvottavan sankariteon. (Tai jos tekee, niin jokainen "entinen koulukiusaaja surmaaja, kuten Pekka-Eric Auvinen pitäisi korottaa joksikin minun pienen mieleni supersankariksi, joka ikään kuin edustaa sitä ideaa jota koulukiusatuiksi tulleiden tulisi vaalia.)
Mutta koska tälle tielle on menty ja monelle itsensä feministiksi mieltävälle Wuornos on jonkinlainen itseään puolustava sankari, voin ottaa sitten ehdotuksia uusiksi feminismin sankareiksi. He ovat olleet ns. sikarohkeita ja aktiivisia naisia. Taatusti ovat pitäneet puoliaan yhteiskunnan normeista välittämättä.
Wuornosin alustamaa linjaa edustakoot rohkea nainen nimeltä Katherine Knight. Hän oli ensimmäinen nainen joka tuomittiin Australiassa tuomioon jossa ei ole mahdollisuutta ehdonalaiseen pääsystä. Hän koki kovaa seksuaalista väkivaltaa jo lapsena. Knightiä pidettiin yleisesti mukavana ja miellyttävänä ihmisenä, jolla oli hetkittäisiä raivon purkauksia. Viha saattoi syttyä pienestäkin ärsykkeestä ja yllättäen. Knightillä oli useita väkivaltaisia parisuhteita, joissa mies ei ollut se väkivaltainen osapuoli. Knight kykeni puukotuksiin, lemmikkieläimen tappamiseen pelkästään demonstraatioksi siitä mitä hypoteettisesta syrjähypystä kävisi miehelle itselleen. Vaatteiden polttamista. Knight tuomittiin kun hän puukotti kuoliaaksi miehen jonka kanssa hän oli halunnut naimisiin, mutta jonka kanssa oli tullut ns. Katherine Knightille tyypillisiä mutkia matkaan. Kuolema ei riittänyt ja Knight käsitteli ruumista kuten oppinut lihanleikkaaja. Ja hän valmistikin miellyttävän aterian kuolleen miehen omille lapsille. Ruoka myös katettiin pöytään. On selvää, että Knight oli uhri, uhri nimenomaan miehille. Ja oli selvää että hän kohdisti kostonsa nimenomaan miehiin. Näin hän kelpaa varsin mainiosti tasa-arvon lähettilääksi niillä erikoisilla kriteereillä joilla sankareita modernissa nykyajassa valitaan oikeisto-vasemmisto/liberalismi-konservativismi -linjamista juurikaan välittämättä.
Toista linjaa voisi sitten edustaa rohkea nainen joka käytti valtaa kuten aikansa miehet ja osoitti täten emansipoituneen tasa-arvoisuutensa mitä vahvimmalla tavalla, vaikuuttaen saavutuksillaan äärimmäisen maskuliiniseksi mielletyllä elämänalueella. Madame Delphine LaLaurie oli orjanomistaja 1800 -luvulla. Kunnon etelävaltiolaiseen seurapiirityyliin hän päätyi varakkaisiin naimisiin (kolmas kerta toden sanoo) ja sai tätä kautta runsaasti orjia. LaLaurielle ei toki riittänyt orjien omistaminen ja se, että näillä saattoi teetättää raskaitakin töitä. Hän oli tiukka rankaisija, joka piiskasi pienemmästäkin rikkeestä. Tämä oli toki melko tavallista, mutta LaLaurie oli rohkea jopa aikansa ihmisten mittapuulla. Kun eräs hänen orjistaan hyppäsi kuolemaan, LaLaurie piilotteli tämän ruumista. Mutta poliisi sai asiasta vihiä ja hänet tuomittiin myymään kaikki omistamansa orjat. Jotka LaLaurie sijoitti ovelasti nimellistä maksua vastaan ystäviensä ja sukulaisten huomaan. Josta nämä vaivihkaa palasivat hänen käyttöönsä hänen omaan huvilaansa. Kun arvokkaan Madamen huvila sitten eräänä päivänä syttyi palamaan, poliisi löysi vanhan orjan joka oli kahlittu keittiöön. Tämä kertoi että hän oli sytyttänyt tulipalon tahallaan kuollakseen ja täten välttyäkseen rangaistuksesta joka häntä oli odottamassa mitättömästä erehdyksestä. Suurin kauheus oli kuitenkin yläkerrassa. Tulipaloa sammuttamaan tulleet ihmiset löysivät sieltä erillisen huoneen, jossa oli muun muassa lukuisia orjia joilta oltiin amputoitu raajoja, ommeltu suita kiinni ja kohdeltu muutoinkin kaltoin mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. LaLaurie pakeni maasta ja eli elämänsä onnellisena loppuun asti Pariisissa.
Tässä muutamia vaatimattomia ehdotuksia joille "The Feminist Rag" voi perustella uusia juhlapäiviä. Tai sitten tästä kaikesta voidaan oppia se, että kenties ei pitäisikään sanoa että "feminismi on tasa-arvoa", tai että "on erikseen miesvihaajat ja feministit". Kenties pitäisi sanoa että "osa feminismistä tavoittelee tasa-arvoa" ja että "kaikki feministit eivät aja miesvihaa".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti