Tänään tuli demonstroitua sitä, miten lahjojen hankkimisen tärkein funktio on osoittaa miten vähän ymmärtää lahjan saajaa. Minun piti ostaa 3 -vuotiaalle sukulaistytölle syntymäpäivälahjaa. (Tai pidä. Ei minun teknisesti tarvitse tehdä yhtään mitään. Tein kuitenkin.)
Itselle lahjan ostaminen olisi helppoa. Kaikki tietävät että jos minulle vaan ostaa mustia muovisäkkejä, köyttä ja sammutettua kalkkia niin niillä saa hymyn huulilleni. Mutta tämä ei toimi kolmevuotiaalle lapselle. Ei voi ostaa mitä itselleen toivoisi.
Samoin ei ole hyvä antaa lahjaa joka kertoo itsestä. Haluaisin nähdä sen lastenkirjojen tuottajan joka tuottaa menestysklassikoita kuten "Puppe puree pedofiiliä" ja "Pupu Tupuna turpakäräjillä". EI tulisi mitään tästä. Tämä sopisi paremmin sellaiseen maailmaan joka oli menneisyydessä. Aikaan jolloin ajateltiin että on aivan luontevaa laittaa lonkerodemonikeskeistä hentaita Nalle Puhin viereen vain siksi että molemmat ovat piirrettyjä.
Siispä yritin lähestyä lapsen erityispiirteiden kautta. Mutta kun jotain spesifiä etsii niin eihän niitä löydy, tietenkään. Etsin tietynlaista soitettavaa puista xylofonia jossa on isot koskettimet mutta kovin hiljainen ääni. (On helpompi soittaa lapselle ja helpompi sietää yleisölle.) Useassa liikkeessä kävin ja selvästi se puoli ei ollut sitä mitä myydään normaaleilla leluosastoilla.
Lopulta, aika ison vaivan jälkeen, ostin jotain joka kyllä sopii 30 -vuotiaalle ironiselle hipsterimiehelle että tyttölapselle. My Little Pony -lelun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti