Augustinolainen käännös

"New York Timesin" tiedetoimittaja kutsui aikaamme Denialismin Ajaksi. Hän kirjoittaa siitä, miten suhtautuminen tieteeseen on nopeasti muuttunut. Ennen sitä kunnioitettiin, nyt on aivan asiallista ja jopa kunniakasta olla antitieteellinen. "I am delivering them into a society ambivalent, even skeptical, about the fruits of science. This is not a world the scientists I trained with would recognize. Many of them served on the Manhattan Project. Afterward, they helped create the technologies that drove America’s postwar prosperity. In that era of the mid-20th century, politicians were expected to support science financially but otherwise leave it alone. The disaster of Lysenkoism, in which Communist ideology distorted scientific truth and all but destroyed Russian biological science, was still a fresh memory." ... "Though transparently unscientific, denying evolution has become a litmus test for some conservative politicians, even at the highest levels."

Maailman postmodernistuminen on johtanut siihen, että ideologiavetoinen tiede on syntynyt. Siinä missä muutama kymmenen vuotta sitten ajateltiin että jos poliitikko haluaa tehdä tiedettä, hänen on valittava jokin tutkimusohjelma ja toimittava rahoittajana. (Esimerkiksi keskustalaisen kannatti tukea maanviljelyä koskevaa tiedettä jotta viljely olisi tehokkaampaa.) Nykyään odotukset ovat enemmän ja enemmän sen suuntaan että tieteeltä halutaan tietynlaisia tuloksia. (Esimerkiksi vihreän voi kannattaa tukea ohjelmaa joka lähtökohtaisesti joko vastustaa geenimanipulointia, jotta rapsutellaan oman poliittisen viiteryhmän mielipiteitä.) Eli tutkimusaiheen rahoittamisen sijasta on yhä vahvemmin motiivia rahoittaa vaikkapa think-tankeja jotka yrittävät tukea jotain tiettyä lopputulosta. ; Kommunistien tapa tukea lysenkonismia koska se oli ideologisesti miellyttävä tarjosi opetuksen jonka maksoivat useat nälkäkuolleet. Opit ovat  unohtuneet ja tällä hetkellä esimerkiksi rokotedenialismin seurauksena erinäköiset taudit ovat lisääntyneet ; Suorasta yhteydestä on saatu tietoa.

Tiede on muuttunut "viralliseksi totuudeksi" ja monet alakulttuurit ovat ryhtyneet luomaan erilaisia salaliittoteorioita tuekseen. Esimerkiksi kreationistit selittävät tutkimusohjelmiensa puutetta vainoamisella. Muutenkin tiedevastustuksen henkenä on se, että kaikki kritiikki nähdään vainoamisena ja vaientamisena eikä osana kriittistä keskustelua. Kenties siksi että tämä on projektio ; Salaliittoteorialaiset ovat itse "murskaamassa valhetta ja petosta". Selvää on, että tämä johtuu ihmisen psykologiasta. Kriittisyytemme on yleensä tunnevetoista ja sosiaalista. Näin kriittisyys on aina kriittisyyttä tiettyä tahoa vastaan. Salaliittoteoreetikot kyhäävät rakennelmia ajatuskuluilla jotka liittyvät siihen miksi skitsofrenia on psykoosi. Toki salaliittoteoreetikoilla tämä on yleensä lievemmässä muodossa - vain marginaalinen määrä heistä on oikeasti niin kaheleita kuin heidän haukkujansa hokevat. Huonosti perustelevia he tietysti ovat.

Pertti Jarla kuvaa tätä henkeä Suomen Kuvalehdessä. "Valta- ja vaihtoehtomedian suhde on vähän samanlainen kuin virallisella tieteellä ja vaihtoehtotieteellä. Valtavirta ilmoittaa pyrkivänsä objektiivisuuteen, mutta lipsahduksia siitä on nähtävissä varmaan päivittäin. Tieteentekijä jossain miellyttää rahoittajiaan, lehden toimituksen kytkökset vaikuttavat sisältöön. Jostain ihmeen syystä, sen sijaan että pyrittäisiin lisäämään objektiivisuutta, ”vaihtoehto” tuntuu olevan kehittää rinnakkainen systeemi, jossa vähäinenkin objektiivisuus heitetään ikkunasta ulos. Objektiivisuuden ja luotettavuuden ongelmien kanssa jää painimaan perinteinen valtavirta." ... "vaihtoehtomedia tuntuu lähtevän siitä, että kaikenlainen kritiikki on yritys vaientaa, kampittaa sen arvokasta missiota. Kritiikin taustalla ei nähdä omia virheitä, vaan vallanpitäjien juonia. Tältä heidän julkiset reaktionsa ainakin näyttävät. Oletteko muuten nähneet vaihtoehtomediassa paljonkin uutisten oikaisuja?" On merkittävää, että hän puhuu vaihtoehtomediasta eikä vaihtoehtolääketieteestä tai vaihtoehtotieteestä tai pseudotieteestä ; Useimmiten pseudotiede/denialismi ilmeneekin siten että he rakentavat omat tink-tankinsa, omat bloginsa ja omat sananlevityskanavansa. Näillä yritetään tavoittaa tavallisia kadun tallaajia. Pseudotieteissä ja denialismissa kysymys on aina pääasiassa mediakontrollista. Tiede ja argumentaatio on vain kuriositeetti. (Näiden välille pitäisikin itse asiassa miltei laittaa yhtäläisyysmerkit.)

Näkisin, että tämä asenne on sidottavissa erityisesti yhteen teologiin. Itse asiassa on mahdollista, että kulttuurisamme on tämänlainen denialismi laajasti hyväksyttyä nimenomaan siksi että kyseisellä teologilla on ollut valtavasti sananvaltaa kristinuskossa. Hänen vaikutuksensa on häikäisevä. Kysymys on Augustinosta. Ylläoleva lausunto on jotain joka kenties edustaa argumenttina äärilaitaa, mutta sen hengessä on jotain hyvin tyypillistä. Sama argumentti hieman lievemmin muotoiluin on juuri se, jota jokainen kalvinisti, viidesläinen uuspietisti ja muu vastaava hieroo "darwinistin" naamaan vain joka päivä. Heidän asenteensa - oikeastaan asennevammansa - joko tulee Augustinolaisesta perinteestä tai on ainakin liitettävissä siihen hyvin oleellisesti samankaltaisena.

Aiheeseen kuuluvat Augustinon käsitykset tiedosta, mielipiteestä ja uskosta voidaan löytää hänen "Contra Academicos" -teoksestaan, jossa hän otsikonmukaisesti oli "akateemikkoja vastaan". Siinä korostuu se, että tietämättömyyden tunustaminen ei tee viisautta. Viisaus on sitä että tiedetään jotain. Tämä ei vielä ole kovin kammottavaa. Mutta tapa jolla tätä lähtökohtaa käytetään onkin sitten hyvin denialismille tyypillistä. Hän pitää epätietoisuutta ja epävarmuutta syntinä! Tätä tukee Augistinoksen toinen teos, uskon hyötyjä korostava "De utilitate credenti", jossa hän korosti että Jumalan lähestyminen älylliseti on vaikeaa ja olisi epäreilua jos Jumala vaatisi kovaa ponnistelua johon vain harva kykenisi. Hän ei kokenut eliittiä suosivaa Jumalaa hyveellisenä. Siksi tie Jumalan luo voisi syntyä ihan siitä että seuraa auktoriteettia, joka luotettavasti johtaa perille. Tämä sinänsä kaunis ajatus perversioi kokonaisuuden, jossa Jumalan luo oli kaksi tietä ; Oli uskon tie jossa seurattiin älyllistä eliittiä ja luotettiin tämän eliitin sanomisiin. Ja oli tiedon tie, jossa oltiin älyllistä eliittiä ja mietittiin Jumalaa. Koska Augustinus tiedosti, että tieto menee helposti sekaisin mielipiteen kanssa, hän piti pahimpana syntinä sitä että kuvitteli kuuluvansa älylliseen eliittiin vaikka ei kuulunut.
1: Augustinosta voidaan kiittää myös todella omituisesta hedonismista. Hänen onnellista elämää -otsikkonsa mukaisesti - käsittelevä "De beata vita" kertoo että ihmisen elämän päämääränä on onnellisuus. Tämä ei vielä olisi kamalaa, mutta tapa jolla hän tätä käsittelee sitten on. Hän nimittäin esitti että onnellisuus ei ole päämäärään suuntautumista vaan onnistumista ja saamista. Tämä argumentaatio esiintyy nykyään elämää halveksivana näkemyskenä jossa paratiisia tarvitaan onnellisuuden vuoksi siksi että muuten ei saa riittävästi lottovoittoja ja lamborghineja. Että kaikki ihanimmat asiat saadaan paratiisissa. Itse olen tässä kohden lacanmaisempi, ja korostan että onnellisuus on tavoittelua ja kun saamme jotain, halu ei lopu. Augustinos raiskaa siis uskonnon nöyryyden kieltämisen että ahnehtimiseen kannustamisen saralla. Varin vastenmielinen kusipää - kuten kaikki julistukselliset "entiset harhaoppiset" tuppaavatkin olemaan.

Kun tästä syntyy kulttuuri, on nähtävissä että uskovat vain joutuvat valitsemaan auktoriteettinsa. On tärkeää että he eivät seuraa vääriä profeettoja ja niitä jotka väittävät kuuluvansa älylliseen eliittiin vaikka eivät kuulu. Siksi uskovaisten on seurattava uskoaan. Lopputuloksena on presuppositionistinen järjestelmä, jossa uskova tietää mitä viisaan on sanottava, ja sitten he etsivät sellaisen älykön joka sanoo mitä he haluavat kuulla. Lopputulos on kreationismista tuttu tapa, jossa alakulttuuri hakee omalle korvasyyhylleen sopivat auktoriteetit joka kertoo sen mitä he haluavat kuulla ja jotka käyttävät siihen sanoja joita he eivät ymmärrä ja joiden edessä voivat siksi haltioitua.

Onkin hieman huvittavaa, että vaikka Augustinos tarkoitti auktoriteettiuskoisen järjestelmänsä kaikkien parhaaksi, hän kuitenkin johti tilanteen siihen että on taloudellisesti varsin kannattavaa olla välittämättä tieteestä ja tiedosta ja valita toisten uskon myötäily. Eli tapa jossa tiedon auktoriteetti ei pärjää koska on paljon kannattavampaa olla niitä jotka väittävät olevansa osa älyllistä eliittiä. Sillä on tehokkaampaa panostaa toistaitoisen älykön sosiaaliseen mainostamiseen kuin panostaa siihen että joku hyvä tiedemies saa perusasiat taottua ihmisten päihin.

Esimerkiksi mikään Carl Zimmerin myytinmurto ei saa ihmisiä huomaamaan asianlaitaa ; Kreationisti ei ymmärrä että jos osoitetaan miksi jokin väite on "true but irrelevant" niin miksi hän ei voi kritisoida tätä argumenttia toistamalla sen väitteen joka on osoitettu "true but irrelevantiksi". Sillä joku PR -markkinoitu uskonmies sanoo heille samaan aikaan että darwinismi on salaliitto.

Ei määritelmää - ei toivoa

Älykkyys on hyvin ärsyttävä keskustelunaihe. Yhtenä syynä on se, että sitä yliarvostetaan. Itse korostan enemmmän työtä ; Kun minä haukun jotakuta idiootiksi, en yleensä pohjimmiltaan tarkoita sitä että hän olisi  prosessikyvyllisesti vajaa, vaan että hän argumentoi paskasti. En yksinkertaisesti tykkää vammaisten pilkkaamisesta, joten pidän kunnia-asiananani ajatella että pilkkaan vain heitä jotka sen ansaitsevat.

Muutenkin älykkyyskeskustelussa tuntuu ylikorostuvan ns. eugeeniset sävyt. Syntyy mielikuvia jossa älykkyys liittyisi jotenkin erityisen vahvasti perimään. ; Toki tämänlaisia yhteyksiä varmasti on -lähes kaikella on- mutta siitä huolimatta Flynnin -efekti varsin konkreettisesti näyttää että älykkyysosamäärä nousee paljon nopeammin kuin mitä mikään evoluutio voisi sitä puhtaasti adaptiivisesti edistää.

Kuitenkin viime aikoina aiheesta on ollut melko pakko puhua jonkin verran, sillä erinäiset tutkimukset näyttivät että ateistit olisivat älykkäämpiä kuin uskovaiset. Moni uskovainen on haranut vastaan tavoilla jotka ovat tuoneet asiaan jopa ironisia sävyjä - jos puolustaa viiteryhmänsä älykkyyttä sellaisilla argumenteilla ja ottaa ne vakavasti, niin kyllä se kieltämättä saattaa herättää huvittuneisuutta. Osa kritiikistä on tietysti laadukkaampaa. Ja osalle niistä on jopa perinne. Ne ovat vakavastiotettavia ja niiden kohdalla ironiahuvittuneisuutta ei synny - paitsi joillekuille pässeille.

Ajattelin ottaa tässä blogauksessa esille argumentin joka ei ole tyhmimmästä päästä. Mutta se on yleinen. Ja se on itse asiassa virheellinen sellaisella omituisella tavalla jossa ei voi sanoa muuta kuin "true but irrelevant". Tämä irrelevanttiuden paljastaminen on jalo tavoitteeni. ;  Karkeasti sanoen lausunto voidaan muotoilla seuraavaan tiivistykseen "Pitäisi ensiksi saada edes määritelmä sille älykkyydelle. Sitten voisi katsoa miten paljon älykkyyteen vaikuttaa uskonto. Älykkyyttä ei vain ole kyetty mitenkään järkevästi määrittelemään joten homma on kaatunut jo siihen." Tämä on, kuten aiemmin mainitsin, hyvähkö pointti.

Kuitenkin se ei itse asiassa ole teknisesti merkittävää. Kun mietitään älykkyyden määritelmää, niin se miten omat kognitiotieteen opintoni alkoivat oli määritelmälistaus älykkyydelle. Erilaisia lähestymistapoja ja niihin liittyviä älykkyyden määritelmiä on huru mycket. Ne ovat älykkyyden määritelmiä. Älykkyydelle kyllä on määritelmiä. Niiden relevanssi on vain se josta keskustellaan. Yksikään määritelmä ei ole saanut kunnollista suosiota. Niiden määritelmien vajaus tunnistetaan ja aiheesta riidellään vähintään pirusti.

Tässä unohtuu helposti se, että pohjimmiltaan jokainen näistä määritelmistä on eräänlaisen asiaa lähestyvien tutkimusohjelmien ytimessä ; Ne tarjoavat jotain johon tarttua ja näin asiaa ei tarvitse tietää valmiiksi vaan voidaan oikeasti jopa tutkia jotain. Niihin liittyvät näkökulmat johtavat seurauksiin joilla opitaan asioita ja itse asiassa tässä prosessissa opitaan mitä älykkyys tietyssä näkökulmassa tarkoittaa ja mitä siihen liittyy. Lopulta tieto saattaa jopa johtaa siihen että voimme konstruoida hyvän älykkyyden määritelmän. Älykkyystutkimus on siis jotain jossa tutkimusohjelma etsii määritelmää älykkyydelle samalla kun se selvittää mitä älykkyyteen liittyy. ; Ymmärrän että tämänlainen lähestymistapa on monelle hitusen vieras ja vielä useammalle epäintuitiivinen.

En toki mene sille tielle että väittäisin että älykkyys on jo määritelty ja että osa ei vain hyväksy sitä ja hylkää siksi älykkyystutkimusten tulokset. Menen kuitenkin niin pitkälle että väitän että älykkyyteen on useita näkökulmia joiden kautta asiaa on tutkittu tavoilla joiden kautta älykkyys ei ole jäänyt mysteeriksi tai puhtaasti filosofiseksi konstruktioksi. Siihen liittyy ihan empiiristä tietoa joka ei ole mielipidekysymys vaan jossa kysymys on tiedosta siinä mielessä mitä se empiirisessä kontekstissa vain voi koskaan olla. Tähän pääsemiseen ei tarvita dogmaa tai lukkoonlyötyä määritelmää ; Voidaan ottaa teemoja jotka liippaavat aihetta jotenkin oleellisesti ja sitten kun saadaan tuloksia, niin ne tulokset kertovat jotain.

Esimerkiksi jos mietitään älykkyysosamäärän ja vakaumuksen yhteyttä, moni ihminen tietysti intoutuu lähinnä keskustelemaan siitä onko se "oikeaa älykkyyttä". Tässä voidaan joskus jopa harhautua. Tässä kuitenkin tapahtuu yleensä ns. ekvivokaatio. (Samoin huomio saattaa siirtyä siihen onko älykkyys ideologista vai johtuuko se perimästä.) Ei huomata että jos tutkittavassa näkökulmassa älykkyysosamäärä on määritelty "siksi jota älykkyystestit mittaavat", niin tästä saadaan tuloksia. Ja keskustelussa ohitetaan nämä tulokset ja keskustellaan siitä että onko älykkyysosamäärätestit oikeaa älykkyyttä. Ja ajatellaan että tämä ikään kuin jotenkin kumoaa tämän havaitun yhteyden.

Mutta jos mitataan älykkyysosamäärätesteissä mitattua älykkyyttä, niin sitä voidaan arvioida katsomalla älykkyysosamäärätestejen tuloksia ja vertaamalla tätä vaikka ideologioiden kannattamiseen. Ja syntyvät korrelaatiot ovat havaittuja yhteyksiä jotka sitten voivat syntyä montaa kautta. Esimerkiksi : Olisi ateistisukuja joiden kulttuuri ohjaa ateismiin ja jotka vain sattumalta sattuisivat olemaan geneettisesti älykkäitä. Ateisteja haastetaan ja vastakäännytetään niin että typerämpi sortuu kreationistien vasta-argumentteihin ja vain älykkäämpi hoksaa niiden onttoudet. Ja ties mitä muita vaihtoehtoja tämän yhden korrelaation taakse voidaankaan nähdä.
1: Tosin tässä on erikoista miten helposti moni nielee kulttuurideterminismin paljon vähemmin todistein kuin evoluutiopsykologisen. Ne ovat samaan aihepiiriin samantyyppisiä väitteitä, joten tottakai niitä on kehuttava/moitittava samoin kriteerein. ; Jos joku selittää että virikkeellinen ja suvaitseva ympäristö luo sosiaalisesti älykkäitä lapsia, tämä ostetaan paljon helpommin kuin ajatus siitä että geenit määräisivät älykkyyttä. Termit ovat suttuisia. ; Olen järkyttynyt siitä miten taustavaikutin tuntuu olevan etiikka ; Eli älykkyyden perimäpuoli nähdään väistämättä jotenkin eugeenisena. Kuitenkin itse näen että kristillinen hyvää tarkoittava dogmatismi jossa korostetaan että kristillinen vakaumus tarvitaan on johtanut suuriin pahuuksiin. Enkä näe järin suurta iloa myöskään postmodernistisessa kasvatusdogmassa joka tekee samaa hyysäävää kontrollia aika vajain todistein.

Olisi hyvä tajuta, että jos joku puhuu IQ -testiälykkyydestä ja sen yhteyksistä, niin joku argumentoi siitä että onko se "oikeaa älykkyyttä". Mutta argmentin kannalta jos älykkyys on määritelty IQ -älykkyydeksi, niin sen tulokset voivat olla valideja siitä huolimatta että pitäisi IQ -mittauksia vähintään sivuraiteena kun puhutaan älykkyydestä noin laajemmin - kuten esimerkiksi itse teen.

Kaikki menee päin persettä - ja se on pakkoruåtsin syytä!

Ruotsin kielen pakollisuutta perustellaan yleensä siksi että (a) siitä on hyötyä kaupallisella alalla ja (b) sen kautta voi kohdata muita ihmisiä. Tämä on ainakin itselleni aika vastenmielinen tematiikka ylipäätään hakea oikeutusta millekään. ; (a) Kaupallisuuden keskeisyyttä ja tärkeyttä kuvaava asennetapa jossa hyöty on sama kuin taloudellinen hyöty ja jossa ajatellaan että kaupallisuuden tarpeet on pakko levittää koko kansan pariin vaikka oikeasti aika harva toimii kaupassa sellaisessa tehtävässä jossa kielitaito on relevanttia (b) ja lisäksi se sekoittaa eettisyyden ja sosiaalisuuden tavalla jossa hyvä kansalainen olisi yhteisöllinen ja seurallinen.

Näkisin että ruotsille saadaan kuitenkin oikeutus muuta kautta. Ottamalla esiin toinen yleensä väärinkäytetty kielenkäyttöä käsittelevä konsepti. Nimittäin etymologia. ; Yllättävän moni nimittäin kohtelee etymologiaa samaan tapaan kuin monet kristityt "alkuseurakuntaa". Eli etymologia on jonkinlainen keino löytää sanan oikea merkitys, joka on ajan myötä eksynyt. Etymologia muuntuu tällöin joksikin joka palauttaa sanan alkuperäisen merkityksen ja joka uskonpuhdustaa harhat kielestä. ; Nähdäkseni kuitenkin kieli kehittyy koska opimme uusia asioita.

On kuitenkin hyvä ymmärtää, että etymologia pohjimmiltaan vain ja ainoastaan avaa menneitä ajatustapoja.  Ja tässä mielessä se on tärkeää ; Menneisyys pitä ymmärtää jotta tietää miksi on siinä missä nyt on. (Syy-seurauslaki on yleinen selittämisen keino.) Eli käytännössä on tunnettava historiaa jotta voi tiedostaen valittaa miksi asiat menevät päin persettä juuri nyt. (Kuten menee.) Koska monella on motivaatiota tähän jurnutukseen, on etymologiasta ja ruotsin kielen väkisin pänttäämisestä hyötyä.

Heinäsirkka. Ei näytä kissalta
tai hevoselta myöskään.

Jos ihan oikeasti katsoo vaikkapa sitä miten olemme kielenkäyttäjinä idiootteja kun kutsumme tietynlaisia suuria heinäsirkkoja hepokateiksi. Nimi on outo, koska eihän se näytä yhtään kissalta tai hevoselta. Eikä edes nau'u tai hirnu. Tähän kysymykseen löytyy vastaus etymologiasta. ; "Katti" tässä yhteydessä on vanha itä-suomalainen sana heinäsirkalle. Kissaa tarkoittava homonyymisana "katti" on myöhemmin lainattu ruotsinkielestä. Näin ollen ruotsin vaikutus hämää ymmärrystä ja saa kuvan että suomen kieli olisi jotenkin erityisen hoopoa ja täynnä pelleyksiä kuten pienen öttiäisen kutsumista hevoskissoiksi.

Näin pakkoruotsinkielen opiskelu avartaa käsitystä äidinkielestämme, samoin muinaisesta ajattelutavasta ja elämästä tällä kylmässä maassamme jossa ihmisillä on kaikkea luonnonvaraa vähän - paitsi nuivaa mieltä ja naapurikateutta. Ruotsi selittää heinäsirkkatyperyyden ja ilman tiedostamista jatkamme heinsirkkatyperehtimistä sen sijaan että harjoittaisimme älyllistä kieltä.

Päin persettä meneminen ruåtsin kielen kautta ei yllätä. Miettikää käytiinkö Agricolan ajan Turussa katedraalikoulua suomeksi? Ei ikinä! Siellä suomi oli oppimattoman rahvaan paskassakieriskelijän puhekieltä, pakanain epä-kieltä kerrassaan. Jotain metsästäjä-keräilijä kädestä-suuhun-nuijasta-päähän -tasolla olevien kurakenkälantsarien örinäjolkotusta koko suomi! Ajatus pakkosuomesta olisi naurattanut sen ajan sivistyneitä penkiltä! Siksi opeteltiin muita kieliä. Pakkoruotsia, -saksaa ja -latinaa siellä opetuksessa käytettiin niin että paukkui vitsalla pepulle.

Siispä on äidinkielemme isä ruotsinkielis-kosmopoliittinen Agricola loi kielioppimme ja sanastomme niiltä osin näistä akateemisista kielistä, kuin ei sanoja valmiiksi ollut suomeksi. Ja toki hän pelleili myös suomea yrittäessään. Esimerkiksi "jalopeura" -termin keksi leijonalle vaikka ei elikolla yhteistä tekemistä peuran kanssa - muuta ole kuin saalistus-ruokailu -kontekstissa. Päin persettä tämäkin - ja kaikki pakkoruotsin syytä!

Voittaako elämä?

Sanonnan mukaan elämä voittaa. Tämä on jonkinlainen väitelause. Jokainen väitelause voidaan aina muuttaa kysymykseksi. Ja jokainen kysymys vaatii vastausta. Jopa silloin kun se on retorinen kysymys joka ei ole oikeasti kysymys vaan enemmänkin jonkinlainen naamioitu väitelause.

Kun katsotaan elämää, niin onhan se kieltämättä aika sitkeää. Se modifioituu ja sopeutuu elämään maailmassa vaikka ilmasto muuttuisi radikaalistikin.

Toki yksilötasolla elämät ovat hauraita, tämä on helppo ihan empiirisestikin huomata vaikka antamalla ninjan törkätä itseä taktisesti peukalolla. Mutta jo lajitasolla selviytyminen on huikeaa. Isoissa linjoissa lajitkin näyttävät melko haurailta lyhytaikaisilta konsepteilta jotka muuntuvat muiksi lajeiksi ennen kuin katoavat - jos hyvin käy. Isot linjat dinosauruksista ovat kuolleet. Tuhoaallot ovat pyyhkineet. Vaikka 90% lajistosta kuolisi nopeasti, on aina joku jyrsijä, torakka ja kovakuoriainen jäänyt äimistelemään ja jatkamaan sukuaan. Aina elämä on voittanut. Kerran toisensa jälkeen. Tämä antaa toivoa elämän voittamisesta.

Mutta tosiasiassa aurinko jonain päivänä syö planeettamme. Ja jos olemmekin päässeetä pakoon, niin termodynamiikan 2 pääsääntö kertoo julmaa kertomustaan. Jossain vaiheessa seuraa lämpökuolema. Lyhyellä aikajänteellä olemme kaikki elossa, pitkällä aikajänteellä elämä voittaa aina. ja oikein pitkällä aikajänteellä olemme kaikki kuolleita.

Elämä antaa kuolemalle kovan haasteen. Mutta oikeasti kuolema voittaa. Elämä vain sinnittelee.

Pientä nurinaa kansalaisaloitteista

Kaczynski - eli unabomber -terroristi - esitti, että politiikassa yhteiskunta on ikään kuin kaapannut tärkeät asiat itselleen. Ihmisille annettaisiin sitten irrelevantit asiat jotta he kokisivat saavansa valita. Näin esimerkiksi kysymykset valtiontaloudesta ovat tärkeitä, mutta uskonnonvapauskysymykset eivät. Ihmisten pitäisi ymmärtää tämä ja vaatia enemmän vapautta itselleen. Ihmistenkin tulisi saada päättää isoista asioista.

Vaikka Kaczynskistä ihmisenä ja sekopäänä voi olla montaa mieltä (tai oikeastaan vain yhtä mieltä), niin tämäntapainen ajattelu on varmasti nähty myös kansalaisaloitteen taakse. Siinä kansalaiset voivat nostaa mielestään tärkeän asian poliitikkojen käsittelyyn.

Käytännössä on käynyt kuitenkin niin, että tässä on enemmänkin rakennettu aloitteita aiheista joista poliitikot ovat puhuneet aina. Suuret kinanaiheet kuten pakkoruotsi, turkistarhaus, homoavioliitot ja vastaavat. Nämä ovat klassisesti juuri niitä aiheita jotka Kaczynski on nähnyt niinä "turhina aiheina". Ihmiset kuitenkin selvästi haluavat käyttää politiikkaa näiden asioiden vetämiseen.

Toisin sanoen näyttää, että jaottelussa voidaan nähdä "pienten ihmisten arvokeskusteluaiheet" ja "isojen poliitikkojen yhteiskuntarakennetta koskeva politiikka". Ja vaikka Kaczynski arvottaa nämä siten että arvokeskustelu on "turhaa", ja politiikka "tärkeää" niin kenties tämä jako voidaankin jakaa sillä tavalla että valtaosa arvokeskusteluaiheista ovat "innostavia ja kiinnostavia" ja että monet poliitikoille tungetut asiat on delegoitu sinne juuri siksi että ne ovat "tylsiä" eikä niitä siksi viitsitä ja haluta hoitaa itse. Politiikka onkin tällöin korostetusti "tylsien yhteisten asioiden hoitamista".

Tässä mielessä kansalaisaloitetta voidaan pitää hyvänä ideaalina joka on jossain määrin epäonnistunut ; Se nostaa esiin asioita. Mutta huomattavaa on, että käytännössä vaikka kansalaisaloitteen vaatima nimimäärä on käsittämättömän pieni, eikä se läpisaadakseen tarvitse taakseen prosentuaalisesti merkittävää osaa väestöstä, niin käytännössä ihmiset vaivautuvat ottamaan kantaa vain hyvin "populistisissa aiheissa". Ihmiset eivät kannustu tekemään kansalaisaloitteita tylsistä aiheista.

Ja tässä tulee tietysti vastaan se ongelma, että marginaalinen metelöinti auttaa ponnistamaan yllättävän pitkälle. Aktiivinen kohkaaminen palkitaan kansalaisaloitejärjestelmässä ; Vähemmistö saa äänen kuuluviin jos on riittävän aktiivinen mutta enemmistö jota ei kiinnosta ei saa omaa ääntään kuuluviin. Toki aktiivisuus vaikuttaa kaikessa demokratiassa, mutta kansalaisaloitteen kohdalla tämä näyttää erityisen selvältä juuri siksi että aloite joko menee eteenpäin tai ei mene. Ja tämä riippuu vain siitä, että saadaanko väkilukuun suhteutettuna melko pieni kannattajamäärä taakse vai ei. Huolta onneksi pienentää se, että kansalaisaloite ei ole sama kuin päätös tai äänestysvoitto. Ja tässä mielessä on kenties hyväkin että ihmisiä kannustetaan suurempaan aktiivisuuteen.

En kuitenkaan lähtisi aivan erityisen kyynisille linjoille. Sillä näkisin että kansalaisaloite ei tosiasiassa arvokeskustelulinjassa olekaan mitään uusien näkökulmien ja asioiden tuomista poliittiseen keskusteluun. Se olisi vaatimus niiden lopettamiseta. Että ratkaistaisiin eikä vatvottaisi. ; Itse asiassa näkisin että poliitikoilta osoittaisikin suurta viisautta jos he kykenevät ottamaan kansalaisaloitteet täten. Sillä sitten kun ne arvokeskusteluaiheet on ratkaistu kerralla ja lakaistu halki-poikki-pinoon hengellä syrjään, sitä voitaisiin keskittyä oikeasti yhteiskunnan toiminnan tasolla tärkeään - siihen tylsään - aineistoon. Jos asia osataan ottaa näin, kansalaisaloitejärjestelmä voi olla jopa jossain määrin onnistunut.

Koska voidaan

Glasgown museolla on laaja kokoelma erilaisia aseita. Yksi niistä on metsästysmiekka (hunting sword) noin vuodelta 1680. Se on kaiken kaikkiaan mestariteos ; Terää on kullattu, ja terä on koristeltu kauniisti. Siinä on miekan terässä, lähellä kahvaa, pyöritettäviä numerolevyjä. Numerolevyt näyttävät ykköset, kymmenet, sadat, tuhannet ja kymmenet tuhannet.

Tämänlainen voisi ihmetyttää, mutta on hyvä huomata, että 1600 -luvulla aseisiin alkoi kertymään kaikenlaista hyvinkin yllättävää. Esimerkiksi samaisella Glasgown museolla on 1590 -luvulle ajoitettu ase, joka on kirves. Sen teräosa on tosin reijitetty ja ajettu kahvaan ja siihen on liitetty lukkokoneisto niin että siinä on myös pistooli. Muutoin lähinnä "Final fantasy" -universumista tuttuja gunswordejakin tehtiin; Terän lapepuolelle voitiin laittaa tuliase. Nämä eivät olleet niinkään hyödyllisyytensä vuoksi rakennettuja. Niillä osoitettiin varakkuutta.

Näin ei pidä ihmetellä numerokoneistoa itsessään. On syytä miettiä mitä se tekee ; Virallisesti tämän koneiston selitys on mysteeri. On arveltu, että se olisi jonkinlainen matemaattinen tai tieteellinen lisälaite. Nähdäkseni nämä selitykset ovat ylimutkikkaita. Sillä nähdäkseni numeronäyttö on tehty varsin yksinkertaista tarkoitusta varten. Brassailua varten. Koko kyseinen esine on statusesine statusesineen vuoksi. Ja numeronäytölle voidaan nähdä hyvinkin tuttu funktio.

Kun katsotaan länkkäreitä, niissä esiintyy silloin tällöin klisee jossa aseen kahvaan viilletään lovi aina kun on surmattu vihollinen. Näin lovien täyttämä kahva olisi näyte siitä että henkilö on mahtava gunslinger. Samaa henkeä löytyy myös "Gangs of New York" -elokuvassa jossa moukarin kahvaan piirretyt lovet pitävät kirjaa siitä montako ihmistä on tullut hakattua hengiltä. Samoin vartijana ollessani tiedän että muutama ihminen sielläkin kerää tämäntapaista kirjanpitoa pampunkahvoihinsa ; Että monessako tappelussa ollaan oltu. Tässä on yksinkertaisesti jotain yleisinhimillistä - sellaisella äärimmäisellä macho bullshit hengellä.

Minusta on hyvinkin uskottavaa, että kyseisen metsästysmiekan numeronäyttö on juuri tätä varten. Toki luvut kymmeneen tuhanteen asti voivat tuntua liioittelulta. Mutta jos asiaa katsotaan maskuliinisuuden ylikorostamisen -hengessä ja joku sanoo että "eikö kymmenet tuhannet ole liikaa?" niin se, että siihen vastaa "ehkä sinusta!" Niin kyllähän siinä on jo itsessään jotain coolia. Toki, koska kyseessä on nimenomaan metsästysmiekka, kyseessä eivät välttämättä ole surmatut vihollis-ihmiset vaan saadut saaliit. Tietääkseni tällä rintamalla saadut saalisluvut ovat helposti monta kertaluokkaa suurempia. En siis pidä aseen numeronäyttöä niin mysteerisenä.

Sateenkaari

Viime päivinä on kinattu paljon Paavo Arhinmäen, Venäjän tiukentuneen homopolitiikan ja vastaavien teemojen ympärillä. Taustalla on se, että Venäjällä homoseksuaalisuus ei ole rikos, mutta homoseksuaalisen propagandan antaminen alaikäiselle on. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, mitä eräässä aihetta käsittelevässä dokumentissa tuotiin esiin. ; Jos kaksi lesboa kävelee käsi kädessä kadulla, se ei ole rikos. Mutta jos vastaan tulee 8 -vuotias lapsi, joka näkee että tuo on hyvä asia, niin täsmälleen sama kävely onkin rikos.

Suomessa ja muualla on kuitenkin keskusteltu enemmän homoseksuaalisuuteen liittyvistä symboleista kuin itse asiasta. Eristyisen keskustelun kohteeksi ovat nousseet kynnet. Moni maalaa kynsiä sateenkaaren värein. Vaikka ne voitaisiin periaatteessa tulkita olympiarenkaiden väriksikin, niin aivan viralliseksi suositukseksi tuli se, että tämänlaisia ei käytettäisi.

Sateenkaaren värit ovat tietysti moninaisia symboleja ja sillä on monta eri merkitystä. Ja yhden merkityksen vuoksi koko symboli on nyt laitettu banniin. Onkin hieman huvittavaa että "Raamatun" mukaan tuhottuaan nefilit, tyrannosaurukset ja muumit tuhotulvassa Jumala nosti sateenkaaren taivaalle luvatakseen että ei enää koskaan tuhoa maailmaa hukuttamalla sitä veteen. Nykyään sateenkaarilipun nousu pelkkään lipputankoon saattaa provosoida Venäjän tuhoamaan maan hukuttamalla sen tuleen. Tai ainakin aikaansaamaan ison kriisin.

Sekularismiteema.

En toki ollenkaan ymmärrä lähtökohtaisesti sitä miksi sensuuria on perusteltu. Se on ollut valtionkirkkomaisuudessaan lausunto "Kisojen saama julkisuus antaa paremman mahdollisuuden epäkohtien osoittamiseen" On vaikeaa ymmärtää, että miten voi syntyä keskustelua jos se mitä tehdään on näiden epäkohtien keskustelu. Ongelmat lakaisemalla maton alle ei tosiasiassa saada osoitettua tai korjattua ainuttakaan epäkohtaa. ; Voisin olla tässä kohden jopa koska hitler ja muistaa miten eräässäkin mustavalkoisessa Berliinistä lähetetyissä olympiakisoissa asiat toimivat hyvässä järjestyksessä. Ja kannustua siitä miten Saksan juutalaisten asema parani huiman hienosti näiden urheilujuhlien jälkeen.

Toki on hyvä muistaa että tausta-ajatuksena on se, että jos jokin repii tunteita, niin siitä luovutaan. Tämä on itse asiassa juuri sellaista sensuuria, joka on sekularismin ytimessä. Että monet asiat ovat yksityisasioita ja ne eivät kovin hyvin kuulu julkiseen kenttään. Jos jokin asia repii ja tuottaa epäsopua, sen esilletuomista ei kannateta.

Tässä on hyvä huomata, että moni ihminen joka kannattaa sekularismia uskonnossa ei kannata sitä tässä kynsiasiassa. Ja itse asiassa myös ne tahot jotka ovat kovaäänisimmin vastajihadisoimassa ja huutelemassa maahanmuuttokriittisesti ovat tavallisesti moittimassa sitä että poliittinen korrektius ja sensuuri on yhteiskuntakeskustelun syöpä ovat tässä vaatimassa juuri poliittista korrektiutta ja muistuttavat, että homomafian harrastamaa homostelujunttaamista on harrastettu muutenkin ihan liikaa. Kynsiasia kääntää selvästi esiin sen, että ne jotka useimmiten vaativat poliittista korrektiutta ovat nyt vaatimassa sananvapautta. Ja ne jotka taas kannattavat normaalisti sananvapautta ovat nyt vaatimassa poliittista korrektiutta.
1: Itse en ole uskonnollisen sekularismin kannalla - olen tässäkin suorastaan riidanlietsoja. Eli jos ihmiset eivät halua jättää minua rauhaan, se on heidän oikeutensa. Toki toivon muuta. Mutta en lähde tukkimaan suita. Jos he sitten päättävät puhua, niin puhunpa sitten itsekin suuni puhtaaksi ja oletan että vastaanottaja ei lähde tukkimaan minun suutani koska hän on itse määrittänyt keskustelukentän rajattomuduen avaamalla oman turpansa. Tässä kohden oma suhteeni kynsiin on konsistentti. En näe mitään syytä rajoittaa niitä.

Ei politiikkaa

Sekularismista päästään johdettua keskustelu hieman järkevämpään teemaan ; Olympialaisia ei yleensä ottaen pidetä poliittisen sanoman levittämieen tarkoitettuna. Se, mitä siellä saa levittää on mainonta. Tämä yhdistää kaikki eri kansat kilpailemaan ihonväristään huolimatta yhteisen kapitalistisen yhteiskunnan puolesta. Tämä ei ole läpeensä huono asia. Ongelmana on kuitenkin se, että tässä oletetaan että seksuaalisuus on politiikkaa.

Vasemmistolla - joka toki on kynsiään enimmäkseen maalaamassa - ovat toki aina korostaneet sitä että seksi on poliittista. Mutta yleensä tätä seksin poliittisuutta on vastustettu juuri niiden puolelta jotka nyt ovat kieltämässä sateenkaarikynsiä. ~ Tämäkin kertoo että ideologioissa on puolin ja toisin paljon kaikkea varsin omituista. Kynsikeskustelussa teemat muuttuvat vastakohdikseen. Tietyt mielipiteet ovat selvästi tärkeämpiä nykyaikana kuin se, että ne perustuisivat konsistenttiin taustateoriaan.

Itse ajattelisin että sateenkaarikynnet voidaan sitoa enemmän maailmankatsomukseen - joka on yksityisasia, jolla on kenties kytköksiä politiikkaankin. Tässä suhteessa se ei eroa mitenkään uskonnoista. Onhan esimerkiksi kristinuskolla kantoja ties mihin asiaan ja niitä on haluttu Suomen lakiin asti. - Kristityt oikein kehuvat miten Suomen Laki on kristillisyyden läpitunkema ja kristillisyyden ansiota. Joten on selvää että usko, joka on yksilön vakaumus, on liitoksissa yhteisöön, yhteiskuntaan ja jopa globaaliin maailmaan tavalla jossa on vahvojakin polititisia ulottuvuuksia.

Silti kukaan ei ole jostain syystä sensuroimassa juoksijoiden ristikoruja. Eikä urheilijoiden rukoilusuoritteita haluta rajoittaa tai kieltää. Nähdäkseni sateenkaarikynnet ovat aivan täysin näihin verrattavissa. ; Tunnetustihan ristien mainonta ärsyttää-loukkaa uusateisteja. Joten kyllä niitäkin pitäisi rajoittaa. Paitsi jos tunnustetaan että kysymys ei oikeasti ole politiikasta, näkemyksistä, konfliktinvälttämisestä, rauhan korostamisesta. Vaan siitä että tosiasiassa ideologiat eivät ole ollenkaan samanarvoisia tavalla joka on paljon syvempi ja laajempi kuin pelkkä homoseksuaalisuuskysymys.

Näin ollen voidaan sanoa että kaikki ideologiat ja politiikat ovat samanarvoisia jos kynsien annetaan olla. Sillä esimerkiksi natsiliput ja natsitervehdykset ovat ytimeltään vahvasti politiikkaa. Uusateistejen loukkaantuminen risteistä ei haittaa koska kysymys ei ole politiikasta vaan uskonnoista - joilla toki voi olla poliittisia ulottuvuuksia mutta tämä ei tee niiden ytimestä politiikkaa. Samoin sateenkaarikynnet ovat osana tiettyä maailmankatsomustapaa, joka ei ytimeltään ole politiikkaa vaan humanismia. Sillä on toki Venäjän kohdalla poliittisia ulottuvuuksia, mutta eihän tämä ole uskontojenkaan kohdalla ongelma.

Trauma

Olin noin vuonna 1984-1986 käymässä yhdessä vanhempieni (2 kpl) ynnä senaikaisten sisarusteni (1 kpl) kanssa nimeään matalammassa Korkeasaaressa. Siellä röyhkeä kameli (Camelus bactrianus) sylki sisareni - tuohon aikaan viattoman puolustuskyvyttömän lapsen - päälle.

Ei ollut siihen aikaan kriisiapua vielä keksitty. Nuotio-nuijamaailma oli vielä nurkan takana, tai ainakin nykynuorista tuntuu siltä. Muovinen nahkatakki oli silloin uusin ja trendikkäin innovaatio. Ja muutenkin sen ajan muoti näyttää että toisten mielenterveydestä ei juuri välitetty. Ei sitä terapiaa ollut tietenkään tarjolla asian käsittelemiseksi. Niin minun päähäni tuli trauma.

Mikään muu ei selitä sitä, että nykyään on saatava purutupakkaa eli mälliä päivittäin. Kuljen vain ympäriinsä ylähuulu pullottaen kuin kamelilla. Syljeskelen mällejä erinäköisiin paikkoihin niin että jäljittäjä voi tietää minun olevan lähellä kun mälli vielä savuaa eikä ole sammunut.

Eikä kukaan korvaa tästä aiheutuneita kuluja, vaikka tupakka on nykyään hävyttömän kallista. Ja nuuskaa ei edes saa Suomesta vaan pitää vielä ruotsinlaivalta salakuljettaa rasiapinoittain. On toki taxfree, mutta ei ole mukavaa kiikuttaa em. tuotetta peräsuolessa ja muissa ruumiinonteloissa. Kalliiksi tulee. Eikä Korkeasaari suostu maksamaan korvauksia! Ei vaikka kysyisi!

Pieni ajatus ; Teknologia, tuo inssipoikien juttu

Teknologiaa pidetään jotenkin miehisenä alana. Miehet ovat siitä yleensä kiinnostuneita ja naiset eivät. Kuitenkin kastellessani "Myytinmurtajien" myytinkorjausjaksoa, jossa oiottiin nuolia höyryllä jota saatiin Kari Byronin erilaisista erityisesti naisille suunnatuista tuotteista kuten naamanhöyrystimestä, oli minunkin pakko ihmetellä.

Sillä tosiasiassa naisilla on paljon sellaista teknologiaa, joka on naisille tuttua ja joka saa valtaosan miehistä ihmettelemään että minkälainen vajakki-ihminen tarvitsee moista härpäketurhaketta. Naisilla on valtava teknologinen alue, joka ei huuda teknologisuuttaan monelle miehelle koska he eivät oikein ole kiinnostuneita niistä.

Tässä kohden en nyt halua lietsoa erityisen vahvasti mielikuvia joissa mielenkiinnon kohteet olisivat kategorisesti naisten tai miesten aiheita. Mutta näkisin, että kyllä tässä on jotain eroa - olipa sitten pohjimmiltaan kulttuurisidonnaista tahi biologista, ero on selvästi olemassa.

Miettikääpä asiaa minuutti. Mitä jos nykyisten autotestien, hifimankkojen, kaukosäätimien ja aseöljytestien sijaan olisi lisäosa jossa olisi "Tekniikan Maailman uudet testit". Testeissä olisi ompelukoneet, hiusvärit, sukkahousut, rintamaitopumput, rasvaprosentti-vaa'at, ladyshaverit, kynsilakanpoistoaineet, hiuskihartimet ...

Ihan varmasti toimii tieteellinen metodi näihinkin. Vertailutestejä saataisiin irti. Voisi inaisesti vaikuttaa teknologian suosioon. Jos testit olisi pelkästään näistä, niin teknologia näyttäisi varmasti kovasti "naisten jutulta". Miehet ei kehtaisi sormellakaan koskea. Ja näin luotaisiin mielikuva jossa teknologia olisi naisten pesäalue jonne miehillä ei olisi asiaa.

Maahan, pojat

Tämä on vihainen koneen matkustaja "Tämä on kyllä viimeinen
kerta kun lähden halpalentoyhtiön kyytiin."
Tämä on koneen kapteeni "Olemme putoamassa päistikkaa yli 10 km korkeudelta,
se on hyvinkin todennäköistä. Muistakaa sulkea turvavyöt!"

Agnostikoissa kiinnostusta herätää aika usein se, että heissä ikään kuin yritetään selvittää linjamaa. Että onko esimerkiksi sittenkin kristitty. Lisäksi agnostikkojen ambivalentti suhtautuminen vaikeuttaa sitä että mitä he nyt sitten tekevätkään. Nämä asenteet sekoittuvat tai ainakin ilmenevät samantapaisissa kysymyksissä.

Eräs melko yleisistä kysymystyypeistä on ajatus siitä mitä agnostikko tekee jos hän on lentokoneessa joka sattuu putoamaa. Että rukoileeko agnostikko ; Tämä tuntuu olevan usealla jonkinlainen tärkeä jakaja. Rukous on mielenkiintoinen koska se koskee oikeastaan aika käytännöllistä toimintaa, ja on hyvin konkreettista uskonelämän ilmaisua. Tämä on hyvin kaukana omasta uskontomietteestäni, joka on "enemmän abstraktia".

Kuitenkin tämänlaiset skenaariot ovat myös arvokkaita. Ne nimittäin voidaan liittää ajatuskokeiden arvokkaaseen historiaan. Ja siinä missä esimerkiksi uusateistit luultavasti väheksyvät tätä lähestymistapaa, itse pidän sitä jotenkin kuvaavana. En sitä kautta, että ne todella kuvaisivat ihmisten tekemisiä tositilanteissa, vaan siitä että mitä niihin vastaaminen kertoo. ; Siksi en pidä tämänlaisia kysymyksiä ainoastaan yrityksinä taivuttaa agnostismi olemattomaksi ajattelutavaksi joka lopulta pohjimmiltaan loksahtaa "joko ateismiksi tai uskovaisuudeksi".

Oma vastaukseni on, että en oikastaan tiedä. Se, mitä tiedän emootioista, paniikista, yllättävistä tilanteista ja vaaratilanteista - ja olen saanut tästä piiristä hitusen maistiaisia kyllä - on opetus aina ollut se, että omaa toimintaa on vaikeaa ennakoida siististi sohvalta. Ihmiset tekevät tälläisissä tilanteissa typeriäkin asioita. Tältä osin voisin sanoa että vastauksessani on kaksi osaa:
1: Näin maan päällä rukous tuntuisi jotenkin vieraalta. Tyytyisin varmasti ihan vain huutamaan.
2: Tositilanteessa rukous saattaisi kuitenkin juolahtaa mieleen. Mistä minä sen tiedän? Tälläinen vaihtoehto on ainakin teoriassa olemassa.

En tosin tiedä mitä merkitystä tällä on, koska tosiasiassa jos minulta haluaa järjetöntä toimintaa, niin sitä ei tarvitse mennä putoaviin lentokoneisiin hakemaan. ; Ei tarvita kuin se, että koneeni nettiyhteys on (erityisen) pätkivä joku päivä, niin pian huomaan kiroilevani tietokoneelle. Enkä silti oikeasti pohjimmiltani oikeasti usko että tämänlaisella koneen antropomorfistamisella on mitään (a) vaikutusta tietokoneen toiminnantason muuttumisessa, kone ei muutu tottelevaisemmaksi (b) mitään yhteyttä metafyysiseen totuuteen jossa jotenkin tiedostaisin että tietokone olisi pohjimmiltaan tietoinen. Ei se ole. Se on kasa metallia vaikka tietoisuutta ja kykyä sosiaaliseen vastavuoroisuuteen - ainakin nykyisellä teknologian tasolla.

Moni ihminen ei kuitenkaan ajattele että lentokoneonnettomuusrukouskysymys naksahtaa minulla - ja varmaan aika monella muullakin agnostikolla - juuri tämänlaiseen lokeroon. Moni tuntuu nimittäin ajattelevan hieman kuten Esa Saarinen, joka on sanonut että hän on käytännössä ateisti, mutta että hän ei mieti sitä että redusoituuko hänen tietoisuutensa ja aivotoimintansa pohjimmiltaan kvanttifysiikan ilmiöihin. Että onhan se varmasti mahdollista ja kenties tottakin, mutta hänen elämisensä kannalta tämänlaisten kysymysten kysyminen ja niinin vastaaminen ei ole mielenkiintoista.

Monikin erottaa juuri omankaltaiseni jumalamietiskelytavan juuri tälläiseksi epäkiinnostavaksi. (Minusta se taas on ainut kiinnostava.) He erottelevat metafyysisen mietinnän konkretiasta. Ja he pitävät toimintaa ihmisen elämän kannalta relevanttina. He ovat tässä suhteessa eksistentialistisempia kuin minä. Se ei ole paha asia, mutta joskus tuntuu että kun he tämänlaisella taustalla kysyvät minulta kysymyksiä, niin he pettyvät kun vastaus ei sitten noudatakaan tämän taustan haluamia vastauksia. Kysymys voi toki olla yritystä ymmärtää, mutta se voi olla samalla myös jonkinlainen lokero, jossa vastauksenkin pitäisi noudattaa kysyjän vaatimaa muotoa. Siksi on vaikeaa erottaa onko kysymys pohjimmiltaan asenteellinen vai rehellinen.

Valitan. Minulle kysymys lentokoneonnettomuusrukoilusta ei kuitenkaan ole tenttikysymys johon joku maestro voisi antaa pisteytyksen yhdestä viiteen, jotta arvioitaisiin minkä arvosanan saan elämäntaidoissa tai filosofisuudessa. Minulle se on kysymys joka kysytään minulta, ja joka koskee itseäni. Näkisin että jos kysymys ei muotoilultaan tai rakenteeltaan vastaa vastausta, se on pikemminkin niin että kysyjä saa huonot pisteet yhdestä viiteen.

Taistelu tylsyyttä vastaan

Richard Dawkins kuvasi dokumenttiprojektissa "Dawkinsin maailma" elämäntapamietelmiä. Kun häneltä toistuvasti kysytään, miten ateisti kykenee elämään epäuskonsa kanssa, hän vastasi siihen ottamalla erilaisia vaihtoehtoja joita ihmiset ovat tehneet kun he ovat kokeneet (eivät siis vain tiedostaneet) Jumalan puuttumisen.

Esimerkiksi hän kuvasi miten Tolstoi ahdistui menetettyään uskonsa, koki arvotyhjiön ja vetäytyi askeettiseen hengellisyyteen jossa hengellisyys oli ainut vaihtoehto koska ateismi oli niin musertavaa. Camus taas korosti arvotyhjiön sijasta absurdiutta ; Sitä että maailmaan on luotava oma merkityksensä kaiken toiston ja pinnallisen rutiininkin päälle. Osa ihmisistä heittäytyy kulutusjuhlaan jossa pelataan uhkapelejä ja hankitaan jännitystä kuluttamalla. Dawkins hylkäsi nämä kaikki itselleen sopimattomina ja lopputuloksena oli Ricky Gervaisin tapainen ateismi jossa yritetään kehittää elämää, luodaan, toimitaan ja tutkitaan. Ja jossa maailma on ihmeellinen ja elämä on niin positiivinen ja mukava asia, että sen ainut heikkous on rajallisuus, eli elämän lyhyys. Tässä mitä syvemmin asioita katsoo, sitä ihmeellisemmiltä ne näyttävät. Ja että tässä ihme ei tule mysteeriydestä jossa tiede pyyhkii ihmeen pois, vaan jossa ymmärtämisen tunne tuo juuri sen ihastuksen.
1: Monet uskovaiset tietysti ovat "miettineet asiaa paljon yksinään" ja päättäneet että vain Tolstoin tai LasVegasn -tapa ateismiin on uskottava. Olen aina hieman huvittunut miten nämä dogmaan jumiutuneet omassa ajatusvankilassaan olevat veikot osaavat päättää toisten puolesta - selviä toisten toiminnasta seuraavia havaintojakin vastaan - mitä nämä oikeasti tuntevat, kokevat ja eivät koe. Se, mikä on uskottavaa ja mahdollista on heidän "mietiskelyissään" kovassa osassa. Usein niitä kuvaa samastumisen puute. Joko ei ymmärretä ollenkaan tai sitten asiat ajatellaan vain sen "oman ateistisen historian" kautta.

Itselleni huomiota herätti kuitenkin Graham Greene. Dawkins otti hänen agnostiutensa esille, ja korosti miten hän oli heittäytynyt sattuman ja hallitsemattomuuden alueelle. Agnostiuden kokemus oli johtanut siihen että jännitystä haettiin esimerkiksi siten että Greene kokeili venäläistä rulettia aidoilla luodeilla. Kyseessä ei ollut itsemurhayritys vaan jonkinlainen jännityksestä saatava addrenaliinirush. Greenen agnostinen elämä oli ennen kaikkea taistelua tylsyyttä vastaan. Dawkins jatkoi tätä sillä, että usein uskonnoissa on kyseessä hallinnan pakosta. Ja että monet ihmiset näkevät Jumalisuuden nimenomaan sattuman takana. Ja että ihminen näkee Jumalisuutta kun luulee tunnistavansa järjestystä sattuman takana. (Ja että ihmisellä todella on tämänlainen illuusio.)

Graham Greenekin kääntyi myöhemmin katoliseksi. Ja hän jatkoi jännityshakuisuutta elämällä varsin seikkailullisen elämän esimerkiksi vakoilijana.

Näin Greenessä jotain oleellista itsessäni. En siten että näkisin jännityksenhaun jonkinlaisena Jumalan hakemisena. Vaan, että Jumalisuuden puute tarkoittaa ennen kaikkea maailman pelikenttämäistymistä. Tämä eroaa hyvin oleellisesti Dawkinsin ja Camusin mallista. Sillä Camus alistuu tilanteeseen ja Dawkins ajattelee että voit mestaroida omaa elämääsi ja hallita sitä monin paikoin kaikesta huolimatta. Greenen tapaan haen helposti jännitystä nimenomaan jotta elämässä ei olisi hallintaa. Ikään kuin tunnustaakseni että asiat eivät nimenomaan ole hallussa. Riskit ovat seikkailullista, eivät absurdia eivätkä hallinnan tai ymmärtämisen pakkoa.

Itse asiassa on vaikeaa sanoa onko tämänlainen
1: Asenne seurausta agnostismista, joka ytimessään perustuu tietyn tietämättömyyden halaamiseen ja esimerkiksi sen tunnustamiseen, että kuolemanjälkeisen elämän olemassaolo ja kohtalo sen jälkeen eivät ole millään tavalla hallittavissa tai ymmärettävissä. - Ja on sitä kautta jo ensimmäinen aika iso askel kohti sitä että asiat voivat olla vain pelleilyä, trollaamista ja vain puoliksi ymmärtämistä varten.
2: Seuraako agnostismi asenteesta jossa ymmärtämistä tarvitaan lähinnä rajallisuuden tiedostamiseen jotta voidaan toimia järjettömästi ja puuhata mitä typerämpiä ylilyöntejä.

Uskoisin että tähän ei ole yhtä ratkaisutapaa tai perustaustaa ; Eihän ateistitkaan suhtaudu jumalattomuuden tiedostamiseen samalla tavalla. Tolstoi tunsi filosofisesti identtisen tilanteen oleellisesti eri tavoin kuin Dawkins, Camus tai Greene.
1: Etenkin uskovaisten halaama lajityypillinen homo religiosus -ihmiskuva hämmentää monia uskomaan että reaktiot olisivat tässä jotenkin lajityypillisiä. Eivät ne ole. Uskovaisiksi kääntyneiden omat kokemuksenne ja kaveripiirinne entisten ateistejen kokemukset eivät ole satunnaisesti valikoituneita. Kaveripiiri koostuu uskovaisista jotka ovat lähteneet tietylle tielle. Tämä valikoi otoksen ja vääristää saadut tulokset.

Olenkin huomannut että suuri osa agnostikoista vaikuttaa "lähes hengellisiltä" ; Suoraan sanoen agnostikkojen skaala näyttää noin usein olevan sitä että (a) joku on "hengellinen ja de facto uskovainen joka ei uskalla tunnustaa tätä koska itsensä uskovaiseksi tunnustamisen olisi jonkinlainen stigma" siihen että (b) joku on "de facto ateisti, mutta liian kohtelias tunnustaakseen tätä kristityille päin naamaa". (c) Osa näyttää kuitenkin seuraavan Greenen tietä. Heitä voinee sanoa jonkinlaisiksi fundamentalistiagnostikoiksi. Jostain syystä heitä ei oikein saada mediaan puhumaan. Agnostikkojen osuus julkisissa keskusteluissa on minulle - heidän aatetovereilleen - yleisesti ottaen sitä kaikista nukuttavinta materiaalia. Olo ei ole sellainen että tekisi mieli kuunnella ja nyökkäillä. Heidän kuuntelunsa ei siis ole taistelua tylsyyttä vastaan.

...se alennetaan

""Ihmetyttää vaan tuo kova halu dissata vapaa-ajattelijoita ja ateisteja. Onko oma usko niin hataralla pohjalla, että sitä pitää lujittaa ei-uskovia mollaamalla?"
"Kyllä tämä ennemminkin on sitä, että metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan. Kun ajatellaan vapaa-ajattelien maanista tarmoa yrittää häiritä toisten ihmisten vakiintuneita tapoja, niin kritiikille on aivan perusteltuja syitä.""
(Ironinen tilanne kotimaa -blogissa kun uskovainen oikeuttaa ateistien haukkumista paljastaen miten uusateistien harrastama kritiikki on relevanttia, koska uskonto tekee juuri sitä millä tekoja oikeutetaan..)

"Kotimaassa" puhuttiin vapaa-ajattelun alennustilasta. Se edusti klassista linjamaa jossa selitetään miten uusateismi on paljon huonompaa kuin vanha ateismi. Siitä saa kuitenkin irti jotain, joka avaa tätä. Yleensä syytökset ovat ympäripyöreitä, tai korostuksia siitä että valtapelillisesti sanotaan että uusateistit kysyvät "eimielenkiintoisia kysymyksiä" kun ovat kiinnostuneet eri jutuista. Tai ne ovat sitä että vain heilutetaan sanaa "militantti" sanan "militantti" vuoksi. (Joka on toki samaa kuin mitä monet ateistit tekevät kun kutsuvat kaikkea uskontoa fundamentalismiksi.)

"Väinö Voipio kritisoi kirkkoa erityisesti siitä, että se hänen mielestään salasi kirkkokansalta teologisen tieteen tutkimustuloksia, jotka haastoivat kirkon perinteisiä opetuksia. Sen lisäksi hän vastusti kaikkea, mitä piti taikauskona ja kriittisen tiedon saamisen ja levittämisen esteenä. Hänelle olisi ollut kauhistus sellainen taikauskoinen ajatus, ettei uskovainen voisi ”tartunnan pelosta” osallistua uskontoa kriittisesti tarkastelevaan tilaisuuteen tai ettei uskonnoton voisi osallistua uskonnolliseen tilaisuuteen. Muistan istuneeni kirkonmenoissa, joissa Väinö-setä etsi valmiiksi virret virsikirjasta uskonnolliselle puolisolleen ja piti virsikirjaa vaimolleen, jotta tämä mahdollisimman hyvin saattoi lukea virsien sanat. Ja kyllä hän seisoi kirkkokansan mukana kun kuului seisoa. Mutta istui pää pystyssä rukouksien aikana. Ja saarnan hän kuunteli ja kriittisesti kuuntelikin. Kun seuraa julkisuudessa nykyisin olevia vapaa-ajattelijoiksi itsenä mainitsevien kannanottoja ei voi olla hämmästelemättä, miten ajat ja asenteen ovat muuttuneet. Uskonnottomien nimissä äänekkäästi vastustetaan kaikkea, missä nähdään uskonnon vaikutusta. Ikään kuin pelätään, että ”puhdas sielu” jollain maagisella tavalla voi saastua, jos se joutuu alttiiksi tietämiselle ja kokemiselle. Juuri tästä vanhan polven vapaa-ajattelijat syyttivät kirkkoa ja nyt uusi fundamentalistinen ateistisukupolvi onkin taikauskoisessa tartuntakammossaan juuri samanlainen, kuin kirkko oli vanhan polven kritisoimana."

Toisin sanoen uusateismin sekulaarius nähdään huonona. Uskonrituaaleihin osallistumista pidetään oleellisena. Tämä pitää paikkansa. Mutta tosiasiassa tämän syy on jotain aivan muuta kuin tabuajattelu. Syy on muuttuneessa maailmassa. Väinö Voipio ei taatusti ollut ns. diginatiivi. Se, mikä näyttää itse asiassa olevan suurelle osalle kristityistä vierasta, on ajatus siitä että miten paljon maailmassa on erilaisia asioita joihin reagoimista vaaditaan. Uskonto on näistä yksi.

Näkisinkin, että avoimuus, kulttuurin sirpaloituminen ja monikulttuurisuus tuo muuntuneen kulttuuripiirin jossa eläminen Voipion mallilla ei enää yksinkertaisesti ole mahdollista. Monikulttuurisuus ei tuo mitään yleisrauhaa. Monikulttuurisuus lisää konflikteja ja ärsytyksiä. Siksi onkin pakko valita joko kontrolliyhteiskunta tai sekulaari monikulttuurisuus, jossa sananvapautta sensuroidaan erilaisin kohteliaisuussäännöin. Takkiraudassa on viime päivinä keskusteltu kiivaasti siitä miten retoriikka, sanomisen sisältö ja sanomisen viesti ovat tasapainoiltava. Takkirauta itse korostaa, että asiaton on muotoilua. Että retoriikka hoitaa kysymyksen. Vastapuolella on ollut monikulttuurisuuskriitikoita joiden tyylissä ei tavallisesti jarruja tunneta, ja jossa korostetaan että tällä ei ole mitään merkitystä koska lakitupa heilahtaa siitä että moittii niitä asioita jotka ovat tabuasemassa.; Eli tilanne on se, että jos haukkuu "Raamattua", niin ei seuraa mitään, mutta jos haukkuu "Koraania", niin lakitupa heiluu.

Nähdäkseni tässä molemmissa on viisauden rippunen. Esimerkiksi uusateistien mollaaminen on poliittisesti hyväksyttävää - ainut mitä siitä saa on se, että joku ateisti huutaa naama punaisena. (Minun mollaaminen on jotain jota ei kannata edes yrittää, me fundamentalistiagnostikot ja rituaalitatuoidut hengelliset epistemologiset naturalistit ja illuminatit olemme paljon ärsyttävämpiä. Jos meitä siis olisi useampi.) Silti on selvää että islamkritiikki olisi kenties hyväksyttävää jos se todella muotoiltaisiin täsmälleen samalla retorisella tyylillä kuin millä kristinuskoa kritisoidaan.
1: Dawkins on esimerkiksi viileä brittiherrasmies, joka sanoo aika kovia asioita sisällöllisesti. Uusateistien muotoilu on yleensä vähemmän räväkkää kuin voisi luulla. Aika monet islamkriitikot taas ikään kuin ottavat pahimmat yksittäislausumat joita uusateistit voisivat käyttää ja tekevät tästä uuden normaalin ja jonkinlaisen keskitason.

Alakulttuureihin tutustumisessa menee elämä ja enemmänkin. Ja siihen liittyy yleensä turhautumista. Itse asiassa paradoksaalista kyllä uskovaiset eivät omalta osaltaan pidä tämänlaista pahana. "Vapaa-ajattelu ja ateismi ovat minusta milenkiinnottomia, tai sanoisiko paremmin, että niistä on huvia vähähksi aikaa. Tuo tabuajattelu, jota Risto Voipio niin osuvasti komentoi osana nykyistä vapaa-ajattelijaliikettä, näkyy myös tavallisten vapaa-ajattelijoiden tieto-opissa, joka vaihtelee naiivista empirismistä biologiseen reduktionismiin. Tyypillistä sille on sulkea tietyt filosofisesti vaikeat kysymykset, kuten metafysiikka tai ihmiselämän teleologiset kysymykset, kokonaan pois. Kaikkein karkeimmillaan se oli taannoisissa yrityksissä kuvata ihminen ja hänen yhteisönsä biologisilla käsitteillä ja tehdä evoluutiosta kaiken selittämisen yleisavain - vieläpä usein ilman riittävää biologista tietoa." Tämä on itse asiassa moitetta siitä että ateistejen tieto-oppi ei täytä uskovaisen kriteereitä. Dawkinsin suhtautuminen kysymyksiin taas näyttää että "vaikeat kysymykset" itse asiassa ovat usein vaikeita siksi että niihin ei ole mitään asiallisia vastauksia. Niihin haihatellaan. "Sofistikoitunut teologia" itse asiassa on tässä kohden vielä haihattelevampaa kuin fundamentalisti. Joten uskovaisten eksistentialismiopin dogmit eivät innosta. Ne ateisti näkee muiden asioihin penkomisena. Uskovainen näkee että jos asiasta ei tehdä poliittista sitä ei ole olemassakaan. Uusateisti jättää ihmisen ratkomaan yksityisasiat ihan yksinään.

On huomattavaa että irtautumisen taustoja ei ymmärretä tai hyväksytä. Ja siksi uusateismi on huonoa siksi että uskovaiset katsovat että heillä on valta päättää mikä on tärkeää, hienostunutta, sivistynyttä ja kiinnostavaa. Ja mikä on julkista. Ja mikä suojataan kritiikiltä. "Vapaa-ajattelijat sanovat myös, ettei heillä ole tarkoitus kasvattaa yhdistyksensä jäsenmäärää kunhan saavat ihmiset eroamaan kirkosta. Lievästi defenssiltä kuulostaa tämäkin." Tämä kertonee uskovaisten omista asenteista. Sillä sekularismin filosofiassa vastaus tähän asenteeseen on selvä. Se on defenssi uskovaisten hyökkäilyltä jossa nämä ryntäävät toisten yksityisalueelle. Eli ikään kuin siinä missä fundamentalisti tunkee nokkansa siihen kenen mulkku menee kenkäkin mihinkin reikään ja millä asenteella, niin sofistikoitunut uskovainen taas tunkee nenänsä toisen yksityisasioihin aivan täsmälleen samalla tavalla. Kirkosta eroaminen on tässä kohden relevanttia juuri siksi että se politisoi tätä yksityislinjamaa.Vapaa-ajattelijain kritiikki kohdistuu tätä nykyä enemmän valtioon ja kuntiin kuin kirkkoon!? Kirkko ja seurakunnat voivat vapaasti harjoituttaa uskontoa myös julkisesti, samoin yksittäiset ihnmiset ja perheet. Sen sijaan valtion ja kunnan (koulujen ym.) alistaminen "sosialisoidun" uskonnonharjoituksen välikappaleeksi on saanut muutosvaatimuksia. Valtion ja kunnan toivotaan olevan tunnustuksettomia ja samalla turvaavan kansalaisyhteiskunnan moniarvoisuuden ja monimuotoisuuden. Lisäksi Vapaa-ajattelijoiden "Päivi Räsäset" nähdään vapaa-ajatteliuutena aivan samalla tavalla kuin Päivi Räsänen nähdään kristittyjen kuvaamana. Onkin ironista, että tätä symmetrisyyttä ei huomata kirkonsalien puolella.
1: Toki siinä paistaa myös yleinen ignoranttius. Vapaa-ajattelu ja uusateismi ja uskonnottomuus liitetään usein yhdeksi klimpiksi, vaikka tosiasiassa ero on aika huikea. Ateismi halutaan ikään kuin niputtaa johonkin yhteen hallittavaan ja sitä kautta helposti haukuttavaan muotoon. (Olen hämmästynyt että jos minä käytän tätä kätevää strategiaa, ihmiset huutavat minulle siitä että uskonyhteisö ei ole pelkkää pirkkojalovaaraa, fundamentalismia ja kreationismia. Ja korostetaan että rationaalinen, asioita tunteva ja etiikaltaan edes säällinen ihminen ei tekisi mitään tälläistä. Niin, kyllä ymmärrän että miksi näin sanotaan. Siksi näen että uskontokritiikilläkin on relevanssia enemmän kuin ihmiset yleensä ikinä näkevät tai tunnustavat.) Toki tämä on usein järkevää - esimerkiksi tässä vapaa-ajattelua ja ateismin uusia virtauksia jäsentävä teksti on itse asiassa agnostikon eisekularistin käsissä.

Uskonnon sisällön kritiikistä on siirrytty uskonnon valtiokytkösten kritiikkiin. En oikein tiedä onko perinteiselle uskontokritiikille tarvettakaan, näyttää kansa maallistuvan joka tapauksessa. Myös ongelmat ja raivoisin kritiikki kohdistuu siihen poliittiseen valtaan - joka iskee kaikille pakollisiin rituaaleihin, ja tätä kautta esimerkiksi "Suvivirteen" - että ihmiset jättäisivät uskonnolliset yhteisöt, koska poliittisuus on monelle vihan kohde. (Vain hyvin harva raivoaa apologeetikkojen jumalatodistusten heikkoudesta. Olen marginaalia tässä.)

Poliittisen valtaklikin kritiikki on pakollista ja valitettavasti se, että se on nimenomaan Suomessa harvinaisen kirkkokeskeistä - USA:ssa uusateistit eivät puhu kirkosta kuten Suomessa, koska siellä ei ole valtionkirkkojärjestelmää. Suomessa Kirkon väki perustelee kirkon erityisasemaa ja kristinuskon etuoikeutettua roolia koulun ja valtioelämän näyttämöillä pääasiassa yhdellä asialla ; Sillä, että suurin osa ihmisistä kuuluu "kansankirkkoon". Vakaumusten tasa-arvoa ei varsinaisesti tarvita, koska vahvan enemmistön ehdoilla on mentävä. Kun argumenttikenttä on tämä, on sen luonteva muuntuma siihen että tosiasiassa tätä jäsenmäärää ylläpidetään varsin keinotekoisin ja vallalla värjätyin keinoin. Lapsikaste, jotain jossa passiivisuus pitää kirkossa ja vasta aktiivisuus irrota erottaa kirkosta ... Kansankirkkon opin kanssa erimielisiä de facto ateisteja on paljon, ja kun kirkon jäsenmäärä on esto sille että vakaumukset saavat tasa-arvonsa ei pidä ihmetellä että kannustetaan eroamaan kirkosta. Kun monin paikoin kirkkoon kuulumattomien osuus väestöstä on merkittävä, niin tätä enemmistöargumenttia ei voi enää perustellusti käyttää näyttämältä pelleltä.

Valitettavasti kirkon ja uskovaisten reaktio on ollut se, että uusateistejen marginaalisuutta ja arvottomuutta korostetaan - ja vakavasti otettavana ihmisenä olemisen merkitystä vähätellään. Ilmiö on muka kaatumassa. Mutta heihin sitten kuitenkin kiinnitetään niin kovasti huomiota. Tämä lietsoo sitä että valtaa haetaan siitä mistä se helpoiten saadaan. Eli siitä että kansa maallistuu niin paljon että Voipion teologiasalailu ei käytännössä kiinnosta juuri ketään - valtaosa ihmisistä kokee kristinuskon "syvät kysymykset" esimerkiksi synnistä keinotekoisina ja tyhminä saivarteluina joissa ensin keksitään ongelma ja sitten määritellään itsensä siihen vastaukseksi.

Kristinuskoa on kaikkialla ; Jos tässä ihminen tekee kuten lainaamani kristitty, eli tuomitsee asian tylsäksi, niin kristinuskoa tungetaan elämään silti pakosta. Uskovainen onkin aina tilanteessa jossa tutustuminen toisiin kulttuureihinkin tehdään heidän ehdoillaan. Yhteiskunta toimii heidän ehdoillaan ; Kristinuskoon tutustutaan kristittyjen ehdoilla ja muihin kulttuureihin kristittyjen ehdoilla. Tämänlainen valta varmasti innostaakin vierailemaan silloin tällöin "eksoottisessa esteettisessä tilaisuudessa". Mutta uskon että kristityt eivät juokse elämänsä aikana edes yhteensä niin monessa vieraan kulttuurin tilaisuudessa - saati että kävisivät ne kaikki vierailut yhteen tiettyyn kulttuuriin - kuin mitä normaali uskonnoton käy kristillisyyttä. Tämä tarkoittaa sitä että normaali uskovaisella tuskin on edes mitään kokemusreferenssiä johon verrata. He muistavat omia vierailujaan, eivätkä osaa muuttaa kaikkia tarvittavia konteksteja uusiksi. (Ei ihme, jos ateistien ymmärtäminen on vaikeaa ja sekularismi näyttää pelolta ja sanamagiatabunpelolta. Jos ei ymmärrä kritiikin kohdetta, syntyy vain olkiukkoja ja vääristymiä.)

Tätä kutsutaan sivistämiseksi. Ja vastaanpanemista pidetään defenssinä ja todisteena siitä että usko olisi jotenkin pelottavan vakuuttava, kun ei muuten tarvitsisi pelätä kirkkoon menoa. Oikea termi ei ole pelko. Ainakin mitä olen itse kokenut - en ole vielä edes mikään ateisti, joten olen saanut vasta pienen esimaistelun tästä turhautumisesta - ja muita kuunnellut, niin kyllä se on se kyllästyminen, epäkiinnustus ja toistosta seuraava tylsistyminen joka tässä on takana.

Tämä toiston määrä ironisesti näkynee siitä valtaosa kristityistä kohtaa "nuhtelua" vähemmän ja siksi olenkin yleensä siinä tilanteessa että jos tarvitsen jotain uutta tietoa kristinuskosta, kristityiltä ei saa apua ellei hae joltain ykkösriviä ja eliittiä edustavalta apologetiikan mestarilta. Tai sitten menen ja kysyn riviateistilta - heillä on omituinen tapa tietää kristinuskosta asioita joita kristityt itse eivät tiedä. Tämä on surullista, että kristinuskoon tutustutetaan vasta kun lähdet siitä pois. Mutta uskonnon kohdalla tilanne yhteiskunnassamme onkin se, että jos olet uskossa, niin se riittää eikä sitä tarvitse sen enempää perustella. Mutta annas olla jos olet erimielinen. Silloin mikään tietomäärä ei ole riittävä. Nähdäkseni se määrä tietoa joka riittää kirkosta eroamiseen ja perusteltuun ateismiin täysin erossa uskontojen rukouslaulurituaaleista ja pakkotutustuttamisista pitää olla täsmälleen sama kurssivyökoetesti joka tehdään että annetaan jollekin lupa olla kristitty ja osana yhteisöä.

Tällä hetkellä kontrasti ei voisi olla juuri suurempi. Vauva pääsee yhteisöön nollatiedolla ja on jäsen jos ei erikseen irtaudu. Minun kohdalla taas tilanne on se, että saan toistuvasti kuulla että en ole vain tutustunut tarpeeksi. Tätä blogitekstimassaa yksinään katsoessa uskallan ihmetellä että mikä määrä sitten oikein riittää? (Vaikea sanoa, kun uskovaiset eivät yleensä kerro taidoistani muuta kuin sen, että ne ovat puutteellisia. Heistä ei ole argumentoimaan ja kumoamaan oikein mitään mistään aineistosta mitä heille argumentaationa annan. Mutta olen hävinnyt.) Ottaen huomioon että haluan irtautua UFO:ista, hare krishnoista, kryptozoologeista, Jehovan Todistajista, Mormoneista, New Age Wiccoista, saatananpalvojista, postmodernisteista... niin montako elämää riittää irtautumisluvan saamiseen? Väinö Voipion elämä ei olisi riittänyt jos hän olisi elänyt nykyaikaa. Tosin en ymmärrä miksi ateistien pitäisi edes ottaa jokin profeetta jonka oppia seurata dogmaattisesti tavalla jossa alkuasetelmasta ei saisi ja voisi irtautua ihan eri suuntaan - tämähän on sitä mistä sitä ollaan vapautumassa.

---

Blogistina olen ratkaissut asian siten, että hän ei tunge kristittyjen sisäpiirialueille eikristittynä, väittelen vain kohtuudella eri maailmankuvien kohtausalueilla ja enimmäkseen kirjoittan asiani omaan blogiinsa niin että jos joku tulee paikalle niin tulee ja jos ei pidä ei tarvitse ikinä tulla takaisin. En jahtaa ihmisiä ympäriinsä ja esimerkiksi lähettele yksityisviestejä koska haluan käännyttää henk. koht. jotakuta jonka olen nähnyt kannatavan vääriä mielipiteitä internetissä.

Opetus intuitiivisten ajatusten hedelmällisyydestä

Tieteen kehitystä katsotaan usein perinteiden kautta. Tässä kiinnekohta on kuitenkin enemmän jatkuvuuden ja epäjatkuvuuden tarkastelussa. Eli siinä, miten ideat ovat muuntuneet jonkin perinteen mukana. Asiaan on hyvä ottaa hitusen erilainen näkökulma. Tieteenhistoriallisen näkökulman sijasta voidaan ottaa vaikkapa jonkinlainen ajatus primitiivisistä malleista. Tällöin saadaan jotain jossa voidaan yhdistää antropologia ja tieteenfilosofia.

Yksi tapa soveltaa tämäntyyppistä ajattelua löytyy Mary B. Hessen ajattelusta. Hän on tieteenfilosofi, joka on keskittynyt erityisesti analogisten päätelmien tarkkailuun. Hänen tässä kohdalla mielenkiintoinen huomionsa on kuitenkin enemmänkin antropologinen siinä mielessä, että se ei katso eri perinteitä jatkumoina, vaan ikään kuin katsoo erilaisten näkemysten varhaisvaiheita. Analogioiden hallinta on tässä kohden tärkeää, sillä sattuneesta syystä nämä mallit ovat rakenteeltaan analogisia. Hesse jaottelee tätä vielä tarkemmin. Hänen huomioidensa mukaan varhaisille selitysmalleille on oikeastaan vain muutama perusmalli:
1: Biologiseen elämään rinnastaminen (organism), eli analogia joka vertaa tapahtumaa elollisen kasvun ja syntymän teemoin. Näin esimerkiksi universumi voidaan nähdä kehittyvänä tietoisena ja kasvavana.
2: Vetovoiman lain (attraction) kautta, jossa katsotaan asioita samanlaisuuden ja vastakohtien kautta. Tätä mallia edustaa vaikkapa ajatus siitä että sairaus paranee jollain joka tuottaa samaa oiretta, mutta laimennettuna. Tai että sairaus paranee jos kasvin jokin muoto vastaa parannettavan elimen muotoa. Tai jossa asioiden taakse nähdään teleologisia malleja joissa on käytössä houkutuksen ja rakkauden tai vetovoiman metafora.
3: Puheen metafora (speech), jossa ihmisen käyttämän kielen ja tapahtuman välillä nähdään yhteys. Tämä näkyy sanamaagisissa yhteyksissä. Ja vaikkapa siinä että kristinuskossa nähdään että maailma syntyy sanomisen kautta.
4: Taitajan analogia (artificier). Tämä on erilaisissa Jumalaselityksissä hyvinkin voimakkaassa roolissa. Samoin erilaisten satujen ja eläintarinoiden selitykset joissa jonkun tietäjän teko vaikka synnyttää leopardin pilkut ovat juuri tämänlaisia jopa silloin kun tekijä ei ole suoraan jumalallinen. Maagin ja taikurin temetiikka nousee väistämättä esiin monessakin kulttuurissa. ; Pienemmässä määrin tämä näkyy siinä miten taivaankappaleita liitetään antropomorfistisesti jumaliin.

Tästä on helppoa huomata, että tosiasiassa valtaosa moderneistakin pseudotieteistä ovat itse asiassa Hessen mallin mukaisia. Toki niissä tupataan koristelemaan asioita. Esimerkiksi vetovoiman laki voidaan selittää värähtelymetaforan välittämänä. Ja puheen sijasta voidaan ottaa koodausnäkökulma ja saadaan kreationistinen pakkomielle informaatio -sanan yliviljelystä nimenomaan termin ei-tieteeseen-vakiintuneen tavoin.

Tämä on kuitenkin rehellisesti ottaen eri asia kuin sanoa että nämä olisivat väärässä. On itse asiassa aikamoista egoilua vain olettaa että tieto vain paranee ajan mittaan. Kenties näin ei olekaan. Itse asiassa moni pseudotieteilijä nojaa perinteeseen. Tuhansia vuosia vanha tieto on arvokasta koska se on ikään kuin ikuisempaa kuin joku Einsteinin suhteellisuusteoria, jolle voidaan lykätä ikä muutaman hassun sukupolven päähän. Ja tiede vieläpä tutkii koko ajan ja opimme että parastakin tämän hetken teoriaa uhkaa koko ajan ovelan ihmisen keksimä kumoustuho. Paradogmanmuutos on jotain joka opetetaan tieteestä ennen kuin opetetaan miksi tieteeseen ylipäätään tulisi luottaa. Tämä tietysti johtaa ajatteluun jossa ikuisuus tuntuu paljon paremmalta kuin tuollainen lyhytaikainen tieto.

Kuitenkin tässä on jännittävä huomio. Modernit tieteet ovat hyvinkin epäintuitiivisia. Jos teoria korvaa vanhan, se on yleensä vielä epäintuitiivisempi kuin se vanha. Itse asiassa muutos vanhan mytologian ja ensimmäisen kosmologian välillä on häilyvä. Mutta se näkyy asenteessa ; Mytologia levitetään valmiina tietona kun taas kosmologia on loogisen argumentaation - ja myöhemmin empiirisen koettelu-vahvistus-kumoamisprosessin - piirissä koeteltavana. Mytologia voi olla työlästä, mutta se vaatii opettelua ja muistamista, joka pohjimmiltaan on sitä että opetellaan knoppeja ja käsitellään niitä emootioilla. Kosmologia vaatii ymmärtämistä jossa knopit eivät enää ole niin kovaa ydintä verrattuna teorioiden välisten suhteiden ja niiden koetteluluonteen ymmärtämiseen.

Trendi on oikestaan jotain joka johtuu enemmänkin siitä että intuitiiviset mallit ovat helppoja keksiä. Vaikeampien mallien kehittely on vaikeampaa ja siksi on ihan ymmärrettävää miksi niitä ei keksitä ensin. Ja kun aluksi kaikki mallit ovat intuitiivisesti helppoja, jokainen korvautuminen muuttaa suuntaa kohti epäintuitiivisempaa. Itse asiassa onkin tavallaan väärin vain sanoa että jokin teoria on "väärin koska se on primitiivinen". Primitiivisyys on irrelevanttia. Koeteltavuus ja totuudenvastaavuus sen sijaan ovat relevantteja.

Tämä on hyvä muistaa, koska nykyään ei ole järkevää olla positivisti. Heillä ongelmana oli se, että he elivät kytköksestä jossa on liian vahva yhteys pelkkään havaintomaailmaan. Esimerkiksi Duhem ja Quine edustavatkin terveempää empirismiä, jossa ei hyväksytä positivistista metafysiikattomuuden pakkopaitaa. Quine esimerkiksi kytki erottelun jossa analyyttinen ja synteettinen erotettiin vääräksi ; Useinhan "skientismiä" moititaan nykyäänkin kuin nämä olisivat eri asia. Syynä on se, että positivismin perinne oli vahva, ja sen argumentit ovat tuttuja. Kuitenkin tämä etäännyttää argumentoijan lokeroimaan esimerkiksi Quinelaisen empirismin positivistien laariin. Ihan sen takia että kaikki empirismi näyttää heidän silmiinsä positivismilta. Tämä on ymmärretävää.

Quine korosti että tosiasiassa fysikaaliset kuvaukset ovat myyttejä. Ne ovat samalla tavalla myyttejä kuin Homeroksen jumala-analogiat aikanaan. (Jotka olivat äärimmäisen Hessen primitiivisten mallien kaltaisia.) Ero on ainoastaan laadussa. Siksi Jumalaselityksiä ei voida lähtökohtaisesti vain torpata pois tieteenteosta. Mutta kuitenkin tietoa ja parantumista selvästi myös tapahtuu. Ero on kuitenkin enemmän asteittaista kuin jotain binäärisellä "kyllä-ei" / "totta-epätotta" -asteikolla. Näin esimerkiksi voidaan päätyä lausumaan joka esittää, että "Malli joka sanoi maan olevan litteä oli väärä. Malli joka sanoi maan olevan pyöreä oli väärä. Koska nykytiedon mukaan maa on navoiltaan litistynyt pyörylä. Mutta se, joka sanoo että se joka sanoi että maa on pyöreä olisi yhtä väärässä kuin se joka sanoi että maa on litteä, on kaikista eniten väärässä."

Itse tosin olen seurannut sen verran aikaani, että olen ottanut huomioita monelta sellaiselta filosofilta jotka korostavat sitä että teorian hedelmällisyys on yksi sen menestyksen mittareista. Toki tämä näkyy jo paradigmaopissa, mutta osissa malleissa hedelmällisyyden tematiikkaa korostetaan vielä tätäkin enemmän. Ne ovat enemmän kuin oire teorian hyvyydestä, ne ovat se piirre joka tekee teoriasta hyvän. Näissä korostetaan sitä että huono teoria ei tee uutta tutkimusta koska se keskittyy peittämään teoriansa ristiriitaisuuksia erilaisin ad hoc -oletuksin ja sen vuoksi niistä tulee epämääräisiä. Niistä kirjoitetaan paikkausartikkeleja ja selityskiemurteluja joissa selitetään miten muiden tulokset voidaan kaikesta huolimatta sovittaa omaan malliin enemmän kuin tehdään uuttalöytävää tutkimusta.

Ja tämä on tärkeä muistaa. Sillä kun sitä kohtaa pseudotieteilijän, on hyvä aivan oikeasti huomata että jos teoria on primitiivinen, se kuuluu teoriajoukkoon jonka parissa on puuhasteltu paljon. Jos ne eivät ole jo nousseet kehitykseen ja saaneet valtatilaa tieteessä, syynä on teoriajoukon hedelmällisyyden puute. Se on ennuste siitä että tämä uusikaan teoria tuskin on mitenkään erityisen toimiva.

Toki tämä on mahdollista, mutta ollakseen kiinnostava, sen pitäisi kyetä jotenkin osoittamaan miten se olisi erityislaatuisen hyvä verrattuna kaikkiin muihin vastaaviin primitiivisiin intuitionmukaisiin malleihin joita on vuosituhansien ajan putkahtanut fiksujenkin ihmisten mieliin ja jotka eivät silti ole saaneet valtaa tutkivassa tieteessä. Näin tiettyjä malleja voidaan aivan oikeasti määrittää lähtökohdiltaan epäilyttäviksi. Ei siksi että paranormaali, yliluonnollinen tai muu vastaava olisi lähtokohtaisesti ja apriorisesti torjuttava ja jotenkin maailmankuvallisesti väärä. Vaan sen takia että niitä niistä tuttuja teemoja on jo tutkittu vuosituhansia, ja ne ovat paljastuneet aina kupliksi ja tyhjiksi lupauksiksi.

Jokainen uusi lupaus onkin vähän kuin joku Nigerialaiskirje. Niitä tulvii sähköpostiin, ja torjumme ne suoralta kädeltä. Emmekä tee tätä siksi että kiistäisimme rikkaiden apua tarvitsevien nigerialaisten olemassaolon suoralta kädeltä. Vaan siksi että tosiasiassa ihmiskunnalla on runsaasti kokemustietoa kyseisen kirjeryhmän takana olevista voimista. Kenties sitä joskus torppaa aivan oikean rikastumiskirjeen. Mutta niitä huijauksia on niin paljon että voiton odotusarvo on silti negatiivinen. Vastaamalla saa ehkä sen yhden osuman, mutta häviää enemmän matkalla.

Rakas Jumala

Muistan kuinka maa eli Nooan aikoihin synnissä. Päätit peittää sen tuhotulvalla, josta jäi jälkensä kansanperinteeseen. Esimerkiksi Raamattuun ja Muumeihin. Tuho - jonka tiimoilla ainakin monet dinosaurukset ilmeisesti hukkuivat sukupuuttoon - ilmeisesti järkytti mielesi, koska lupasit olla toistamatta tuhotulvalla tuhoamista enää koskaan. Olen tästä kiitollinen, ja kiitänkin tässä kohden siitä että et tapasi mukaan ole oikein tehnyt mitään. Tästä voi olla kiitollinen.

Mutta sitä en kuitenkaan ymmärrä, miten kehitit uusia keinoja piinata ihmiskuntaa. Esimerkiksi kun et pitänyt Nooan jälkeisesti Baabelin tornin rakentamisesta, iskit ihmisiin anarkian ja hajaannuksen. Kielet sekaantuivat, ja ihmiset sirpaloituivat eri uskontoihin. Tämä oli ilmeisesti myös eri kulttuuripiirien synty. Tämä voi toki vaikuttaa lempeältä ratkaisulta verrattuna tuhotulvaan, mutta tosiasiassa näin tehdessänne onnistuit luomaan pakkoruotsin kiusoiksemme. Tästä ei tarvitse olla kiitollinen.

Sveitsin linkku

Minun on tunnustettava, että olen lueskellut Esko Seppäsen ja Ilkka Taipaleen toimittaman "Eutanasia - puolesta ja vastaan" -teoksen. Kirja on arvokeskustelukirja, jossa on paljon ihmislähtöisiä tarinoita. (~Lue: Kauhistelevaa ja moralisoivaa sosiaalipornoa.) Eli teos on juuri sellaista "höpöhöpöfilosofiaa" jota olen tullut alentaneeksi. Kirja lietsoi toki vanhoja ennakkoluuloja. Ei liene yllätys, että vaika eutanasia ei teknisesti ole mitään sellaista jota paatunut anti-teisti ei voisi periaateessa vastustaa, niin kuitenkin käytännössä kristillinen vakaumus näyttää olevan relevantti mielipiteenmuodostuksen kannalta jos lopullinen kanta on eutanasian vastustaminen.

Huomioni eivät kuitenkaan jääneet näihin ja muihin kliseisiin. Sen sijaan huomasin, miten eutanasian ympärillä oleva terminologia halutaan uudelleenmääritellä ja täten kontekstoida koko eutanasia -termi. (Mikä ei sekään ole mikään ainutlaatuinen huomio.) Osa vaatii sen vaihtamista armomurha -sanaksi. Tämä termien kautta vaikuttaminen, retorinen vakuuttaminen, tuntuu kattavan koko kirjan riippumatta siitä kummalla kannalla ollaan. Tämä on tietysti tyypillistä näille arvokeskustelukirjoille - ja se on yksi niistä syistä jonka vuoksi pidän tätä genreä "höpöhöpöfilosofiana" jopa silloin kun siihen on osallistunut ihan fiksua ja ammattitaitoista väkeä, kuten tähän Seppäsen ja Taipaleen kirjaan on esimerkiksi saatu. (Argumentoijat ovat pelkästään Suomesta ja he kaikki ovat relevanteista relevantimpia, kukin omalla erikoislaatuisella tavallaan.)

Toinen retorinen teema on kiinnostava ; Kirjassa huomautetaan eräässä vaiheessa siitä, miten eutanasiassa puolustuslinjalla on muutama vahva argumentti, kun taas sitä vastustetaan heikommin mutta runsaslukuisemman argumenttijoukon avulla. Kirjakin näyttää nostavan tämän piirteen esille. On selvää että esimerkiksi eutanasiaa haluavan kutsuminen "kipuun tottumattoman narsismiksi" ei ole itsessään vahva, kuten ei ajatus siitä että eutanasiaa haetaan koska "kokemus hyödyttömyydestä". Samoin on erikoista kieltää hoitotahto siksi että neliraajahalvautuneen tilaa ei osaa kuvitella terveenä (kuin se halvaantuneenaolo ei voisi olla pahempikin) - etenkin kun muutenkin hoitotahtoa noudatetaan vaikka asiat on mietitty viileästi terveenä. Nämä pienet argumentit voivat olla tietysti vain "damage controllia", eli niillä lähinnä pidetään näkemystä yllä tappioista huolimatta. Mutta toisaalta kyllä niissä on sen verran rippunen totuuttakin, että voisi uskoa että argumenttikentät itse asiassa voisivat tasata toisensa. ; Olen itse asiassa hitusen sitä mieltä, että nimenomaan silloin kun ei puhuta tieteenteosta vaan arvokeskustelusta, jonkinlainen tasapaino syntyy ; Vahvoilla argumenteilla onkin tapana painottaa laiskuuteen, kun taas heikommilla oleva yrittää enemmän ja syntyy jonkinnäköinen tasapainotila.
1: Tämä ei tosin täysin pidä paikkaansa. Esimerkiksi Kirkko otti tarpeettomankin kovaa takkiin Räsäsen "omatuntogatessa", mutta Kirkko ei silti onnistunut kehittelemään ideoita sen fiksaation ulkopuolelta että "Räsänen ei edusta kirkon kantaa". Tämä on sääli, sillä tuo argumentti oli aikasmoisen heikolla tolalla koska tämä ei varmasti ollut se syy. Mutta kenties tämä on se poikkeus joka vahvistaa säännön. Nimittäin kreationismi taas on tunnettu "heitä miljoona eri juttua, älä välitä jos ne paljastuvat huonoiksi, vaan toivo että edes yksi tarttuu" -strategiastaan. Uskonnon yhteiskuntavaltaa tavoitellessa työhön hukuttaminen on ihan relevantti strategia. Tiedemaailmassa se ei auta ihan yhtä hyvin..

Mutta tästä alustuksesta voidaan siirtyä pois. Retoriikasta varsinaiseen argumentaatioon.

Eutanasian vastustajilla on eräs suuri ero verrattuna eutanasian kannattajiin. Nimittäin se, kenen kysymyksestä kuolemassa on kyse. Mitä tarkemmin kirjan sanomaa seurasin, sitä vahvemmin näyttää siltä että muutamaa poikkeusta lukuunottamatta
1: Eutanasiaa vastustetaan jotenkin lääkärin etiikan kautta. Eutanasian vastustajille eutanasia on instituution, lääkärin ja yhteiskunnan asia. Nähdään esimerkiksi että eutanasian salliminen pelottaa mummoja vaikka eutanasiaa ei käytettäisi väärin, tai että eutanasia vaihtoehtona muuttaisi automaattisesti suhtautumisen kuolemaan niin että eutanasiaa harrastettaisiinkin säästösyistä. Näissä teemana on usein se, että joko lääkärien etiikka olisi heikkoa ja siksi eutanasiaa ei voi sallia. Tai sitten yhteiskunta tuhoutuu koska kuolema on poliittinen kysymys. ; Eutanasia liitetään usein eugeniikkaohjelmiin, esimerkiksi eräs kirjoittaja argumentoi kaunokirjalliseen Merete Mazzarellan "Marraskuu" -kirjaan viitaten, että syntyy kulttuuri jossa abortti on eugeniikkaohjelman ydin ja säästösyistä vanhuksia ei enää lääkärinhoideta ollenkaan mitenkään ja heidän maailmaansa hallitsevat thanatologit, jotka tarjoavat kuoleman yhteyteen luksuselämyksen, jonka saa sitä halvemmalla hinnalla mitä aikaisemman päivämäärän valitsee. Tälläinen slippery slope tuskin toimii tosielämässä, mutta joskus kaunokirjallisuuden ja todellisuuden väli on ollut haasteellista kristillisille noin muutoinkin.
2: Eutanasian kannattajille eutanasia on yksilön asia. Yksilön itsemääräämisoikeus, yksilön kärsimys ja yksilön hyvä elämä. Vähäisimmässä määrin mukaan nousee myös se, että omaisetkin kärsivät kun toisella on tuskia joita lääkärit eivät voi hoitaa.

On hieman nurinkurista että eutanasian kannattamista pidetään kuoleman medikalisoimisena, kun on selvää että juuri eutanasian vastustaminen on sitä. Sävynä tämä ei kuitenkaan yllätä. Sillä, kuten aiemmin mainitsinkin, eutanasian vastustaminen liittyy vahvati uskonnolliseen vakaumukseen. Uskonnottomien taas on tutkimusten valossa havaittu olevan myötätuntoisempia. (Mikä on erikoista, koska ateistejen sanotaan maksavan älykkyydestään kovan hinnan, koska sisäinen kauneus ja sosiaalinen älykkyys, koska kompensaatiopakkomielle.) Tätä ei kuitenkaan voi ottaa liiaksi moitteena. Sillä oikeasti kysymys on ihan siitä miten etiikka määritellään. Kristittyjen suhtautuminen seurausetiikkaan on vähäisempää ; Heitä kiinnostaa enemmän etiikan normit. Siksi on luontevaa että he ohittavat kärsimyksen turhana tunteiluna, koska etiikka on niissä periaatteissa ja jos ne sattuvat olemaan kärsimyksen kanssa ristiriidassa, niin normi voittaa. Tämä voi tuntua julmalta, mutta toisaalta kristitty itse voi nähdä kärsimyskeskeisyyden narsistisena tunteiluna.

On hyvä huomata, että instituutinaalisuudessa voidaan kirjasta lukea hupaisia lausuntoja jotka koskevat Hollantia. Hollanti on sallinut eutanasiaa ehdoilla. Huomionarvoisaa on se, että esiin tuodaan (a) Hollannissa harrastettiin eutanasiaa ennen kuin se oli laillista (b) Hollannissa eutanasia on pelotellut ihmisiä jotka pelkäävät että heidät väkisin nukutetaan, ja että pelkoa on vaikka eutanasiaa käytetään aivan asiallisesti ja (c) Hollannissa eutanasiaa on käytetty väärin jollain sellaisilla tavoilla joita ei voi tilastoista näyttää tai muutenkaan osoittaa mitenkään.
1: Kyllä, kritiikkiin tilastojen ja muun näytön puuttesta on reagoitu, sanomalla että tapahtumat eivät näy missään tilastoissa. Ihan oikeasti!. Ja Kyllä. Hollannilla pelottelu on siitä erikoista, että mummojen pelko voi johtua ihan siitä että eutanasialla pelotellaan. Lääkärit eivät ole silloin syyllisiä mummojen pelotteluun, vaan eutanasian vastustajat.

Jostain syystä siinä missä eutanasian vastustajat viittaavat Hollantiin - vaikka se kaiken tiedetyn valossa näyttää varsin onnistuneelta, jopa niin että pelottelut joudutaan kätkemään johonkin joka on yhteiskunnallisen tutkimuksen, vaan ei vakaumuksellisen kristityn, tietämisen ulkopuolella - eivät eutanasian kannattajat viittaa Sveitsiin. Kenties pitäisi.

Sveitsiinhän matkustetaan tekemään lääkärin valvonnassa itsemurhia. Tässä tilanteessa kaksi todistajaa näkee kuinka itse juot myrkyn tai käynnistät pumpun joka pistää myrkkyä suoneen. Tässä huomattavaa on, että itsetoimisuus vaatii tiettyä toimintakykyä. Sveitsiin matkustaminen vaatii välttävän hyvää kuntoa. Jos siis haluat eutanasian, mutta se on sinulta kiellettyä, tämänlainen on houkuttelevaa. Erikoiseksi tilanteen tekee se, että jos tavoitteena on potilaan elämän pituuden maksimointi - kuten eutanasian vastustajilla on - niin on aika kornia, että he rajoitteillaan itse asiassa pohjimmiltaan kannustavat ihmisiä toimintaan joka ajaa heitä kuolemaan aiemmin ja paremmassa kunnossa.

Toinen teema onkin sitten se, että vaikka eutanasia on Suomessa laitonta, niin itsemurha ei ole. Itsemurhassa asvustaminenkaan ei ole, koska itsemurha ei ole. Jos itsemurha olisi rikos, itsemurhassa avustaminen olisi rikos. Tämä tuottaa erikoisia kysymyksiä tilastoista. Nimittäin tiedetään että Suomessa vanhat ihmiset tekevät kohtuullisen paljon itsemurhia. Julkinen salaisuus on se, että vain nuoret miehet eivät Suomessa halua kuolla. Sama koskee myös vanhuksia. (Ketäpä toisaalta ei. Ei tämä nyt niin herkkua ole kenelläkään.) Esimerkiksi Kaleva uutisoi tiedotteesta joka kuvasi että suomessa vanhus tekee itsemurhan noin joka toinen päivä. Yleisimmäksi syyksi tähän on annettu yksinäisyys ja vastaavat asiat. Niissä onkin varmasti perää enkä kiistä ollenkaan niiden merkitystä ilmiön selittämisessä. Mutta tosiasiassa on varsin uskottavaa myös se, että osa vanhuksista tekee itsemurhan, koska tietää että eutanasiamahdollisuutta ei ole. Silloin on lähdettävä kun vielä kykenee. Laitokseen ei haluta, koska tiedetään että kun sinne menee, niin ei enää pääse kuin tuskaista tietä ulos.

Jos lentoliput olisivat oikein halpoja, moni varmasti lentäisi Sveitsiiin. Ja jos heillä olisi oikein possupaljon rahaa, he varmasti haluaisivat jonkun thanatologin tekemään kuolemasta juhlan arvoisen. Se tosin voisi olla jo hieman makaaberia. Sillä harvoin elämäkään on sellaista. Eutanasialle kun on lopulta se oikeakin termi. Lopettaminen. (Sanan hyvin monessa merkityksessä.)

Kreationismi ja saavutettujen etujen menettäminen

Jos on joskus käynyt kreationistien tilaisuuksissa, niissä on yleensä lopuksi osio jossa heiltä voi kysyä kysymyksiä. Kun seurakuntaan kokoontuu joukko hartaita kristittyjä, kysymykset ovat tietysti myötäsukaisesti esitettyjä. Lisäksi niissä on omituinen nöyristelyn henki. ; Esimerkiksi "eikö ole niin, Herra [Lisää nimi tähän]" -tyylinen rakenne tulee tutuksi. Alamaisuuden henki on niin kova, että mieleen ei voi olla tulematta se, että ryhmän edessäolevan narsismi saa superhierontaa. Tämä taatusti pitääkin paikkaansa, ja nähdäkseni se myös vaikuttaa ihmisiin. Luennoija -apologeetikkojen ego paisuu käsittelyssä. Osaa heistä on mahdotonta tavata koska heidän egonsa on tiellä.

Tässä on helppo ajatella heitä jonain karismaattisina johtajina jotka ikään kuin paimentavat riviuskovaisia. Tosiasiassa tilanne ei nimenomaan ole näin. Rapsutukseen liittyy toki esimerkiksi työpaikkoja ja muita hyödykkeitä. Mutta nämä ovat enemmänkin jotain jolla hallitaan apologeetikkoa kuin jotka mielessä apologeetikko tai kreationististara aivopesee ja manipuloi laumaansa.

Tästä hyvän esimerkin saa Intelligent Designin puolelta. William Dembski oli liikkeen suurimpia tähtiä. Hän joutui aikamoiseen alamäkeen sen jälkeen kun hän päästi suustaan lausunnon jossa hän antoi tilaa vanhan maan kreationismille. Tämä oli ällistyttävää koska virallisesti ID ei ole nuoren maan kreationismia. Tärkeää oli kuitenkin se, että liikkeen rahallisesta tuesta aika iso määrä tulee nimen omaan nuoren maan kreationisteilta. Dembski joka piti vanhaa maata ihan varteenotettavana sai neuvon tutustua Raamattuun paremmin. Hän nöyrtyi ja jopa pyysi anteeksi sanomaansa. Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut ; Dembskistä, tuosta kreationististen informaatiotieteiden uusNewtonista - tai ainakin Britney Spearsista - odotettiin valoisaa tulevaisuutta, mutta hän sittemmin enemmänkin joku jolla on menneisyys ja johon kyllä referoidaan mutta joka ei enää paistattele gloriassa. Dembskissä on monelle kreationistille jotain epäilyttävää.
1: Ja monet ID :läiset, kuten kotimaamme Pekka Reinikainen ja Matti Leisola ovat entisiä YEC -läisiä. Tosin on vaikeaa sanoa ovatko he yhä nuoren maan kreationisteja, koska ID "ei ota kantaa" maan ikään eli nuoren maan kreationismi ei ole ID:n vastaista. Onko mikään muuttunut, onkin pohjimmiltaan arvoitus ; Ainakin herrat ovat kovasti vaitonaisia siitä että miksi he ovat hylänneet nuoren maan kreationismin ja vaihtaneet ID:sSeen. Että miksi YEC oli niin paljon huonompi ja tieteellisesti ontompi näkemys kuin ID. Tämänlaiset jäävät mysteeriksi. ID -läiset tunnetusti korostavat että he eivät ole nuoren maan kreationismia, mutta he eivät kerro mikä nuoren maan kreationismissa on niin eivakuuttavaa ja vastenmielistä. Tottakai fiksujen tiedemiesten mielenmuutoksen takana ei ole vain poliittinen kikkailu, koska he sen niin kovasti kiistävät. Sääli vain että argumentit jäävät silti pimentoon.

Tämänlainen muistelu ei tietysti olisi kovin kiinnostavaa, uutta tai relevanttia, ellei se liittyisi myös tuoreempiin tapahtumiin. Austraalalaisen erittäin vaikuttavan "Answers In Genesis" -sivuston nokkamies Ken Ham oli päästänyt suustaan lausunnon jossa hän korosti että kreatoinismille on nollan edestä tieteellisiä todisteita ja että sen sijaan tiede tukee evoluutioteorian näkemyksiä. Ham toki pehmensi tätä korostamalla että meidän tulisi epäillä evoluutiota tästä huolimatta. Sillä Raamatun arvovalta on suurempi. "We have solid proof in our hands that evolution is a lie: the Bible. You see, we can’t depend solely on our reasoning ability to convince skeptics. We present the evidence and do the best we can to convince people the truth of God by always pointing them to the Bible." Tämä sai kotimaamme monet helluntailaiset ja runsasmääräisesti muutkin kreationismin ystävät pahastumaan. Uskonihmisten mukaan Hamin lausunnolla ei ollut merkitystä koska hän halveerasi Raamatun arvoa. Tämä on erikoinen asenne, sillä kykenen vielä muistamaan lähimenneisyyteen jossa AiG oli monen kreationistin ystävä, johon luotettiin. Sitä pidettiin järjen paikkana. Tämä muistuttaa että Hamin kaltainen nokkamies saa rapsutusta vain niin kauan kuin hän myötäilee seuraajiaan.

Sille, joka tiedostaa sen että kreationismi ei ole kristinuskon kannalta mitenkään kovin laajakirjoinen ilmiö eivät ole yllättyneet tästä. Sillä tosiasiassa kreationistiluennoijan tehtävänä on tuottaa hienoja sanoja ja tiedetermejä joiden viesti sanoo niitä asioita joita riviuskova tietää jo valmiiksi. Moni normaliuskova käy luennoilla hengessä "en ymmärtänyt mitään mutta hienoa oli!" Vain fiksuimmat ja ahkerimmat kreationistit harjaannuttavat itseään tämän tason yli. Monelle riittää että "Matti Leisola on PROFESSORI", kuten asia on minulle väkevästi todistettu päin naamaakin, sellaisella tavalla jossa volyymi on ilmeisesti relevantti takaaja lausuman totuusarvolle.

Kreationismissa on aina mukana sävytystä amerikkalaisesta fundamentalismista. Mikä ei ihmetytä koska heidän argumenttinsahan haetaan, luetaan ja copy-pastetaan ulkomaisilta kreationistisivuilta valon nopeudella. Tässä taas on kalvinistisia vaikutteita. Jotka vaikuttavat Suomessa etenkin pietismissä - ja etenkin ns. uuspietismissä joka tunnetaan myös nimellä viidesläisyys. Ja pappihan ei pietismissä ja viidesläisyydessä tai missään fundamentalismin muodossa ole mikään paimen vaan uskovaiset paimentavat pappia, he syynäävät, vahtaavat ja kyttäävät. Ei tarvitse kuin ymmärtää että kreationistiluennoija ei pohjimmiltaan ole edes uskonnolliselle yleisölleen mikään tiedemies vaan saarnamies, jota arvioidaan saarnamiehenä. Tässä maailmassa saavutetut edut on aina menetettävissä. Ja kerran luottamuksen menettänyt on helposti vaikeuksissa. Siinä on uudelleensyntyneellä kristityllä kova paikka, elellä persoonana jonka takana on loistava tulevaisuus.

"Tuhat yötä ohjasi Legolasta läpi hänen tyhjyyttään, tyhjää kaupunkia. Uuden syntymän hetkellä sielu kavahti minäänsä ja me mylvimme mieliemme mikrofoneihin kuin armo, joka hiljaa kaipaa Vapahtajaa."
("Houreinen Sepittäjä", aka. Peelo, hikipedian käyttäjä)