tiistai 11. elokuuta 2015

Schaumanista ja ihailijoistaan

Kesäkuun 16. päivä 2015 tuli kuluneeksi 111 vuotta Eugen Schaumanin kuolemasta. Siinä missä monet maailmanhistorian merkittävät laukaukset tunnetaan nimellä - kuten Sarajevon laukaukset tai Mainilan laukaukset - on Schaumanin kuolema lähinnä "laukaukset jotka tappoivat Bobrikovin". 111 -vuotispäivät, "yhtä vajaat sentaalijuhlat", eivät jääneet huomaamatta, vaikka tilanne onkin absurdi ja vertautuu siihen että kunnioitettaisiin Lincolnin ampunutta Boothia.

Sillä erolla että Booth tarvitsi kohteeseensa osumiseen vähemmän luoteja ja teki niillä murhaavampaa jälkeä. Ja Booth oli tiettävästi kyvykäs näyttelijä kun taas Schauman ei ollut kyvykäs oikein missään.

Kuvassa älykkäintä on koiran ilme.
(Sen sijaan Schaumanin vertaaminen
koiraan esim väittäen että hän on
kuvassa vasemmalla loukkaisi koiria.)
Jostain syystä huomio on siirtynyt siihen kuka on ja ei ole natsi eikä siihen tärkeään ja keskeiseen pääasiaan. Eli siihen että Eugen Schauman oli elämässään epäonnistunut luuseri joka ansaitsi mainetta vähintään yhtä väenväkisellä yrittämisellä kuin pahimmat BB -taloon tunkevat pyrkyrit. Kunniaa tässä ei ole. Poliittisen henkilön attentaatti ei ole rohkeaa soturitoimintaa tai muutenkaan minkään kunnioituksen arvoinen. Schauman kirjoitti nimensä historiaan vain kahden avuttoman ihmisen murhalla. (Joskin Bobrikovin avuttomuus oli kieltämättä sortiltaan erilaista kuin Schaumanin itsensä.) Näistä vain toinen voidaan nähdä kunniakkaaksi teoksi, jonkinlaiseksi terveen itsetuntemuksen osoitukseksi, jonkinlaiseksi hopeareunukseksi muuten synkässä mutta muutoin ilmeisen satamiskyvyttömässä pilvessä. Joksikin joka muistuttaa että kaikessa pahassakin on hyvää ja että esimerkiksi Adolf Hitler teki jotain maanmainiota ampuessaan Adolf Hitlerin.

Mielestäni Schauman ei edes ansaitse hautakiveä. Hän ei ole edes muistamisen arvoinen. Paitsi siinä mielessä että hänestä voisi tehdä elokuvia jotka mukailisivat sellaista klassikkoelokuvaa kuin "The Assassination of Jesse James by the Coward Robert Ford". Terve ihminen voisi muistaa sortokautta toisella tavalla. Pyrkimällä hienostuneeseen tilanteen muistamiseen. Mutta tietenkin moni maassamme sen sijaan katsoi paremmaksi häpäistä sortoajan muistoa ylistämällä kunnioitetuksi sankariksi kurjaa assassiinia murhaajaa, mokomaa luihua, verenhimoista pikkuterroristia, joka ei osannut edes ampua lähietäisyydeltä. Hän käytti viisi luotia, joista osa meni totaalisen hukkaan. Etäisyyttä ei ollut paljon. Jos salamurha on halveksuttava niin se, että sitä suorittaessa demonstroi tämän tasoista tarkk'ampumisen taiteen hallintaa jotenkin lyö lukkoon sen teeman mitä ylipäätään tarkoitti olla Eugen Schauman.

Ja jos miettii että minkälaisia ovat ihmiset jotka tietoisesti valitsevat idolikseen yhtä ilmiselvällä ja kyseenalaistamattomalla tavalla läpimädän ihmisen ja glorifioivat hänen haisevan limaisen muistonsa, niin. No.... Siis.... Niin.... Kun monia nykyisiä uusnatseja katsoo, ei ole ihme että samastuvat moiseen. Timo Hännikäinen taas tuskin on natsi, mutta hän varmasti samastuu Schaumaniin kirjaksi asti taipuneen naismenestyksensä kautta.

Ei kommentteja: