Tili(tys)velvollinen

Kutsukaa minua rauhassa siaksi, mutta kun olen
jo ensin omasta ja sukulaisteni nahasta taannut sen että syöt.
Niin onko minun todella pakko vielä syödä sitä sinun paskaakin?
Ilman että saan yhtään moittia makua?

Hyvin yleisenä nyrkkisääntönä voidaan sanoa että valtionkirkon saama kriittisyys johtuu pääasiassa kahdesta suunnasta. (a) Tavasta jolla kirkkoon liitetään kasteessa niin että tästä voi erota vasta aikuisena. (b) Siitä miten kirkko sitten käyttää dogmejaan talon sisällä. Ja luultavasti kirkkokritiikkiin ei olisi aivan yhtä voimakkaasti b -tason haasteita jos a -kohtaa ei olisi.

Tässä ei ole tavatonta että kuullaan että kasteen jäsenyyden virallistava rooli sotisi uskonnonvapauden periaatteita vastaan. Tämänlaiseksi periaatteeksi on usein jopa aivan eksplisiittisesti lausuttu se, että vanhemmat saavat määrätä lapsensa uskontokunnan. Aina ei tässä olla yhtä avoimia mutta implisiittisestikin näissä lausunnoissa on vahvasti sellainen ajatus että lapsi on vanhempiensa jatke.
1: Ajatus on minusta hieman kummallinen ja se sotii sitä uskonnonvapausajatuskohtaa vastaan että jokainen voi päättää ihan itse omasta uskonnostaan. ; Näin ollen uskonnon määrääminen ei vertaudu siihen "klassiseen esitykseen". Kysymys ei ole siitä puetaanko lapselle vaatteita ja annetaanko hänelle ruokaa vaan siitä että määrätään mikä on tämän lapsen lempiruoka ja sanotaan minkälaisista vaatteista lapsi saa pitää ja mistä ei.

Jos otetaan perustaksi se että tämävanhempien suhde lapsiin hyväksyttäisiin, niin voidaan silti havaita että tässä sotketaan kaksi periaatetta yhteen. Vanhempien kasvatus ja se elämä jossa lapsi elää. Ja virallistettu rooli. Itse olen ymmärtänyt että kasterituaalin voi tehdä ilman että laitetaan byrokraattista jäsenyyttä ja rahansiirtovelvollisuutta vauvalle. Näiden kahden konseptin eroa vahvistaa sekin että moni ns. "tapaluterilainen" ei opeta lapselleen uskontoasioita oikeastaan yhtään. Kyseessä on enemmän suvun perinne kuin lapsen oma vakaumus. Eikä asiassa ole välttämättä edes lapsen vanhempien vakaumus. Jäsenyyskysymys voidaan laitaa aivan erikseen. Ei tarvitse miettiä saako kristitty laittaa lapsensa pyhäkouluun.
1: Tosin jos lapsi ilmiselvästi ei halua sellaiseen mennä ja nostaa meteliä ja itkee asiasta toistuvasti olisi oikeasti syytä miettiä että onko vanhemmilla todella ehdoista ja tilanteista ja lapsen mielipiteestä riippumatta oikeus määrätä hänen uskontonsa. Jos tilanne on todella aidosti ja syvästi vastenmielinen niin onko lapsi ikään kuin pakotettu ja velvoitettu menemään pyhäkouluun tavalla jossa vanhemmilla ei ole mitään itsereflektion ja häpeämisen tarvetta.

Kysymys on vain ja ainoastaan siitä onko jäsenyys pakollinen jotta tämä vanhempien oikeus uskonnonvapauteen toteutuu. Itse asiassa melko harvalla uskonnolla on Suomessa oikeutta vain liittää ihmisiä jonkun toisen ihmisen pyynnöstä jäsenrekisteriinsä tavalla jossa tämä liitetty joutuu maksamaan veroa väkisin ja suoraan ellei hän taistele vastaan erityisaktiolla. Näiden uskontojen kohdalla siis syrjitään ja sorretaan näitä uskontoinstituutioita ja puututaan pyhään vanhemman ja lapsen suhteeseen ja siitä miten uskonto ja uskonnonvapauden jalot periaatteet näihin liittyvät?

Lisäksi tässä on erikoista sekin että moni korostaa että "aikuisena on sitten oikeus valita". Sanotaan näin että olen valintani tehnyt. Ja juridisesti olen todellakin onnistunut eroamaan kirkosta. Kuitenkin, koska kirkosta eroaminen on aktio, tästä seuraa se että olen moraalifilosofisesti ja käytännön elämässä varsin erikoisessa tilanteessa. En ole tehnyt ratkaisua jossa eroan islamista. Ja eikä minua tästä kysymyksestä koskaan haastetakaan. Mutta koska olen eronnut kirkosta tämä on aktiivinen teko. Ja ihmiset katsovat että minulla olisi jokin tilivelvollisuus joka alkaa siitä hetkestä kun tilitysvelvollisuus kirkkoon päättyy. Kirkkoon kuuluvaa ei tentata. Tapaluterilainen voi mennä elämänsä läpi joutumatta vastaamaan "miksi olet tehnyt tuon valinnan".

Itse taas huomaan toistuvasti sitä miten vastaus siihen että en ole kirkon jäsen johtaa jatkokysymyksiin kuten "kirkkohan tekee hyvää työtä" ja "eikö ateistitkin voisi kuulua kirkkoon?" Joudun yht'äkkiä hyvinkin ankarasti perustelemaan. Ihmiset käyttävät myös uskonnostaan kertomisen oikeuttaan. Ja käyttävät sitä tietyillä tavoilla. Mitä erikoisempia ja manipuloimishenkisimpiä käännytysstrategioita saa kuulla toistuvasti. Ja jos käytän omaa vakaumuksenkertomisoikeuttani heille ja kerron ne institutionaaliset, filosofiset, teologiset ja sosiaaliset ihmisten paskuutta koskevat aidot ja runsaat syyt jotka ovat eroamiseni takana niin saan kuulla olevani huono. Instituutiota ei saa sekoittaa uskoon. Teologia on saivartelua ja olen mieleltäni kieroutunut puoli-ihminen jolta puuttuu jokin ihmisyyselementti. Ihmisten tekoja koskevat syyt kertovat minun katkeruudestani. Ja mistä tahansa asiasta suun aukaiseminen tekee minusta välittömästi "militantin ateistin".

"Saa sitten aikuisena valita" on illuusio jonka voi sanoa vain autistitasoisesti vihjeetön tai tarkoituksella valehteleva manipulaattoripaskiainen. Eli kristitty joka ei ole koskaan joutunut kokeilemaan sitä miltä uskonnonvapaus tuntuu heti sinä hetkenä kun jättää tekemättä jomman kumman (a) on hiljaa eikä ota mitään kantaa koko asiaan (b) kulje täsmälleen uskonajatusten laveinta valtavirtaa. Kun olen suuni avannut "ei kaappiin enää ole menemistä" ja valtavirtaa en ole kyennyt kulkemaan koska se vaatisi syvää itsepetosta. Silti minä olen jatkuvasti "haastettu" ties mihin samojen apologiakliseiden ristituleen. Ja minä olen yhä tilitysvelvollinen kirkolle jonka jäseneneksi minut on liitetty hädin tuskin tietoisena olentona. Ja uskontoon liittäneet tahot ovat eri ihmisiä kuin itse. Ja he ovat vanhempiani joiden kanssa elämäni on ollut kaiken kaikkiaan "varsin myrskyistä".

Minä olen nyt aikuinen. Saanko siis valita? Miksi näyttää että minun on todella pakko kysyä tämä saamiskysymys, kuin tarvitsisin erikseen tähän luvan kristityiltä?