Yhden naisen vapautusrintama

"Assassins Creed III:Liberation" ilmestyi alun perin PlayStation Vitalle, eli laitteelle jota en omista. Tänä vuonna siitä on kuitenkin tehty myös PS3 -versio. Grafiikat oli luonnollisesti hiottu tätä kautta hienommiksi. Tämä "itsenäinen ei jatko -osa" jossa on eri sankari, eri paikat, eri pääjuoni ja kaikki muukin kuin varsinaisessa ACIII:ssa, oli kohtuullisen mielenkiintoinen pelattava.

Se oli toki pieni. Vita -tausta näkyy. New Orleansin kartta on pieni. New Orleans on pieni. Bayou - jota ei ole pelisarjan muista paikoista poiketen sidottu maantieteellisesti sen tarkemmin kuin joksikin suoalueeksi jossakin Louisianassa - on hieman suurempi mutta sekin on pieni. Ja siellä on huomattavan vähän erilaisia metsän petoja ja muita eläimiä jotka ACIII olivat tärkeässä roolissa. Chichen Itza on sitten järkyttävän pieni. Tosin tätä aluetta on koostettu muutamalla aivan normaalikokoisella hyppimisluolastolla jotka jatkavat ACII aloittamaa maantieteellisten "kolmiulotteisten hyppypelien" malliin rakennettujen haasteiden perinnettä.

Mutta muutoin peli on hauska. Tavallaan pieni koko on tässä jopa eduksi. Peli ajaa pääasiassa tarinaa. Keräily ja kiertely on jouhevaa pienissä maastoissa, eikä ACII kotkansulkien kokoamisen painajaista ole toistettu. Haasteet ovat tehtävän kokoisia, eivätkä vain jotain jotka syövät vuorokausia elämästä. Itse asiassa pelasin koko pelin läpi varsin nopeasti. (Pelitunteja ei kasautunut kuin ehkä jotain reilut parikymmentä, mutta ne olivat hyviä pelitunteja.)

Liberation oli selvästi ohjelmoitu hyvin paljon ACIII peruselementtien päälle. Tämä oli jossain määrin häiritsevää sillä myös ACIII liikkumiseen liittyvät kummalliset häiriöt olivat läsnä. Jos hahmo jää kökkimään koska ohjausjärjestelmä ei tiedä mitä pitää tehdä, se on huvittavaa jos ollaan siirtymässä. Mutta häiritsevää jos kyseessä on pakenemistilanne tai ennen kaikkea ajastettu jahti jossa pitää kulkea enemmän tai enemmän haasteellisia ratoja lyhyessä ajassa. Näitä stoppeja tapahtuu, ja ne lisäävät peliin haastetta. Taistelumekaniikka ja tekniikat olivat myös tuttuja ACIII:sta.

Onneksi sankarille oli sentään ohjelmoitu omanlaisensa kävely ja juoksutyylit. Tässä mielessä muutokset olivat marginaalisia ja naissankari ei tavallaan merkitsisi mitään. Ja tämä on merkittävää sillä Aveline on nainen. Ja tämä on huomioitu pelissä.

Muutoin koko peli on kaiken kaikkiaan jotain sellaista jota Anita Sarkeesian tuskin tuo materiaalissaan esiin. Peli nimittäin tekee paljon enemmän kuin asettaa peliin naissankarin ; Useinhan naisia otetaan pelihahmoiksi sellaisella hieman häiritsevällä tavalla joka on tullut tutuksi "Bayonettassa". Eli tarjolla olisi mahdollisuus antaa tissi-iloa miespelaajille. Tätä ei ole tarjolla. Avelinen pukeutuminen ei noudata perinteistä tyttöhaarniskan lakia jossa panssarointi suojaa sitä paremmin mitä vähemmän sitä on. (Joka on käsittämätön mutta läsnä älyttömän monessa pelissä.)

Peli oli itse asiassa mekaniikaltaan varsin kantaaottava. Taidot eivät eroa kovinkaan paljon miesassassiinejen vastaavasta. Samat kiipeilyt ja varastelut tehdään. (Tämä kaavamaisuus on monista pelisarjan heikkous. Minä tykkään tehdä samoja asioita kunnes ne menevät hyvin. Se on meditatiivista.) Avelinen ainut "uusi ase", ruoska on käytännössä Connorin ropedart joka ei kulu käytössä. (Ja ropedart oli ns. ylimunchausta jo silloin kun sen käyttömääriä rajoitettiin.) Taistelumekaniikka on hyvin tuttua ja jos on pärjännyt entisillä assassiineilla niin naissankarilla saa vedettyä aivan kaikkia turpaan aivan samalla tahdilla. (Ellei enemmän, koska ruoska.)

Mutta Liberationissa on toisaalta avoimena se mikä ACII eri versioissa oli piilotettuna. Ezion sisar hoiti salamurhaajien talousasiat siten että Ezio lähinnä avasi kauppoja ja sai varoja käyttöönsä. Tässä jokainen kauppa on tehtävä itse. Kaupankäyminen onkin mielenkiintoista, siinä kun pelataan sekä sen kanssa että eri paikat tuottavat eri asioita ja tarve tuotteilla on aivan muualla. Joskus tavaroiden siirto kokee myöhästymistä, joskus niitä kohtaa ryöstely ja joskus kauppatavara jää pitkäksi ajaksi lojumaan satamaan ennen kuin se menee kaupaksi. Tämä opettaa varsin nopeasti hajautettujen järjestelmien hyödyn. (Jouduin yhdessä vaiheessa puille paljaille kun ostin isoimman laivan jonka peli sallii ja latasin sen täyteen kalleimpia mausteita. Arvatkaa ryöstettiinkö tämä vaikka luvattiin vain hyvin pientä riskiä tälle? Ei kaikkia munia yhteen koriin!) Avelinen kaupankäyntikyvyt ovat paremmat kuin yhdelläkään toisella sarjan sankareista. Tämä ei luultavasti halveksu naista. (Tosin en tiedä onko kaupankäyntiketkun taito vähän sama kuin sankarista tehtäisiin mestarillinen verovirkailija tai matkalippujen tarkistaja. Väittäisin että ei.)

Kuitenkin tärkein osa oli rooliasuissa ja siinä miten pelisarja erosi sarjan muista peleistä. Moni on moittinut pelin rooliasuratkaisua. Että se tekisi jonkinlaisen skitsofreenisen tunnelman. Että siinä vaihdettaisiin persoonaa. Kuitenkin tämä rajoite on ymmärrettävissä sitä kautta että mitä yhteiskunta odottaa ja vaatii naisilta ja muunlaisilta ihmisiltä. (Sekä sitä että hame rajoittaa liikkumista.)
1: Perinteisissä pelisarjan osissa aseistettu mies ei herätä huolia. Mutta kun Aveline laittaa assassiinirooliasunsa päälle hän on aseistettu nainen ja lähtökohtaisesti epäilyttävä. Tämä vaikuttaa pelaamisstrategiaan syvästi.
2: Jos tehtävänä on tehdä jotain hienovaraisempaa, on järkevämpää valita hienon neidin asu. Tällöin ei herätä oikeastaan mitään huomiota ja lainvalvojat eivät tarkkaile puuhia. Mutta sitten hameessa ei voi kiivetä, ja mukaan saa vähiten erilaisia aseita ikinä. (Vaikka tarjolla on nerokas sateenvarjo jonka avulla myrkyttää ihmisiä, sen lataaminen ja käyttäminen on hirvittävän hidasta.) Tässä asussa ärsyttävimpiä on kuitenkin se, että jos yrität vaikka viattomasti vakoilla-shankata pahaa temppeliherraa, niin jos viattomalla matkallasi katua pitkin vastaan tulee tietynlaisia miesporukoita, nämä huutelevat hävyttömyyksiä ja tarttuvat hihoista ja reuhtovat ja koskettelevat. Joka voi johtaa inhottaviin seksuaalisen häirinnän tunteisiin. Tai siihen että temppeliherra huomaa vakoilusi. Näitä sovinistipaskiaisia olisi miellyttävää kastroida, mutta pelimoottori ei salli tätä. (Niitä voi kuitenkin shankata.)
3: Jos tarkoituksena on päästä kiipeämään paikkoihin ja kannettua edes minimaalista määrää aseistusta ja tarvitaan kykyä piiloutua ihmismassoihin, on orjan asuvalinta käytännöllinen. Mukaan saa jopa hivenen aseistusta. Tässä ongelmana on kuitenkin se, että kaikki vähänkin poikkeuksellinen - kuten ohikulkijan tönäisy tai juokseminen julkisilla paikoilla - kasvattavat epäilyttävyyttä. Käytännössä orjan asu on pidemmän päälle kamala siinä mielessä että jos "notorietyä" ei ole koko ajan viilaamassa, on vain ajan kysymys milloin joku on kimpussasi.

Kaiken kaikkiaan tämä vaihtelevuus tekee pelaamiseen muutaman muutoksen (a) Itse asiassa Avelinella saa tehtyä paljon asioita, jopa enemmän kuin muilla assassiineilla (b) koska toimintoja on vähemmän on niiden tekeminen helpompaa kun voidaan spesialisoitua niihin (c) koko ajan on sellainen tunne että tässä rajoitetaan omaa toimintaa aivan älyttömästi. Olisi helppoa syyttää pelimoottoria. Mutta on kenties tarinankerronnallisesti hedelmällisempää syyttää ympäröivää yhteiskuntaa. Sitä miten he kohtelevat naisia eri lailla kuin miehiä. Ja miten he kohtelevat rikkaita eri lailla kuin köyhiä.

Emansipaation asiaa ajanee myöskin se, että peli on rakennettu hyvin erikoisella juonirakenteella. Abstergo Industry ei näytä suoraa tietoa jonkun perimästä, vaan se esittää tästä jollain menetelmällä käsiteltyä versiota. Johon sitten saadaan peliin piilotettujen kohtien jälkeen kaivettua esiin se mitä siinä on oikeasti tapahtunut. Tapahtumia on yleensä editoitu niin että kohtia on jätetty pois. Nämä näkyvät alkuperäisessäkin juonessa pieninä häiriöinä. Ja siksi pelin voi itse asiassa pelata läpi ilman että tiedostaa että siinä on oikeasti isompikin sisältö. Pääjuoni aukeaa täydellisesti vasta kun kaikki nämä piilotetut datat on löydetty. Ja sen kanssa peliä on mielenkiintoista seurata koska siinä on esimerkiksi kahdet erilaiset lopputekstit. (Ensimmäiset koostuvat esimerkiksi pelisarjasta tuttujen Abstergo Industryn temppeliherroista. Mikä ei tietysti kiinnitä huomiota ellei ole sarjan paatunut fani. Tai siksi että lopputekstit eivät keskimäärin kiinnosta ketään hittojakaan.) Varsinaiset täydet lopputekstit ovat siis jotain joka pitää erikseen avata, mikä lienee peliteollisuudessa kohtuu harvinaista. (Vaikka pelejä tiettävästi pelataankin läpi yllättävän harvoin.) Avelinen tarinakin on otettu haltuun. Nainen ei ole kuoltuaankaan vapaa vaan hänen historiansa ja elämänsä manipuloidaan haluttuun muottiin. (Templariversiossa Aveline oppii assassiinien tien virheet ja kääntyy temppeliherraksi, kokoversiossa Aveline on templareihin soluttautunut assassiini. Kaksoisagenttitwist ei ole luova mutta on se silti vähän kiinnostava.)

Rakenne on siitäkin perusteltu että vaikka päähenkilö onkin nainen - ja emansipaatiokysymyskin vilahtaa esimerkiksi perinnönjakokysymyksissä ja muutoinkin - esille on pelin pääasiallinen aihe orjuus. Peli käsittelee pääjuonensa kautta nimenomaan yhteiskunnan, rodun ja luokkaerojen kysymyksiä. Pelissä temppeliherrat ovat pahoja koska he ovat ajamassa orjuutta. (Avelinen rooli on tässä mielenkiintoinen koska valtaosan pelistä temppeliherrojen johto itse asiassa kannattaa Avelinen toimia, koska tämä heidän mielestään puhdistaa heidän liikettään mädistä omenista. Oikeasti. Paha templaräitipuoli sanoo asian aivan itse.)

Eksplisiittisenä viestinä peli jatkaa siitä kysymyksestä minkä AC:III Connor sanoi ääneen. Kun kerran tässä taistellaan vapaudesta, niin miksi kyseessä on valkonaamat, miksi ei muisteta orjia ja intiaaneja. Tässä on kysymys nimenomaan orjista. Sen lisäksi se esittää vahvan implisiittisen viestin siitä että miksi muistaa rotu mutta unohtaa sukupuoli.