maanantai 31. maaliskuuta 2008

Mitä ei näytetä.

Aina välistä meille esitetään erilaisia kummitusvalokuvia joissa on varjomaisia hahmoja, joiden takaa näkee ympäröiviä paikkoja enemmän tai vähemmän läpinäkyvästi. Aika usein kummitusvalokuvat ovat myös rajattuja, niissä on leikattu esiin juuri se kohta, jossa on jotain kummitukseksi tulkittavaa. Tärkeät asiat tietenkin laitetaan esille vähemmän tärkeän rinnalla.

Vasemmassa oleva kuva on autenttinen valokuva, sitä ei ole photoshopattu tai muutoin käsitelty. Siinä on kummitusmainen vanha nainen, jonka läpi näkyy hieman talon seinää ja sohvan yläreunaa. Tuon kuvan otin minä. Se on kuvattu eilen. Korostan, että tässä ei ole kuvattu peilin tai muun heijastavan pinnan kautta. Kuva on tietenkin epäaito, ja itse asiassa osaan tehdä vastaavia helposti. Olen turvautunut kahteen temppuun:

1: Olen käyttänyt pitkää valotusaikaa. Tämän kuvan kohdalla se on tehty ihan digipokkarilla kuvaamalla väärässä olosuhteissa, ilman salamaa hämärässä, jolloin kamera automaattisesti kerää aineistoa kunnes päättää että sitä on tarpeeksi. Joissain kameroissa valotusaikaa voi säätää hallitummin. Niiden tulokset ovat vakuuttavia ja niihin saadaan juuri sellaista efektiä, mitä halutaan. Ja mikä parasta, tulokset saa näillä myös värillisinä. Tässä vaiheessa on hyvä huomauttaa, että kenties tehokkain menetelmä tähän temppuun on vanhan neulansilmäkameran käyttö. (Sillä tosin tietääkseni saa vain mustavalkoisia kuvia.) Kenkälaatikkokameralla kuvanneet kun tietävät että valotuksessa kuluu paljon aikaa. Ja jos esimerkiksi kuvaat vilkasliikenteistä tietä tällä menetelmällä, autoista ei jää jälkeäkään lopulliseen kuvaan. Jotta auto näkyisi, sen pitää olla pysähtyneenä jonkin aikaa. Valotusajan mukana filmille tarttuu sitten pikku hiljaa enemmän ja enemmän. Sen vuoksi jos jokin auto on neulansilmäkameran kuvassa koko session ja toinen vain puolet tästä ajasta, pitempään ollut auto on siisti ja vähemmän aikaa ollut auto läpikuultava. Tällä tavoin pitkällä valotusajalla voi ottaa esimerkiksi kuvia joissa läpikuultava kummitus seisoo kirkon penkissä. Riittää että seisot jonkin aikaa liikkumatta, niin kummitusta tarttuu filmille. Lasilevyn tai heijastuksen kautta saa luonnollisesti myös erilaisia heijastuksia, joissa kuvaan jää läpikuultava hahmo. Tämä tosin vaatii sen, että lasin kuvaajan puolella on enemmän valoa kuin toisella puolella. Ja heijastuskin on kuvaajan oma heijastus. Pitkällä valotusajalla tälläistä rajoitetta ei ole. Ja tämä kaikki on tehty ilman yhtään minkään datankäsittelyohejlman kautta. Filminegatiivejakaan ei tarvitse väärentää lainkaan. Ja hyvää jälkeä syntyy.

2: Olen rajannut kuvan taktisesti, selitys leikkautuu juuri ja juuri kuvan ulkopuolelle.. Menetelmällä voi tietysti kuvata mitä vain, mutta tässä tapauksessa halusin soveltaa hieman myös rajaamista. Monissa kuvissahan ei näy ympäristöä kovinkaan paljoa. Hieno luontokuvauskirja "Kuvia taivaalta" kertookin esimerksi mantelipilvistä. Kirjassa on erityisen hienoja mantelipilviltä, jotka näyttävät erittäin paljon UFOilta. Jos kuvasta rajataan muuta pilvimassaa pois, se herättää heti erikoisia mielikuvia maan ulkopuolisesta älystä. Rajaamisen hyvä temppu on tietysti se, että kun näytät kuvaa, siinä ei näy lainkaan se, mitä kuvan ulkopuolelle jää. Rajaaminen kertoo vain sen informaation jonka kuvan leikkaaja haluaa antaa. Siksi kun katsot pitkän valoksen rajaamatonta otosta, jossa kaveri nousee kameran läheltä kumarasta taaksepäin näyttää, huomaat että alkuperäisen heijastuksen kummitus nuorenee ja vaihtaa sukupuolta. Silti, vaikka tämä liike näkyy, se iso naamakuva näyttää melko kammottavalta. Koska se näyttää silti vielä hieman irralliselta.

Vasta kun kuvaustilanne ja koko kuva on kontekstissa selviää, että kummitusnainen ei olekaan mikään juuri kuollut isoäiti lähettämässä terveisiä. Sellaisen tarinan tuohon voisi liittää ja sen jälkeen se menisi läpi kuin häkä. Että tunnistaa isoäitinsä kuvasta ja että juuri oli haudattu.

Toivottavasti kaverini ei nyt järkyty kun yhdistän hänen kuvansa kuolleisiin ja tuonpuoleisiin asioihin. Tosin pitkällä otoksella tulee niin epäselviä kuvia, että kasvoja ei meinaa kunnolla tunnistaa. Hän ei ole kuvansa näköinen. Hän on todellisuudessa hieman vähemmän vääristynyt.

sunnuntai 30. maaliskuuta 2008

Iskos.

"Vain itseoppineet ovat oppineita. Muut ovat opetettuja."
(Erno Paasilinna)

"Oppineet ovat oppineet itse, muut ovat opetettuja."
(feat. Pyhimys, Lasse K & Asa).


Indoktrinaatio eli iskostus on tiedonsiirtoa, joka tehdään mekaanisesti. Immanuel Kantin mukaan tämä oli lapseksi alistamista; Koska Kantin mukaan valistumaton ihminen on alaikäisyyden tilassa, eli hän on kyvytön ajattelemaan ilman toisten johdatusta, indoktrinaatio on valistumattomuuteen asettamista.

Indoktrinaatiossa kyse ei ole opin sisällöstä, vaan opettamisen metodista. Ei siis voida sanoa että vain epätieteitä iskostetaan päähän. Voidaan siis sanoa että opettamallakin voi tulla valistumattomia ihmisiä, koska kyse ei ole niinkään tiedon määrästä vaan siitä miten tätä tietoa käsitellään. (Iskostamalla opetetut matemaatikot ovat mekaanisia laskukoneita). Valistus ei ole vain kaikille jaettu kasa dataa, vaan kenties tätäkin enemmän asenne- ja prosessointitapa, jolla tätä dataa käsitellään. Lukeneisuus ja valistuneisuus ovat siis eri asioita. Jos vain luet kirjoja ja opit asiat, osaat. Mutta ymmärtäminen onkin jo aivan toinen asia.

Kun siis puhutaan indoktrinaatiosta, tulee muistaa, että tiedon käsittelyä katsotaan aivan muulla tavalla, kuin mitä esimerkiksi Popper tai Hempel tekivät. Se, että jotain indoktrinoidaan ei kerro mitään käsiteltävän asian totuusarvosta, se kertoo ainoastaan siitä, käsitelläänkö aihetta kriittisesti vai ei.

Indoktrinaatio näkyy voimakkaasti yhteiskunnassamme. Dawkins-Harris-Hitchenismin kannattajat korostavat sitä kuinka uskonnot indoktrinoivat. Tämä onkin aivan totta. Sillä aivan kuten mikä tahansa kulttuurillinen ilmiö, se periyttää itseään. (Tämä näkyy erityisen voimakkaasti siinä, että se, mitä uskontoa edustat korreloi syntymä ja asuinpaikkasi kanssa. Ja etenkin sen kanssa, mitä uskontoa vanhempasi edustavat. Suomeen muuttavat Somalit ovat yleensä islaminuskoisia. Samoin Somaliassa ollaan useammin islaminuskoisia ja euroopassa kristittyjä ja intiassa hinduja. Korrelaatiot ovat vahvoja.) Tämä tarkoittaa sitä, että uskonnot opettavat arvonsa, jotka sitten sulautuvat ihmisten näkemyksiin. Ja kun elämme demokratiassa, nämä siirtyvät lainsäädäntöön.

Siksi ihmettelen ateisteja, jotka toisaalta kertovat että uskonto indoktrinoi ja että tämän on loputtava, mutta jotka silti väittävät että lainsäädännössä ei ole em. uskonnon vaikutuksia. Tässä tapauksessa on aika erikoista indoktrinaatiota. Samoin kuin ihmettelen kristittyjä, joiden mielestä kristinusko on vaikuttanut arvoihin ja lainsäädäntöön, mutta kiistää kaiken indoktrinaation ja esittää että kristitty jos joku ajattelee omilla aivoillaan.

Jean-Paul Sartre sanoi, että "Me kaikki olemme kristittyjä, tänäänkin. Radikaaleinkin epäusko on kristillistä ateismia. Se säilyttää kielteisestä voimastaan huolimatta ne johtavat ajatuskuviot, joiden juuret ovat löydettävissä kristillisyyden vuosisadoista, joiden perillisiä me joka tapauksessa olemme." Tähän on yksinkertainen syy: Ateistit, kuten muutkaan ihmiset, eivät elä kulttuurityhjiössä vain muiden keskellä. Heidän ympärillään on tietty kulttuuri ja tietyt arvot. Ne, mistä he ovat samaa mieltä, ovat hiljaisia asioita. Niihin ei oteta kantaa, niiden kanssa ei tarvitse kiistellä. Ateistejen kannat tulevat esiin keskustelunaiheiksi vain niissä kohden, jossa he ovat erimielisiä. Yhtenevien mielipiteiden kohdalla taas ei ole mitään erimielisyyttä tai eroa joiden keskinäisä hyvyyttä tulisi arvioida.

Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että vaikka ateisti uskoo yhtä vähän Jehovaan, Ganeshaan, Isikseen, Osirikseen ja Jeesukseen, hänen ei tarvitse korostaa Isisateismiaan missään. Jos ateistit kokoontuisivat Helsingin keskustaan valittamaan sitä kuinka lapsille opetetaan Osiriksesta vastoin heidän oppiaan, heitä katsotaan pitkään ja nauretaan. Pidetään turhana touhuina. Jos he taas valittavat kristinuskosta, heille suuttuu ainakin tietty porukka kristityistä. Syy on se, että täällä on kristittyjä, mutta ei Osiriksen palvojia. (Samasta syystä vielä noin kymmenisen vuotta sitten, minun teini -iässä, oli ihan normaalia kuulla uskovilta valitusta siitä kuinka ateistit eivät vastusta islaminuskoa vaan pelkästään kristinuskoa. Nyt kun islaminuskoisia on enemmän, heitä myös kritisoidaan enemmän. Islamiakin siis kritisoidaan heti, kun se vaikuttaa.)

Tämä tarkoittaa sitä, että se, jonka mielestä kristinuskossa on jotain niin erikoista ja hyvää, että ateisti joutuu suhtautumaan siihen eri tavalla, kuin muihin uskontoihin, on aika lailla puhtaasti hakoteillä. Minä en nimittäin kykene sanomaan mitä argumenttivirhettä se on eniten:
1: Argumentum ad populum (suosituimmuuteen vetoaminen. Kun niin moni uskoo)
2: Argumentum ad traditionem (perinteisiin vetoaminen)
3: Argumentum ad verecundiam (arvovaltaan vetoaminen)

Kristinuskoon indoktrinoidussa maailmassa kristinuskon ja sen arvojen suosio ei ole tavatonta. Ja niiden olettaakin esiintyvän joka tasolla, aina elokuvien juonista lainsäädäntöön. Tämä ei tarkoita että kaikki indoktrinaatiossa tullut olisi väärää ja moraalitonta, tai että tämä todistaisi Jumalan olemassaolemattomaksi ja kristinuskon vääräksi uskonnoksi. Mutta jos näistä väittää että kristinusko on hyvä siksi että löytää siitä jotain hyviä seurauksia, syyllistyy myös aivan vastaavaan "non sequituriin".

lauantai 29. maaliskuuta 2008

Ymmärrys.

Erilaiset selitysmekanismit, metafysiikan tulkintatavat, ovat yhteismitattomia (incommensurability). Tämä tarkoittaa sitä että niiden erilaiset loogiset systeemit eivät ole pelkästään määrällisesti erilaisia vaan myös laadullisesti erilaisia. ; Niitä ei voi vertailla suoraan. Eri metafysiikkoja vaihtamalla saadaan kenties selville mistä ne ovat samaa mieltä ja mistä eri mieltä. Koska totuus todellisuudesta puuttuu, emme voi selvittää kuin määrälliset erot. Koska muutoinhan eri metafysiikat noudattaisivat jotain yhteistä kieltä, joka olisi metafysiikkojen metafysiikka. Tällöin olisi jokin kieli, joka tekisi laadullisesta määrällistä. "Silmälasien vaihtoa" eli objektiivisesti eri tulkintatapojen vertailua ei tässä kohden voida täydellisesti tehdä. Sillä tämä täytyisi tehdä vertailussa suoraan Totuuteen, ja tähän emme pysty muuta kuin ottamalla sen premissiksi. Joka taas on sama asia kuin vain päättää dogmaattisesti että se on totta.

Tämä tarkoittaa sitä, että mikä tahansa metafysiikka muodostuu sisäisesti loogiseksi,
yhtenäiseksi, maailmanselitykseksi. Se sulkee käsittelystä pois laadullisesti erilaiset yritelmät. Näkökantoja voidaan ottaa, mutta vain niiltä kohdin, jossa niissä on yhteistä kontaktipintaa.

1: Mystillinen : Tulkinta uskonnon(kristinusko, islam...) syvemmästä sanomasta. Tästä näkökannasta yritetään selittää kaiken olennaisen maailmankaikkeuden toiminnasta. Yksi selvästi tiedettävä, eisubjektiivinen Totuus, joka omistetaan. Oppiminen on asioiden ulkolukua, muistamista ja muuta tietoa. Tietolähteenä "tietäjät", kuten Aristoteles tai Raamattu tai Koraani, tai jokin muu taho, joka on Ehdoton Totuus - ja tämä tiedetään. Ero Totuuteen ja Valheeseen ovat selvärajaisia. Maailmankuva selkeä, erittäin yksilöriippumaton. "Tässä on maanpiiri, otukset, taivaanpallo, ja GODDIDIT." Tässä näkemyksessä ymmärrys on lukeneisuutta (Osaa ulkoa Kalevalan tai Koraanin) ja sitä, että puhutaan metafyysisistä asioista ja ilmiöistä kuten tuonpuoleisuudesta ja henkimaailmasta.

2: Mekanistinen : Tietäminen on erotettu uskonnosta. Aine on todellista, mieli on seurausta. Subjekti tarkastelee objektia, näkemys objektiivista jos yritetään noudattaa lainomaista metodia. Muutoinkin ymmärtäminen tiivistyy toistettaviin selkeisiin sääntöihin. Nämä säännöt tulee löytää, niitä ei omisteta suoraan. Tutkimus voi kuitenkin periaatteessa selvittää todellisuuden erittäin tarkasti. Tässä näkemyksessä ymmärrys on sitä että on systeemiin sidottua tietoa, ymmärtää lainomaiset periaatteet ja osaa näiden pohjalta yleistää niin että mahdollisimman suuri osa havaittavasta todellisuudesta sopii tähän kaavaan.

3: Postmoderni : Irtiotto mekanismista, subjektiivisuus ja objektiivisuus kohtaavat. Maailmankaikkeus nähdään kokonaislaatuisena verkkona. Todellisuuden tulkinta tarkastelunäkökulmakohtaista, siinä on mukana yllätyksellisyyttä. Kaikkea ei voidakaan selittää eikä ymmärtää. (yleinen suhteellisuusteoria, kvanttimekaniikka, kaaosteoria). Tässä syvällinen osaaminen menee yhä lähemmäs siitä että keskustellaan siitä mistä keskustellaan. (Kenen näkökannasta jokin suhteellisuusteorian lasku lasketaan, hermeuneettinen kehä..) Keskustelun keskustelu. (Syvällisimmillä tasoilla väitellään väittelemisen väittelemisen.....väittelemisestä.)

Ongelmana tässä selityksessäni on tietysti se, että tässä esityksessä on tarkkaan rajattuja osa -alueita, joiden eroja voidaan selvittää. Tämä onnistuu kuitenkin sitä kautta, että niissä kaikissa on keskenään joitain samoja piirteitä ja osa eroista ei ole laadullisia vaan määrällisiä. Kuitenkin on huomattava, että mitä ylemmäs mennään portaissa, sitä vähemmän voidaan moittia muita huonommiksi. Totuuden absoluuttisuus logiikan sisällä muuttuu koko ajan pikku hiljaa objektiivisesta subjektiiviseksi, ja samalla myös dogmaattisesta henkilökohtaiseksi. Tosin samalla metodi muuttuu koko ajan vähemmän kiveen kirjatuksi ja tulokset tulkinnanvaraisemmiksi. Eksaktius, tiettyys, katoaa. (Uskonnossa on yksi Pyhä Kirja ja yksi Totuus. Mekanistisessa katsotaan että lakejen oikeudellisuus tulee voida testata ja kyseenalaistaa ja holistinen salliikin jo sen että on monenlaista erilaista logiikkaa, ja niitä saa käyttää, kunhan vain seuraa niitä.)

Tosin erot luokkien välillä ovat myös osittain joustavia. Esimerkiksi Newton oli okkultismin harjoittamisineen 1 luokkaa ja 2 luokkaa. Einstein taas sopii sekä 2 että 3 luokkaan. Näidenkin erot ovat hiuksenhienot, ja niiden erot johtavat siihen että erilaisia tulkintoja näiden 3 yhdistelminä on todella paljon. Määrälliset erot luovat suuren määrän näkemysten kirjoa ja näitä voidaan esittää, ja mahdollisesti jopa "paremmuusvertailla" keskenään. Näistä asioista voidaan keskustella.

Postmodernisteilla erilaisten loogisten järjestelmien käyttö on mahdollista. Sen piirissä onkin vaikeaa moittia esimerkiksi kristinuskoa tai mekanistista todellisuusnäkemystä. (Ja tämän vuoksi fundamentalistiset tahot viittaavatkin mielellään postmodernisteihin, vaikka heidän näkemyksensä edustaakin dogmaattista ääripäätä. Syykin on oikeastaan aika selvä; Mitä suvaitsemattomampi jokin vähemmistön näkemys on, sitä enemmän ympäristön tulee suvaita, jotta se säilyisi. Kaikista suvaitsemattomimmat tarvitsevat sitä että suvaitaan suvaitsemattomuuttakin.)

Tärkeintä on kuitenkin huomata näiden näkemysten yhteismitattomuus. Monilta osin keskustelu ei kohtaa, koska ei olla yhtä mieltä siitä mistä keskustellaan ja millä ehdoilla. Näiltä osin voimme vain puhua toistemme ohi. Tätä voi kutsua vaikka inttämiseksi.

Inttäminen on hauskaa, mutta keskustelua se ei ole. Koska makuasioista ei voi kuin kiistellä. Ja hedelmälliset kysymykset ovat niitä joihin voidaan saada jonkinlainen vastaus.

perjantai 28. maaliskuuta 2008

Kuinka irrationalistin kanssa keskustellaan.

"Sinä olet vain ajatukseni."

Maailmassa on sellaisia äärisolipsisteja, joiden mielestä ainut mitä voidaan tietää on oma olemassaolo. Samoin on sellaisia joiden mielestä "kaikki käy". Ja sellaisia jotka eivät usko matematiikkaan koska siinäkin on pakosti todistamattomia aksioomia. He ovat irrationalisteja, he kieltävät tyysti logiikan mahdollisuudet käsitellä todellisuutta. He ovat tavallaan ylpeitä epäloogisuudestaan. He ovat yhden askeleen oletuksilla, kun muut olettavat systeemeitä joiden varassa he ovat rationaalisia.

He ovat erittäin harvinaisia, mutta heitä on. Tälläinen löytyy jopa historiasta:

Esisokraatikko Diogenes oli antiikin alkuaikojen kyynikko ja filosofi,joka ei välittäny mistään. Hän oli sitä mieltä,että heti kun puhe lähtee ihmisen huulilta, sen merkitys on jo muuttunut ja sen vuoksi ihmisten on mahdotonta ymmärtää toisiaan. Jos joku yritti väitellä hänen kanssaan taikka muuten virittää keskustelua, hän vaan heilutti etusormeaan. Hän asusti tyhjässä viiniruukussa ja suostui keskustelemaan vaan lasten kanssa.

Kaikki irrationalistit eivät vie tietään loppuunsa asti ja toimi täten, heistä on tärkeää kertoa kuinka todistamatonta rationalistejen logiikka pohjimmiltaan on. (Tähän he käyttävät erikoista kyllä kieltä ja logiikkaa.)

Onneksi osaan suhtautua heihin. Otan heidän oman mallinsa, irrationalismin ja käytän sitä. Kun hän aloittaa juttelunsa, otan tennismailan ja siivilöin sillä spagettia. Tanssin pienen tanssin, yritän harjoittaa petomaniaa ja pierrä sinfonian. Selitän samalla miten lomalla lähden pelkällä polkupyörällä islantiin (joka on saari).

Lopetan pian hänen kommentointinsa jälkeen ja sanon että "Kas noin, annoin oman kannanottoni ja arvokkaan panokseni tähän keskusteluun." Sillä irrationalismissa mikä tahansa perustelun, toiminnan, ääntelyn ja lausunnan muoto on aivan yhtä perusteltu.

Tuo toimii ihan yhtä hyvin kuin mikä muu tahansa systeemi. Sillä erotuksella, että tuo on hauskempaa.

keskiviikko 26. maaliskuuta 2008

Ilmiömäistä!

"Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset."
(George Orwell, "Eläinten vallankumous")


Minulla kävi viikonloppuna kylässä aloitteleve miekkamies aurinkolasiensa kanssa. Täytyy sanoa, että en ollut kovin tulessa. Olin nukkunut edellisenä yönä vain pari tuntia. Tämä ei tietenkään ollut vieraan vika, sattui vain spontaanisti valvottua myöhään. Minulla oli toki jonkinlainen suunnitelma, miten koulia henkilöä hieman. Lopputulos ei itseni mielestä ollut hirveän hyvä. Parempaankin olisin voinut. (sumimase)

Väsyneenä olin tietysti myös huono. (Tämä vaikuttaa opettaja-oppilas -suhteeseen. Jos opettaja "ei vain osaa" jostain syystä, voidaan vakavasti kysyä onko hänen oltava oppilaana.) Toisaalta nostin esiin tärkeää asiaa siitä, kuinka voittamatonta systeemiä ei ole. Ei ole mitään yksittäistä temppua tai muuta, joka yksistelitteisesti toisi voiton. Voidaan sanoa "Hiipivä tiikeri piilotettu lohikäärme" -elokuvan Li-Mu Baita: "Ei iskua ilman vastaiskua", ja näihin vastaiskuihinkin on aina tietysti vastatemppu. Tämä tarkoittaa sitä, että hyvä miekkailutekniikka ei ole "objektiivinen". Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki kävisi. Sillä toiset tekniikat ovat todellakin tasa -arvoisempia kuin toiset.

Miekkailussakin systeemiä voidaan ymmärtää. Sitä ei voida täydellisesti oppia. Musta vyö karatessa on kuitenkin ansaittu, ja se kannattaa ottaa huomioon jos on menossa snagarille tappelemaan. Sitä ei nimittäin kovin helposti mikään "punainen pipo kännisessä baariärhentelyssä" ohita.

Tästä pääsenkin viime päivien päänsärkyyni, Heideggeriin. Ja tieteeseen. (Tuohon aiheeseen, jonka jokaikinen ajattelee osaavansa ja tietävänsä mitä se on. Ihan harjoittelematta. Se on jännä että tieteenfilosofian koulukuntaa lainkaan tarvitaan mihinkään.)

Heideggerin mukaan tieteen olemus on tietäminen. Tämä taas tarkoittaa sitä, että täytyy tietää mitä tieto ylipäätään on. Tämä taas tarkoittaa sitä, että tiede on aina jonkinlaista filosofiaa. (Ei rationaalisuutta ilman rationaalista systeemiä.) Heideggerin ajatustavassa, fenomenologiassa, on pääideana se, että todellisuuden nähdään koostuvan fenomeeneista, ilmiöistä ja havainnoista, jotka ovat tulkinnanvaraisia. Karkeasti voisi sanoa että "Mielemme näkee, näkeminen on tulkintaa."

"Tiede on pysyvää pystyttäytymistä keskellä jatkuvasti itsensä kätkevää olevan kokonaisuutta."
(Heidegger, kirjan "Heidegger - ristiriitojen filosofi" siteeraamana, sivu 82)

Heideggerin mukaan oli kyse mistä tahansa käsitteestä tai kohteesta, sen on kyettävä kohtaamaan jonkinlainen tarkastelu. Se tulee voida asettaa tarkkailun kohteeksi. Ja jotta jokin voisi näyttää joltakin, sen on myös voitava näyttää joltakin: Näyttäminen taas voi tapahtua kahdella eri tavalla:
1: Jos jokin näyttäytyy, se näkyy suoraan. Tämä on erityinen kohtaamisen tapa.
2: Jos jokin ilmentyy, se ei näy vaan ilmoittautuu. Tämä taas vain viittaa itseensä.

Esimerkkinä Heidegger käytti sairautta ja sen oiretta, punaisia poskia. Punaiset posket näyttäytyvät. Sairaus taas ilmoittautuu. (Emme näe sairautta suoraan, vaan kasan oireita.)

Tähän on syynä se, että pelkkä oleminen ei ole kohde, joten sitä voida asettaa
Tämä tarkoittaa sitä, että olemassaoloa ei voida käsittää analysoimalla kieltä ; Ontologisia ongelmia voida ratkaista tiedot tai tieteen keinoin. Subjektia ei myöskään voida erottaa objektista. (Tämä sopii osittain hyvin yhteen sen kanssa, että fallibilismin eräs ongelma on se, että puhtaita olemassaoloväitteitä ei voida lainkaan falsifioida.)

Heideggerille tiede on eksistenssiä. (Olemassaolo ennen olemusta.)

Tietäminen on siis aina subjektiivista. Moni pitää tätä jonkinlaisena loppuna. Tämä ei kuitenkaan vielä tarkoita, että "Kaikki käy". Tämä tarkoittaa sitä, että tieteellä ei ole väistämättä yhtä selkeää rakennetta. Mutta että voimme silti edetä tiedossamme. Tietomme on toki aina "näkijäkohtaista", kontekstisidonnaista. Voimme aina saada irti jotakin;

"Sallia nähdä itsestään käsin se, mikä näyttäytyy siten kuin se itsestään käsin näyttäytyy"
(Heidegger, kirjan "Heigegger - ristiriitojen filosofi" lainaamana, sivu 112)


Tiede on metodi, joten tärkeäksi ongelmaksi tulee deformalisointi. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että meidän täytyy pohtia metodin suhdetta sen kohteeseen. Deformalisoinnissa on aina mukana sisällölliset määrittelyt kohteelle jota tutkitaan. (Suunnitellaan järjestelmällinen kohtaamistapa, joka jonkin syyn vuoksi tulkitaan tarkoittavan jotain.) Ja suhteessa näihin saamme "metodiin kontekstisidottua tietoa". (Anteeksi puujalkainen karkeistukseni.)

Voimme selvittää todellisuutta nimenomaan sen takia, että vaikka näemmekin sen aina ja kaikkialla subjektiivisesti, se on kuitenkin itsessään objektiivinen, ja se vain näyttäytyy eri tavoin eri metodeilla; Voidaan siis sanoa että aistihavainnot ja kokemukset antavat vermuutta, joka koskevat todellisuutta; Kyseessä on toki se, että saadaan tietoa kohtaamistavasta, ei itse ilmiöstä.

Tämä taas ei tarkoita sitä, että esimerkiksi empiirinen metodi olisi väärässä. (Tosin en ymmärrä miksi jotkut postmodernistit, esimerkiksi naistutkimuksen piirissä, haluavat kieltää empiristejä ottamasta kantaa humanistisiin ongelmiin. Jos metodin valinta on subjektiivista, miksi kieltää joku metodi toisen kustannuksella? Jos kaikki ovat tasa-arvoisia, toiset eivät voi olla tasa -arvoisempia kuin toiset. Ja jos ne ovat epätasa -arvoisia, tulisi perustella miksi jotkut ovat huonoja metodeja ja toiset parempia. Ilman täydennystä subjektiivisuuteen vetoaminen tarkoittaa vain sitä että näkemykset ovat tasa-arvoisia, mikä ei suinkaan tarkoita sitä että jotkut olisivat huonompia, ja pitäisi siksi jättää diskurssin ulkopuolelle. Minusta tuntuukin että nämä kieltäjät itse asiassa salaisesti uskovat tuottavansa muita objektiivisempaa tietoa.)

Fenomenologiassa voidaan siis saavuttaa jonkinlaista tietoa. Fenomenologi tiedostaa, että hänellä ja kaikilla muilla on näkemys käsittelemistään asiakysymyksistä ja siitä miten näitä tulisi lähestyä. Hän saa tietoa ilmiön luonteesta ja tietämisensä luonteesta miettimällä sitä minkä laisia nämä näkemykset ovat. Hän voi saada lisänäkemystä hankkimalla tietoa siitä minkälaisia näkemyksiä muilla on. (Toki tämäkin hankittu tieto on subjektiivista tulkintaa, jossa jokin keskustelumetodi tuottaa jonkinlaisen kohtaamisen tutkittavan kohteen kanssa. Tämänkin tiedostaminen on hyvä asia.)

Samoin voidaan saavuttaa jotan tietoa tai ainakin yhteisymmärrystä muiden kanssa: Lääkäreillä on lääketieteen subjektiivinen ja metodisidonnainen näkemys, heillä on myös subjektiivinen näkemys siitä mikä on potilaalle hyväksi. Mutta koska heillä on ainakin osaltaan yhteinen näkemys siitä mikä on tavoitteena (potilaan parantaminen) ja tietoa siitä minkälaisia ilmiintymisiä heidän metodinsa on näyttänyt tuottavan, he voivat lähestyä potilasta parantamismielessä, ilman että sanoisivat vain että "Hei Te Potilas! Tiesitkö että me päätettiin jättää tämä länsimainen lääketiede vähemmälle, se kun on tuottanut vain subjektiivista tietoa ja sen käyttäminen täällä perustuu ajattelutavan arvovaltaan tieteessä ja ympäröivässä kulttuurissamme. Kun Kongossa et saisi tälläistä hoitoa, kun siellä uskotaan toisin ja siellä on eri kulttuuri, tilattiin sulle tälläinen kiva mies Kongosta. Sillä on coolit lävistykset. Seuraavaksi se tanssii sulle ja sitten me kokeillaan tasapuolisuuden nimessä tätä sytostaattihoitoa."

Tämä tarkoittaa sitä että myös fenomenologia on eräänlainen metodi. (Tämäkin on tärkeää painaa mieleen.)

Mutta minun mielestäni tämä ei ole enää kovin kaukana miekkailusta. Ei kenties ole voittamatonta systeemiä, eikä "pysyvän tieteellisen metodin tapaista ikuista hirviötä", olemme aina sidottuja subjektiivisuuteen. Tämä ei silti tarkoita sitä, että voisimme vain heittää harjoittelun naulaan ja kutsua itseämme suurmestareiksi.

Emme, vaikka tiedämmekin että dojojen, itsepuolustuslajien salien, omistajat ja suurmestarit tavoittelevat rahaa ja saavat näin henkilökohtaista etua ja arvovaltaa, kehittävät subjektiivisia näkemyksiä eri taistelutyyleistä jota sitten siirtävät muille minkä kykenevät.

tiistai 25. maaliskuuta 2008

Harjoiteltua ja synnynnäistä.

Meinasin tänään nukahtaa junassa. Siinä puolitajuttomuuden vallitessa junan äänet muuttuivat, ne kuulostivat aivan tuulelta. Siitä mieleeni nousi se, kuinka automaattista äänien tunnistaminen itse asiassa on. Kun kuulen auton, tiedän että se on auto. Samoin hävittäjälentokoneen ja helikopterin erottaa toisistaan pelkän äänen perusteella, näkemättä koko härveliä. Samoin kuin näen kahvinkeittimen, en suinkaan tietoisesti ajattele että "ominaisuuskokonaisuus X joten kahvinkeitin".

Näissä esimerkeissä tunnistaminen on automaatio. Mutta tämä ei tarkoita sitä että se ei olisi harjoiteltu:
Jos esimerkiksi veisin ääninauhan, jossa on junan ääniä alkuasukkaille, jotka eivät koskaan ole nähneet junaa, he luultavasti yhdistäisivät äänet johonkin heille tuttuun. Todennäköisesti heillekin juna olisi tuulta. Helikopteri voisi kuulostaa erikoisen pedon murinalta tai vaikka jonkin erikoisen sammakon kurnutukselta. He eivät voisi tunnistaa laiteta äänen perusteella, koska eivät ole laitetta nähneetkään.

Taloustieteen opettajani Jukka Korhonen korostaa lintuharrastustaan, sitä kuinka lintobongari oppii tunnistamaan lintuja automaattisesti, miettimättä. Sama on tietysti tullut tunnetuksi myös miekkailun puolelta. Aluksi esimerkiksi otteenvaihtoa miettii kovasti, mutta nykyisin itsellä suurin ongelma on siinä, että kun se pitää jollekulle näyttää, pitää miettiä että miten sen tulikaan tehneeksi. (Käy kuin sadun tuhatjalkaiselle, joka tanssi taitavasti kunnes kateellinen taho kysyi missä järjestyksessä tämä liikutti jalkojaan. Sotkuhan siinä oli seurauksena)
Samanlaisia automaatioita voidaan opetella aika paljon. Jopa kitaransoiton opettajani aikanaan korosti että harjoittelu oli tärkeää, jotta tietyt asiat "menisivät selkäytimeen". (Mikä ilmeisesti viittaa reflekseihin.)

Pascal Boyerin "Ja ihminen loi Jumalat" kirjassa taas kerrotaan erilaisista synnynnäisistä skeemoista. Ihminen luokittelee erilaisia asioita automaattisesti, nämä reagoinnit ovat itsepresentaation ulkopuolella, eli emme voi itsetarkastelulla lähestyä niitä (vaan niiden esiintuomiseen tarvitaan esimerkiksi aivokuvausta.) Esimerkiksi kasvojen tunnistaminen on automaattista, synnynnäistä. Kirjassa kerrotaan jopa leesioista, aivotoiminnan häiriöistä, jotka synnynnäisesti estävät kasvojen tunnistamisen. (Toki henkilö voi opetella yksityiskohtia koska vika ei ole varsinaisessa näkemisessä, tämä on kuitenkin aina vaivalloista verrattuna automaattiseen tunnistamiseen.) Samoin jos näemme että jokin kappale on lentämässä meille silmiin tai jos laitamme käden hellan levylle, syntyy automaattisesti silmien sulkeminen ja käden pois vetäminen (todellakin selkäytimestä.)

Mielestäni synnynnäinen ja harjoiteltu kohtaavat erikoisen hyvin eräässä pähkinätyypissä. Se on se "lastenlehtien suosikki", eli "etsi eroavaisuuksia". Siinä vierekkäin on kaksi kuvaa, joissa on pieniä eroja, joita pitää etsiä. Kun kuvat ovat vierekkäin, niitä on joskus melko haastavakin etsiä. Tämä taito voidaan kuitenkin oppia todella hyvin. Taitava erojen etsijä löytää eroja kadehdittavaa tahtia. Mutta siltikin yksinkertaisin tapa ratkaista näitä on joko skannata kuvat tai ottaa niistä kuvankaappaus tietokoneen "print screen" -nappulaa painaen, ja tekemällä kuvista GIF -animaation, jossa kuvat vaihtuvat "päällekkäin", esimerkiksi sekunnin tai puolen sekunnin välein. Pikselinkin kokoiset erot löytyvät, eikä tähän tarvita harjoittelua. Tämä on pinnallisesti katsoen erikoista, koska molemmissa haku perustuu redundanssiin, toisteisuuteen. Ei suinkaan ole pakotetttua, että päällekkäin asettelu olisi helpompi tapa, sillä jos kuvat ovat vain vierekkäin, ne ovat molemmat näkyvissä samanaikaisesti. Päällekkäin menevissä kuvissa vain toinen on kerralla näkyvissä. (Ilmeisesti meidän on ollut, esimerkiksi saalistajien huomaamisen kannalta, elintärkeämpää nähdä miten asiat muuttuvat, eli miten esim. pensaan lehdet liikkuvat, mikä vaatii paljon tietoa siitä miten ne olivat hetki sitten. Samasta syystä tärkeä jääkärin maastoutumistemppu on liikkumattomaksi painautuminen. Vaikka pusikkoa ei löytyisi, se on jo itsessään piiloutumista helpottava.)

Tämän lisäksi on muistettava, että usein arvaamme väärin. Monilla ihmisillä on luuloja siitä, kuinka he esimerkiksi tietävät lottonumeroita jollain systeemillä ennalta. Bingossa työskennellessäni siellä taas oli asiakkaana ihan järkevä ja mukava ihminen, joka oli aivan varma että "1 -kulmalapuilla ei voi voittaa". (Perustelu: Hän oli pelannut 20 vuotta, ei koskaan ollut voittanut sellaisella lapulla. Tosin oli kuulemma osannut välttää niitä alusta asti, joten ei ole koskaan edes pelannut sellaisella.) Toisaalta myös erilaisista deluusoista kärsivillä on erikoisia käsityksiä, joita he itse pitävät aivan varmoina.

Lisäksi monet ihmiset kokevat näkevänsä salattua tietoa "vaistonvaraisesti", automaattisest, tavalla jota he eivät voi selittää. He kutsuvat näitä värähtelyihin mukautumiseksi, Jumalan tuntemiseksi tai yhteydeksi luonnon kanssa. Tai Ki -voimaksi. Tälle käsitykselle ominaista on se, että se sisältää jotain esoteerista tai mystistä tietoa, jotain kokemusmaailman ulkopuolelta virtaavaa tietoa.

Voidaan siis sanoa että se, mitä kutsumme intuitiostamme on:
1: vaistoja
____1.1: Synnynnäisiä reflekesjä, joihin ei tarvita aivotoimintaa(käden vetäminen kuumalta hellan levyltä.)
____1.2: Synnynnäisiä aivotoiminnan mekaniikkaa (Kasvojen tunnistus)
2: opittua
____2.1: Harjoiteltua rutiinia (erilaisten mekaanisten suoritteiden toistaminen, kahvinkeittimen tunnistaminen ulkonäöltä)
____2.2: Harjoiteltua ajattelutapaa (asiantuntemus, joka antaa eräänlaista joustovoimaa, taito ratkaista uusia ongelmia vanhoilla keinoilla.)
3: luuloa
____3.1: Arvausta
____3.2: Mielenhäiriötä
4: esoteriaa.
____4.1: Synnynnäistä taitoa. (Synnynnäinen kyky ennustaa.)
____4.2: Salaista oppia (Noituus, joissa opettaja - oppilassuhde.)

Jotta voisimme puhua intuitiosta järkevästi, meidän tulisi jotenkin kyetä erottamaan yksi toisesta ja kolmannesta. Ja monen mielestä neljäskin tulisi ottaa huomioon. Joka tapauksessa pelkästä intuitiosta puhuminen on melko tyhjää, mikäli tuota analyysiä ei voida tehdä. Sillä näiden luokkien sisällöt eroavat toisistaan loppupeleissä erittäin paljon. Vaikka näennäisesti samanlaisen termin alle tiivistyvätkin.

sunnuntai 23. maaliskuuta 2008

USKO Usko usko....

'Se ei varsinaisesti salli itseään kutsuttavaksi nimellä Zeus, sillä tällöin se tulisi alennettua sellaiselle olemassaolon tasolle, jossa se olisi vain yksi läsnä oleva entiteetti muiden ohella - vaikka tämän "ohessa olemisen" katsottaisiinkin olevan luonteeltaan "kaikkien muiden läsnä olevien entiteettien yläpuolella" olemista.'
(Martin Heidegger, kirja "Heidegger - ristiriitojen filosofi"[toim Arto Haapala], sivu 51)


Tässä jutussa olen hieman käyttänyt avukseni Jaakko Hämeen-Anttilan kirjaa "USKO". Kirja on kuitenkin ollut enemmän inspiraation lähde. Kirja on ihan hyvä, ja aiheesta kiinnostuneille suosittelen sen lukemista.

Uskossa Jumala ei ole teoria. Jumala on aksiooma. Uskovainen ei siksi mitenkään voi perustella sitä oikeaksi. Mutta hän ei myöskään voi väittää että muiden tulisi ottaa sama aksiooma. Tälläistä uskoa ei voi perustella, ne on otettava. Tälläinen usko on kuten matematiikan perusaksioomat. Niitä ei voi perustella, ne on vain otettava, tai koko matematiikalla ei tehdä mitään. Uskovainen tekee "uskon hypyn", kuten matemaatikko valitsee aksioomat.

Uskossa Jumala on selkeästi yliluonnollinen; Se vain otetaan. Yliluonnollinen ei ole alisteinen ihmisen logiikalle, joka tarkoittaa sitä että emme voi saada siitä irti logiikkaa: Yliluonnollinen Jumala voi toki olla rationaalinen ihmiselle, mutta jos Hän onnistuu välittämään tämän ihmisille, asia muuttuu määritelmieni mukaan tiedoksi. Jumala ei enää ole yliluonnollinen. Tämän ymmärtäminen on tärkeää; Tiedossa ja päättelysysteemeissä olennaista on rajoittavuus. Karkeasti voisi sanoa, että saamme tietoa jostain asiantilasta karsimalla todennäköisyyksiä, kieltämällä joitain asiantiloja huonommaksi ja toisia paremmaksi. (Kissa on merkityksellinen sana vain jos se käsittelee jotain määriteltyä joukkoa. Määritelmä taas rajaa sisällön tietynlaiseksi.) Uskon Jumala on kuitenkin yliluonnollinen, joten Hän on tälläisen rationalisoinnin ulkopuolella. Tälläisessä näkemyksessä Jumala on rajoittamaton, kun taas tiedon tehtävä on rajoittaa. (Lisäongelmia tuottaa se, että sanojen merkitykset syntyvät meillä olevasta tiedosta ja ominaisuuksista. Joten yliluonnollisesta Jumalasta puhujat ovat hieman ongelmissa, koska he samanaikaisesti väittävät että on jotain josta ei voida tietää, mutta jonka olemassaolosta he voivat kuitenkin tietää jotain, ja jonka sisällöstä heillä voi olla käsityksiä.) Jumalasta ei tiedetä, Jumalausko tunnustetaan (ihmisen kannalta) irrationaaliseksi. Tämä on hyväksyttävää sitä kautta että on todella mahdollista että maailmasta vain osa tai ei yhtään on lainkaan ymmärrettävissämme. (Toki tälläinen näkemys voi johtaa pessimismiin ja tutkimuksen vähenemiseenkin.)

Teologiassa, Jumalaopissa, on nostettu tärkeään asemaan myös rationaaliset todistamiset. Uskossa määrääväksi osaksi on tällöin tullut uskomisen kohteen analyyttinen määrittely. Tälläinen näkemys on siis puhtaasta uskosta irrallaan, koska siinä kokemuksen sijasta asetetaan tavoitteeksi uskontunnustuksen tiedollinen perustelu. Uskon purkaminen joukoksi keskenään ristiriidattomia väitelauseita ei eroa näkemyksestä jonka mukaan usko on alistettu ja alistettavissa järjen alaisuuteen. (Puhtaasti tässä muodossa teologia olisi ristiriidassa edellä mainitun uskon kanssa, koska siinä ikäänkuin puhutaan siitä mistä ei voida lainkaan puhua, ja rationalisoidaan rationalisoimatonta. Tämä taas olisi sisäisesti ristiriitaista.) Tosin se ei ole uskon kanssa ristiriidassa, koska se voi muuttua myös opin korostamiseksi; Tällöin Jumalaa ei välttämättä aseteta rationalisoitavaksi, vaan Hänen kauttaan *maailmaa* rationalisoidaan. Tämä on ikään kuin matematiikassa tapahtuvaa todistamista, jos luotat aksioomiin, luotat lopputulokseen. Muuten, et.

Voit rakentaa tämän luottamuksen näihin aksioomiin esimerkiksi intuition kautta. Toki intuitiokin on tässä tapauksessa todistamaton perustelusysteemi, joka on vain pakko olettaa päteväksi. Ja jos rationaalisuuden luotettavuus nojaa intuitioon ja intuitio perustellaan rationaalisesti, "pyörii pieni piiri". Samoin jos intuitio perustellaan intuitiolla ollaan samassa kehässä. Tässä tapauksessa intuition luotettavuus on siis pakko ottaa vain aksioomana. Se ei siis tavallaan ratkaise ongelmaa. Toki tälläiseen tilanteeseen voidaan lainata Hämeen-Anttilaa

"Minkä tahansa mallin, joka koettaa kuvailla tätä todellisuutta, on vääjäämättä oltava vain redusoitu kuva tästä todellisuudesta."

Uskonnossa taasen kyse on siitä opista, joka jostain lähtökohdista on saatu rakennettua. Tässä mielessä tiede voidaan nähdä eräänlaisena uskontona. Jos luotat esimerkiksi empirian aksioomiin, olet tavallaan tiedeuskovainen. (Tässä kohdassa on tietenkin tärkeää miettiä, että ovatko kaikki uskonnot samanarvoisia. Ilmeisesti enemmistön mielestä eivät, koska monet eri lailla uskontoon suhtautuvat tahot, kuten teologit, kreationistit ja muut vastaavat tahot korostavat tieteellisyyttään ja haluavat kuulua tiedeyhteisöön.) Tästä lähtökohtaisuudesta otan esimerkkinä erään tapaamani fundamentalistin. Kun kysyin häneltä, että mitä hän tekisi, jos Jumala tulisi juttelemaan hänelle ja sanoisi, että Raamattu on väärässä. Vastaukseksi hän kertoi että esittämäni tilanne on yksinkertaisesti aivan absurdi, koska Raamattu on totta. Tästä hän siis tiesi, että jos Jumala tulisi sanomaan jotain tuollaista, kyseessä olisi tietenkin demoni valepuvussa. Hän voisi muutoinkin erottaa tapaamansa yliluonnollisen hahmon luonteen vertaamalla kohtaamista Raamattuun. Jos se on sopusoinnussa Raamatun kanssa, kyseessä on Jumala tai enkeli, jos taas ristiriidassa, kyseessä on demoni tai Saatana. Tämä tarkoittaa tätä, että hänellä oli aksioomissaan se, että Raamattu on Totta™. Raamatun pohjalta hän taas suoritti päätelmiä (mm. sen että Jumala oli olemassa.) Toki hänen näkemyksensä oli sellainen, että Raamattu oikeutettiin olettamalla että on henkiolento, Jumala. jonka vaikutuksesta se on syntynyt. Tässä on kuitenkin huomattava, että Henkiolento Jumala on epämääräisempi kuin pelkkä kristinuskon Jumala. Siksi voidaan sanoa että hänellä oli aksioomissaan epämääräinen henki + Raamattu, jonka pohjalta hän päätteli Juuri Tietynlaisen Hengen. (Alkuperäinen epämääräinen Jumala oli siis hieman erilainen kuin lopputulos. Ero on hieman sama kuin esityksen "tuon ilmiön takana on selvästi jokin luonnonlaki" ja esityksen "tuon takana on gravitaatio" välillä. Tässä tapauksessa uskovaisen kehäisyys on siis näennäistä. Ongelma ratkeaa sillä että "Jumala"(?) ja "Jumala"(יהוה) ovat eri asioita eri konteksteissa.)

Kreationismissa Jumala on tieteellinen teoria, jolloin se ei enää VOI olla aksiooma. (Muutenhan päädyttäisiin kovimman asteen kehäpäättelyyn, jossa premissi=johtopäätös.) Se on VOITAVA perustella nimenomaan tieteellisillä menetelmillä ja aksioomilla. Tällä ei oikeastaan ole yhtään mitään tekemistä alussa mainitun uskon kanssa. Siksi kreationisti ei _voi_ perääntyä uskon Jumalan selityksiin hyväksyttävästi; Hänhän on ensin asettanut että Jumala on "johtopäätös", ja jos hän perääntyy ja sanookin että se on USKOA, hän sanoo että se on premissi. Seurauksena on tietenkin kehäpäätelmään ajautuminen. Ja minusta tälläinen rikkoo koko perustelun logiikan luotettavuuden. Samoin kreationismi ei ole samassa asemassa kuin uskonto, koska se väittää paitsi olevansa rationaalinen, olevansa myös rationaalinen nimenomaan tieteellisellä tavalla. Ero loogisuuden ja tieteellisyyden välillä voi olla monille epäselvä, mutta selvää on se, että ollakseen tieteellinen tulee noudattaa nimenomaan tieteellisen logiikan määritteitä samaan tapaan kuin ollakseen matemaattinen, tulee noudattaa matematiikan sääntöjä, eikä esimerkiksi luoda omaa matematikkasta irrallista järjestelmää, jossa sallitaan asioita joita matematiikassa on kielletty. (Vaikka tieteen kriteeristöistä käydään kinastelua, tämä ei tarkoita sitä että ei voitaisi määritellä mitään pseudotieteiksi : Jopa kreationistit mielellään "kumoilevat" teorioita, väittävät niitä huonoksi, puutteelliseksi tieteeksi. Tämä tarkoittaa sitä, että he väittävät että heillä on tieteen mittareita. Ilman minkäänlaista demarkaatioanalyysiä mitään "kriittistä analyysiä" siitä onko jokin hyvää tiedettä vai ei, ei voida tehdä. Tieteellisyyttä on siis voitava arvioida jollain tavoin.) Kreationismin erottaakin uskonnosta nimenomaan se, että uskonnossa on tietty perustelusysteemi, ja kreationismissa tämän järjestelmän väitetään olevan juuri tiettyyn loogisten järjestelmien osajoukkoon kuuluva.

perjantai 21. maaliskuuta 2008

Kun omanarvontunnon puute muuttuu korostetuksi omanarvontunnoksi.

"Älä pyydä mitään, älä ole tyytymätön, älä loukkaannu, älä näytä kiukkua, älä aina ole vaivaksi. Ole hyvä lapsi."
(Tuija Välipakka & Arja Lehtosaari: "sata tapaa tappaa sielu".)

Eräänä päivänä olin kotonani, minulle oli tulossa vieraita. Puhelimeni soi, ja lähiomaiseni, henkilö X, soitti kännykkääni. Hän ilmoitti että hän oli juuri saanut ajokortin, ja uuden auton ja olevansa juuri tulossa käymään, olevansa perillä puolen tunnin kuluttua. Kerroin, että minulle oli tulossa vieraita. Sovimme, että hän toki voisi tulla käymään tästä huolimatta. Hän tulikin. Näytti autoa ja lähti pois.

Myöhemmin sain tietää, että hän oli heti lähtönsä jälkeen soittanut tuohtuneen puhelun siitä, kuinka minä en kunnioita häntä ihmisenä, koska "kun hän kerran vuodessa tulee", en edes viitsi valmistautua ja ottaa kunnolla vastaan. Toki harvakseltaan tapahtuva vieraileminen on fakta. Mutta jostain syystä myös varoitusajankohdan lyhyys mielestäni painaa vaa-assa. Ja siihen yhdistettynä tilanne on jopa pahempi; Kun vierailut ovat harvinaisia, ei ole mitään syytä olettaa että vietän elämääni vain odottaen että jos juuri kyseinen ihminen sattuisi olemaan tulossa yllättäen. Mutta tiedän, että tätä on turha selittää.

Tämä ei ole ainutkertaista. Ainutlaatuista ei myöskään ole se, että tästä syytetään sitä että minä en kunnioita häntä ihmisenä. Yllätyspikavisiitti epäsopivaan aikaan yllättäen johtaa päätelmiin siitä kuinka häntä ei arvosteta. Sillä siitähän tässä on aina kyse. Hän. Hänen ajokorttinsa. Hänen autonsa. Ja arvostus.

Toisen kerran hän soitti minulle ja käski että heidän luokseen tulisi käydä, ja jos vierailuaikaa ei löydy, "ei kannata pitää yhteyttä ollenkaan". Valitettavasti häntä ei kiinnostanut pätkääkään, mikä on minulle rahallisesti ja ajallisesti mahdollista. Hän muun muassa viittasi siien, että olimme käyneet avopuolisoni sukulaisten luona useammin. Tähän syynä on tosin se, että em. sukulaiset maksavat matkamme ja sattuvat asumaan satoja kilometrejä lähempänä. (Tosin ajallisten ongelmiemme vuoksi emme olleet käyneet sielläkään niin kuin oli alunperin sovittu, mutta tätä soittajakaan ei voinut tietää.) Kerroin tilannetta, mutta sillä ei ollut vaikutusta. Suutuin , ja sanoin että hän "ei ole koskaan elämänsä aikana kuunnellut ketään", hän käänsi sen lauseeksi "Vaikka minä en sinusta ole elämänsä aikana kokenut mitään..." Tilanne on aika kuvaava, koska tämä lausemuoto esiintyy usein. Kommentoin reagointina em. henkilölle, että "En sanonut että et ole kokenut mitään. Sanoin että et kuuntele muita. Nämä ovat eri asioita", vaikka tiesin jo sanoessani että se on turhaa. Sillä aina pohjimmiltaan kyse on hänen kunnioittamisestaan. Mikään muu vaihtoehto ei voi tulla kysymykseen. Tilanne ratkesi tapansa mukaan vasta, kun käänsin sen vastahyökkäykseksi. "Jos kerran näin on, että jos ei käydä tietyssä aikataulussa, laitetaan juttu poikki, so to be it. Jos ei ole mahdollista, voin sitten lopettaa saman tien. Sovitaan näin. Laitan puhelimen poikki, ja jos soitat uudestaan, taon kännykän palasiksi ja heitän ne ikkunasta". Löin luuria korvaan, Jonka jälkeen hän soitti uudestaan ja oli erityisen sovitteleva. Hänen äänensä ei ollut lainkaan suuttunut ja vihamielissävyinen, kuten soiton alussa, vaan korostetun rauhallinen. Hän oli valmis neuvottelemaan. Sävy oli vaihtunut.

Tämä rauhoittuminen on tyypillistä, ja osasin myös odottaa sitä. Ei ollu tavatonta, että em. henkilö kykeni raivoamaan lapsilleen naama punaisena, jopa päiväkausia siitä mitä joku hänen puolisonsa sukulainen oli sanonut hänelle 10 vuotta aikaisemmin. Tai jostain muusta asiasta, joskus aiheestakin. Puhelimen soidessa hän kuitenkin oli täydellisen kykenevä ottamaan viileän rauhallisen ja tasaisen äänensävyn, väliä täydellisen raivoamisen joka saattoi kulminoitua esineiden heittelyyn asti, muuttui parissa sekunnissa elegantiksi ja viileäksi asioiden selvittelyksi jonkun kanssa. (Edes minä, joka olen tunnetusti etäinen ja tunteeton sika, en kykene tähän.)

Tarkkasilmäisimmät ovat saattaneet arvata, mihin viittaan. Narsistiseen persoonallisuushäiriöön, josta mm. tämä Narsistien Tuki RY:n sivu käsittelee.

Minulla on tapanani pitää tälläiset asiat sisälläni - Etenkin, kun niin erikoista kuin se voikin olla, rakastan ihmistä, jonka sairaus on vaikuttanut elämääni hankaloittavasti paljon. Jotkin asiat vain pysyvät. Mutta asia on minulle ajankohtainen.

Nimittäin erään opiskelutoverini sukulainen paljastui narsistiksi, ja ruodittuamme asioita hän sai vihdoin nukuttua; Tämä narsistisukulainen kun oli tehnyt "pesäeron", eli rajasi puhumisen ja kontaktin ihmiseen, jota ei voinut sietää. (Omaiseni, joka kärsii narsistisesta persoonallisuushäiriöstäni kärsivä on tehnyt samaa. Hän mm. kieltäytyi vierailemasta eräiden henkilöiden luona 20 vuoteen, ja esti myös koko perhettä tekemästä samaa.) Sosiaalinen eristäminen on tehokasta mielen tuhoamista. Eristämisellä uhkailu tehoaa myös hyvin.

Luin asian tiimoilta myös tummansävyisen Tuija Välipakan sekä Arja Lehtosaaren kokoaman ja kirjoittaman kirjan "sata tapaa tappaa sielu". Kirja oli henkisesti aika raskasta luettavaa. (Satako vain?) Kirjassa on kertomuksia, ja siitä selviää narsistisen persoonallisuushäiriön (lyhyesti narsismi tässä bloggauksessa ellei toisin mainittu) oireet ja seuraukset. Oikeastaan kammottavinta oli se, että kohteeksi joutumisen huomaa vasta kun on jo liian myöhäistä.

Aluksi on syytä kertoa mistä asiassa on kyse. Pääsyynä on se, että narsistisen persoonallisuushäiriön tunnistaminen on vaikeaa, eikä tuomiota saisi lyödä liian kevein perustein. Mielestäni hyvä vaikeuden ja keveyden rinnastuksen tiivistys löytyy tunnistamisartikkelin lopusta:

"Hänen läheisyydessään olevat kokevat olonsa huonoksi ilman selvää syytä. Olipa narsisti miten hurmaava, älykäs, ajatuksia herättävä, seurallinen, mukava ja sosiaalinen hyvänsä, hän ei onnistu varmistamaan muiden sympatiaa, sympatiaa johon hän ei koskaan ole valmis, halukas tai kyvykäs vastaamaan."

tai Narsistien Tuki RY:tä lainatakseni:

"Suurin osa heistä on vapaalla jalalla: he eivät ole rikollisia, vaan voivat olla hyvännäköisiä, sosiaaliset säännöt tuntevia, älykkäitä, hurmaavia ja hyviä puhumaan. He eivät tee laittomuuksia, mutta heidän ympärillään kärsitään."

Sillä narsisti on aluksi ja pinnallisesti tarkastellen miellyttävä ja mukava ihminen. Ja niidenkin kanssa jotka hänen kanssaan elävät, huomaavat että tuska ei ole kokoaikaista. Päinvastoin, hän on halutessaan erittyisen mukava ja miellyttävä, suorastaan ihana. Sillä narsisti kaipaa ensisijassa ihmisten ihailua, ei heidän kiukkuaan. Narsisti ei siis suinkaan ole kokoaikainen kusipää joka syö lapsia. (Kuten minä.) Päin vastoin, hän voi olla mallikansalainen ja hyvä työntekijä. Hän on myös mukava seuraihminen. (Toisin kuin minä.) Tosin siitä mielenkiintoinen seuraihminen, että häntä ympäröi sekä suosikkeja että hän vihaa muita, tiettyjä, ihmisiä. On suosikkisukulaisia ja vihattuja sukulaisia. Ja roolitukset voivat tietysti myös vaihtua, nopeaankin tahtiin. Sillä narsisti on kuitenkin sairas; häneltä puuttuu normaalin ihmisen normaali, terve, narsismi.(joka nyt erikseen mainitaan.) Itsekunnioitusta ei ole, jos sitä ei koko ajan pumpata ulkoapäin. He tarvitsevat "hovin", joka kannustaa heitä. Ilman "hovia" narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivä on läpeensä onneton. Hän ei tule ilman toimeen. Mutta kun hänellä on "hovi", hän haluaa ottaa siitä vallan. Narsisti koukuttaa hovinsa jäsenet imartelulla, tarjoaa näille ainutlaatuisia elämyksiä. Manipulointi voi olla hienovaraista. Kaikki voi olla kohteliasta ja "rivien välistä sanottua". Narsistin kanssa elävästä tulee pikku hiljaa uhri, mutta itse hän uskoo olevansa syyllinen pahaan oloon. Narsistin uhri kokee tarvetta hyvittää. Ja kun normaalisti riitaan tarvitaan kaksi, narsisti rakentaa konfliktin sinne, missä sitä ei ole. Vaikka väkisin.

Kirkko ja kaupunki -lehti kuvaa sairautta seuraavasti

"Koska narsisti ei näe omia ongelmiaan, hän ei yleensä hakeudu hoitoon. Jotkut saattavat suostua pariterapiaan, kun kumppani uhkaa erolla. Pariterapiassa uhri on usein halukas tutkimaan, mitä voisi itse tehdä toisin. Narsisti voi onnistua kääntämään terapian tilanteeksi, jossa sekä terapeutti että pariskunta etsivät yhdessä vikoja uhrin käytöksestä."

Tälläinen onkin tyypillistä. Kaverini, jonka suvusta tuoreesti löydettiin narsisti oli vain etsinyt syytä itsestään. Sillä kiistoille täytyy olla syy. Itse asiassa ei, jos narsisti vain kokee että hänen arvostustaan tarvitsee lisätä tai että se on vaakalaudalla tai uhattuna.

Narsistien tuki RY:n sivujen mukaan tyypillistä narsisteille on myös, että "tällainen ihminen kokee olevansa kunnossa eikä hakeudu hoitoon.

Yleensä he tulevat hoitoon aivan jonkun muun syyn johdosta. He yleensä ennemmin tai myöhemmin ajautuvat konfliktiin ihmisten kanssa, koska he loukkaavat muita, eivät osaa lukea tunteita tai tunnelmia oikein eivätkä kykene empaattiseen myötäelämiseen. Heille tulee helposti vihamiehiä. Siitä heille tulee pettymyksiä, mikä aiheuttaa masennusta. He saattavat tulla hoitoon masennuksen ja ahdistuksen vuoksi ja sanovat terapeutille, että muut ihmiset ovat niin pahoja ja vainoavat heitä, mutta taustalta paljastuukin, että he ovat se ongelma eivätkä muut."


Esimerkiksi minun omaiseni on käynyt masennuksen vuoksi terapiassa. Hän luultavasti ajatui sinne sen takia että "kaikki muut olivat häntä vastaan". (Mistä jostain syytä tuleekin narsistien kohdalla melko helposti tosiasia. Ihmiset harvemmin jaksavat pitkäaikaista, luonteeltaan "dynaamisen kaaoottista" manipulointia, jota ei pidemmän päälle pysty ymmärtämään tai hallitsemaan.) Tosin ainakaan minulle ei ole vieläkään selvää se, kärsiikö hän todella aidosti masennuksesta, vai onko hänen käyttämänsä itsemurhalla uhkailu vain hallitsemiskeino.

Tästä asiasta en ole kovinkaan innokkaasti halunnut ottaa selvää. Sillä tämä uhkailu on yleistä: Esimerkiksi hänen luonaan vieraillut toinen lähisukulaiseni sai hiihtolomallaan kuulla uhkailua itsemurhasta. Tosin masennus on tässä suhteessa melko erikoista koska se ainakin minun mielestä tuntuu iskevän päälle mitä erikoisimmalla kaavalla, aina juuri silloin kun henkilöt ei toimi täsmälleen hänen tahtonsa mukaisesti. Lomalta paluun jälkeen on kuitenkin kuulemma hieman huvittavaa kuunnella muiden perhehuolia, kuten normaaleja riitoja ulkonaolemisajoista, pukeutumisesta tai siitä kuka söi juustot jääkaapista ja kenen onkaan aika viedä roskat tai tiskata.

Narsisteja on sekä miehissä että naisissa. Ja useissa narsistien perheissä lapsi joutuu näkemään tai kuulemaan vanhempiensa välistä väkivaltaa. Sillä narsisti voi ajaa väkivaltaan kahta tietä: Joko narsisti hakee valtaa lyömällä tai sitten hänen konfliktin kaivamisensa johtaa siihen että puolisolla "napsahtaa". Narsisti voi myös olla mustasukkainen lapsilleen, puolison huomion on oltava jakamatonta.

Narsisti selittelee itsensä kannalta parhain päin mitä vain. Vaikka pienen lapsen lyömisen. Sillä lapsi oli paha, aiheutti vanhemmalle masennuksen. Masentunut ja väsynyt ihminen tekee asioita, joita ei muuten tekisi. On syyntakeeton. Rangaistus kasvattaa, ennenkin on vitsalla kasvatettu ja hyvä on tullut. Anteeksipyyntöä ei tule. Sen sijaan asia halutaan piilottaa, narsistin huonoista teoista ei saa puhua. Sillä vian tulee aina olla muualla. Lapsi on syyllinen, kauhea kakara. Vaivoiksi syntynyt. Tässä tilanteessa ongelmaksi tuleekin se, että selittelujä kyllä aina löytyy. Sillä narsisti on ovela ja osaa vääntää tilannetta erittäin paljon. Kuten narsistien tuki RY:n sivu toteaa;

"usein heillä on paljon älyllistä kapasiteettia. Koska tällainen henkilö hallitsee sosiaalisen käyttäytymisen koodit, hän pystyy näyttelemään oikeita tunteita oikeissa tilanteissa."

Narsistin kohtaaminen ei ole ikävä siksi että hän olisi epälooginen, vaan nimenomaan sen vuoksi että hän on erityisen älykäs, ja on valmis käyttämään valtavasti voimavaroja hioakseen juttujaan.

Esimerkiksi minun tapauksessani narsisti on meidän perheessämme ollut sekä lyöjänä että lyötynä. (Minä taas olen ollut pelkästään lyötynä, siten että nimenomaan narsisti on lyönyt minua, eikä kukaan muu.) Kun olin hänen tuttujensa luona vierailemassa, sain kuunnella sitä kuinka häntä oltiin lyöty. Kauheaa on perheväkivalta. Siinä tilanteessa minun oli vaikeaa olla hiljaa, mutta olin kuitenkin. Sillä olen aikaisemmin yrittänyt keskustella henkilön kanssa siitä, miksi hänen oli pakko lyödä, mutta hän siirsi puheen siihen miten häntäkin on lyöty (tosin en minä, joten konteksti on erikoinen). Hän on myös sanonut asiasta suoraan että "Tästä asiasta ei sitten enää koskaan puhuta".

Pahinta narsistin kohtaamisessa on se, että siihen ei yleensä kuole. Sen jälkeen on vain pakko elää miten kykenee.

Onneksi kirjassa annettiin ohje narsisteista selviämiseen : Pakene ja puhu. Tosin huonona puolena näyttää olevan se, että pakoon ei tahdo päästä, kun toinen osaa reitin ulko -ovellesi. Eikä ole ulkopuolinen ihminen, vaan lähisukulainen. Ja lisäksi hän osaa olla halutessaan niin miellyttävä ihminen, että pitkäaikainen riitely ei vain ole käytännössä mahdollista. Sillä narsistin kodissa paha olo ei synny siitä, että narsisti olisi koko ajan kauhea. Ainakin meidän olosuhteissa etenkin ulkoiset olosuhteet olivat erinomaisesti, sillä ne olivat osa ulkokuvaa. Paha olo ainakin minun tapauksessani syntyy siitä, mitä Narsistien Tuki RY:n sivussa sanotaan

"Kodin normiksi on muodostunut kaaos ja konflikti. Näissä perheissä vallitsee korkea ennalta arvaamattomuuden ilmapiiri."

Yksittäisiä kertomuksia kertomalla ei tahdo saada selitettyä mistä on kysymys. Miten selittää tilannetta, jossa ei ole kaavaa ja jota ei itsekään tahdo ymmärtää, jossa olet hovia ja ulkohovia sen mukaan miten narsisti kokee ihmisten suhtautuvan häneen ja katsoo saavansa eniten responssia. Vielä vaikeammaksi tilanteen tekee se, että kun olet syntynyt lapseksi narsistiperheeseen, et todellakaan tiedä mitä normaali elämä on, vertailukohta puuttuu. Joten pois muuttaessa ja parisuhteeseen siirtyessä tilanne voi olla todella hämmentävä, koska ei voi ymmärtää, että tilanne voi todella olla muutenkin. Sillä koko "normaalin" käsitys on matkan varrella vääristynyt.

Ainakin minulta on kohtaamisen jäljiltä jäänyt lähinnä kyynisyys ihmisiä kohtaan, ylenmääräinen epäily siitä mitä motiiveja yksinkertaisimpaankin lausuntoon liittyy, viehtymys säännönmukaiseen, tietynlaiseen, elämään. Viehtymys siihen, että ei tarvitse "pitää julkisivua kunnossa" ja miettiä mitä muut ajattelevat. Hyviä ja huonoja puolia on molempia. Tavallaan olen vahvempi ihminen, jonka vahvuudet sopivat kohtuu hyvin nyky -yhteiskuntaan.

Samoin minulla on tullut tavaksi seuloa ihmisiä nimenomaan heidän asenteidensa perusteella. Haluan yksinkertaisesti välttää tilanteen uusimisen. Asenneseulonnassa kyseessä eivät ole pelkät kohteliaat sanat. Kyseessä on henki, jolla ne on sanottu. Sillä narsistin käyttämänä kiitos voi olla herja ja kohtelias käytös kätkeä halun manipuloida. Vältän henkilöitä, joiden sanavalinnat kertovat itseriittoisuudesta ja heidän omasta erikoislaatuisuudesta ja joissa viitataan siihen kuinka jotkut ihmiset tai tahot vainoavat heitä. Narsistien on siksi tavallaan aivan turha soveltaa temppujaan minulle, koska olen kohdannut ne kaikki. Siksi kun törmään epäilyttävään käytökseen, pyrin katkaisemaan koko keskustelun, täysin. En toki voi sanoa että he ovat narsisteja, koska sen sanominen vaatisi enemmän aikaa. Sen sijaan voin pelata varman päälle välttää heitä täysin. Ignoraatiomenetelmäni toimii sitäkin kautta, että heidän suhteensa on juuri kuten Välipakka sanoo iltahelden artikkelissa:

"Narsisti haluaa huomiota ja ihailua, jopa negatiivinenkin huomiointi riittää. Sitä, että jää vaille huomiota, narsisti ei kestä."

Tosin ignorointi saattaa olla hankalaa vaikeaa, koska (Narsistien tuki RY:n sivu)

"He manipuloivat, toimivat häikäilemättömästi, syyllistävät muita ja usein liike-elämässä persoonallisuushäiriöisistä piirteistä on vielä hyötyä. Heitä löytyy joka ammattikunnasta, ja erityisesti heitä houkuttaa vallankäyttö. Usein karismaattiset uskonnollisten liikkeiden johtajat ovat persoonallisuushäiriöisiä."

Siteerauksen viimeinen lause selittääkin osaltaan sitä, minkä takia en kovin paljoa pidä kohtaamisistani uskonnollisten tahojen kanssa. Syy ei tässä kohden ole uskonnossa, vaan sellaisissa ihmisissä, joita uskontojen valtapaikat viehättävät.

Sherlock Holmes -virhe.

"When you have eliminated the impossible, whatever remains, however improbable, must be the truth."
(Sir Arthur Conan Doyle, Sherlock Holmes, in The Sign of Four, 1889)

"No shit, Sherlock!"
(Unknown)


"Holmesian Fallacy", joka perustuu siihen, että eliminoimalla vaihtoehtoja, saataisiin lopulta jäljelle pätevä päätelmä, vaikka itse asialle ei muutoin olisi mitään todisteita.

Logiikan mukaan näin voi tietenkin olla. Jos oletamme, että on pakko olla JOKO A TAI B TAI C TAI D, ja saamme tiedon että EI A, EI B, EI C, tiedämme että johtopäätös on pakosti D.

Kuitenki käytännön tasolla tässä on mahdollisuus tehdä vakavia virheitä. Ensinnäkin virhe voi tulla siinä, että kohteita eliminoidaan oikeista syistä. Toinen taas on se, että olet todella laittanut kaikki mahdolliset vaihtoehdot eliminointijonoon. Käytännössä ongelmana on tietenkin se, että jos johtopäätös on jotain poikkeuksellista, "extraordinaryä", se vaatii poikkeukselliset todisteet, eli silloin on erityisen suurella huolellisuudella käytävä läpi kaikki vaihtoehdot ja myös premissit. Jos päättely perustuu puhtaaseen eliminaatioon, täytyy todella olla tieto siitä, että eliminaatiojonossa ovat kaikki vaihtoehdot mitään pois jättämättä ja että eliminoinnissa todella eliminoidaan oikeista syistä. Jos ja vain jos eliminaatiolista on aivan täydellinen, eikä eliminoinnissa ole varmasti tehty virhettä, voidaan sanoa:

Tätä on melko helppoa kuvata muutamalla esimerkillä. Televisiossa tulee kummitustenmetsästysohjelma, jossa TAPS -niminen firma ja sen jäsenet käyvät tutkimassa kummitustaloja. (Kummitukset ovat olleet aina lähellä sydäntäni. Olen jopa nukkunut muutamassa kummitustalossa, tosin tulokset ovat olleet tylsiä.) Ohjelma on viihdettä, mutta TAPS -miehet ovat tavallista ghostbusteria skeptisempiä, ja kalustetumpia, joskin he ovat myös kummituksiin uskovia. Sarjan puitteissa ainakin yksi talo on tuomittu "luultavasti kummituksettomaksi". (Tietenkin kummitustalon omistaja oli varma, että kummittelua tapahtui, mutta TAPS ei vain sattunut saamaan sitä kiinni itse teosta.) Toisaalta TAPS ei tyypillisesti yhdistä tapahtumia itse kummitteluun, sille riittää että tapahtuu jotain, jota he eivät pysty selittämään. Tällöin he tarjoavat "aukkojen kummitusta", joka tuntemattomilla ominaisuuksillaan jotenkin selittää ilmiön. NOT. Tosiasiassa TAPS ei eliminoi kaikkia mahdollisia huijaustapoja, se tyypillisesti tarkistaa yhden tai kaksi tosi ilmeistä temppua. Tämä on kaikkea muuta kuin "kaikkien vaihtoehtojen analysointi". Sarja siis tavallaan antaa väärän ja puutteellisen eliminointijonon.

Toinen malliesimerkki avaruusolentojen vierailuun uskovien päättelyillä. Perinteinen UFO:n määritelmä tarkoittaa "tunnistamatonta lentävää esinettä". Osa UFO -kannattajista (ei siis kaikki) tuntuu olevan sitä mieltä että jos ilmiötä ei saada osoitettua ihmisen tuotoksi tai luonnonilmiöksi, se tarkoittaa sitä että se ei voi olla ihmisen tuotosta tai luonnonilmiöitä. (Osa taas on sitä mieltä että se on vain tunnistamaton, mikä taas ei tarkoita että se olisi tällä nimellä "selitetty". Tuntemattoman nimeäminen ei kuitenkaan ole selittämistä. Se vain vakuuttaa huolimattomasti ajattelevat.) Vaihtoehto on heistä luonnollisesti avaruusolennot. Tosiasiassa avaruusolennot ovat "extraordinary" -ilmiö. Tiedemiehet ovat vuosien varrella löytäneet lukuisia uusia luonnonilmiöitä ja efektejä. Mutta sen sijaan he eivät ole löytäneet ulkoavaruuden olentoja. (Vaikka tälläisen voisi vaikka ampua todisteeksi. Toki ne voisi houkutella myös pelaamaan Dirge of Cerberus -peliä, avaruusolennoilla menisi kuitenkin ensimmäinen viikko siihen että he yrittäisivät läpäistä sen vaikean tarkka -ampujien välttelytehtävän.) Tosiasiassa ilmakehän ilmiöt yhdistettynä pelkästään tavallisiin koneisiin voivat aikaansaada paljon erittäin vaikeasti "eliminoituvissa" olevia luonnollisia syitä, mm. kangastusten kautta. Siksi ei ole tavatonta, että eliminointiin luottava humanoidien ystävä kertoo, että jotain öljypaloa ei ole todistettu, mikä hänestä tarkoittaa sitä että epäilijöiden sanalla ei ole mitään painoarvoa. (Se, että hän itse ei ole osoittanut todisteita avaruusolennoille yhtään enempää ei käy hänen mielessään. Kun tämä yhdistettään "erikoislaatuisiin todisteisiin jotka vaaditaan erikoisille väitteille", he joutuisivat myöntämään näkemyksensä olevan niitä "vähemmän perusteltuja uskomuksia".)

Vastaavaa päättelyä harjoitetaan tietysti myös mielenfilosofian puolella. Melko moni uskoo jonkinlaiseen sieluun tai muuhun yliluonnolliseen elämänvoimaan. Heidänkin "tieteensä" koostuu enimmäkseen toista mieltä olevien kritisoinnista, ei siitä että he korroboroisivat omaa näkemystään. Heille näyttää riittävän, että toisilta vaaditaan valtavasti. He itse sen sijaan tyytyvät vain tietämään.

Tunnetuin esimerkki on tietysti "aukkojen Jumala" -päättely. Joka voidaan itse asiassa nähdä yhtenä Holmesian Fallacyn aliluokkana. (Sehän tavallaan valitsee setin, jossa on "riittävän hyvin selitetyt luonnontieteen ilmiöt" ja "Jumala", muita vaihtoehtoja ei ole. Sitten se eliminoi, tai lähinnä jättää löytämättä "riittävän hyvin selitetyn luonnontieteellisen ilmiön" ja päättelee että "Jumalahan" se sieltä jää eliminoinnista käteen. Sääli vain että eliminaatiojoukko ei ollut täydellinen - ja melko usein huomataan, että eliminointikin on tehty huolimattomasti tai virheellisesti.)

Tämän näkemyksen voi hyvin todistaa vääräksi, paitsi todistustaakkaan vetoamalla, myös leikkimällä intuitionistisella logiikalla (intuitionistic logic), joka ei ole määritelty "totuusarvolla" vaan "todisteella":
1: Siinä A ei tarkoita että A olisi totta, vaan että on todisteita A:sta.
2: Jos taas ¬A, se tarkoittaa että on todisteita siitä että A:sta ei ole todisteita.
Suurin osa eroista, esimerkiksi propositiologiikkaan nähden, seuraa tästä erosta. Intuitionistisessa logiikassa esimerkiksi ¬¬A:sta ei seuraa A, kuten normaalissa logiikassa. Toki siinäkin A:sta toki seuraa ¬¬A, mutta tässä tapauksessa systeemi kulkee "vain yhteen suuntaan".

Lisäksi voitaisiin ihan vakavasti miettiä, miten mielekkäitä edes aidosti eliminatiivisiin systeemeihin perustuvat selitykset ovat; Nehän ovat luonteeltaan sellaisia, että niitä ei voida lähestyä myös "todisteiden kautta". Siinä missä esimerkiksi syyllisjonoa voidaan eliminoida, mutta toisaalta tekijä voidaan saada joko silminnäkijän tai "CSI -tyylisen" rikospaikkatutkinnan "irl" -versioiden kautta tietoa tekijästä, sama ylellisyys ei koske niitä pseudotieteitä, joissa eliminointia niin ahkerasti harjoitetaan. Miten esimerkiksi kummituseliminoinnin totuusarvo selvitetään, kun itse kohde on systeemissä eristetty testaamiselta? Ja mitä tuntemattomilla ominaisuuksilla varustettu ilmiö itse asiassa selittää? Selittämiseen kun tarvitaan aina jokin looginen systeemi. Joka tässä tapauksessa selvästi puuttuu. Kaikki mikä eliminoidaan, on jotain tunnettua, joten luonnollisesti vain "eitunnettu" jää jäljelle. Tämä taas voi olla luonteeltaan miten mielivaltaista tahansa. (Ja käytännössä emme esimerkiksi voi eliminoida luonnonilmiöitä pois, koska emme voi eliminoida teoriaa jota ei ole vielä keksitty. Tämä on eliminoinnissa ongelmana, koska sen uskottavuus perustuu täydellisesti siihen että kaikki vaihtoehdot todella ovat eliminointijonossa.) Eliminoivien projektien lopputulos on aina mysteeri, kummitus, ihme tai muu "magic mumbo jumbo".

Ja mitä ne nyt sitten selittävät, jos mysteeri, joka tosiasiassa saattaa joskus ratketa tieteen avulla, vain korvataan sellaisella mysteerillä, jota ei kyetä selittämään yhtään millään?

Jokseenkin tämän vuoksi Sherlock Holmes oli fiktiivinen satuhenkilö, ja hänestä kirjoittaja, sir Arthur Conan Doyle, haksahti pitämään Cottingleyn keijukaisia aitona asiana. Hänenkään mieleensä ei varmaan tullut kuin pari luonnollista selitystä asialle, jotka hän sitten "eliminoi" huolimattomasti. Siksi jäi häneltäkin kokematta

torstai 20. maaliskuuta 2008

Hieman vanhaa, hieman uutta, hieman lainattua ja hieman sinistä.

"Miksi ensimmäinen Boddhidharma tuli lännestä?"
(Vanha ZEN -koan)

Filosofiassa se, kuka sanoo, ei periaatteessa merkitse mitään. Auktoriteetti ei määrää. (Paitsi dogmaatikoille ja joillekin muille auktoriteetti määrää, mutta he eivät voi yleistää itsestään kaikkiin.) Voidaan siis sanoa että vain argumenteilla on merkitystä. Viittauksetkaan eivät ole auktoriteettiin vetoamista, vaan pikemminkin viitteistämistä ja plagioinnin estämistä: Kerrotaan mitä kautta asiasta saa mahdollisesti lisää tietoa. Ja annetaan kunnia sille, jolle kunnia kuuluu sen sijaan että ajatus vain omittaisiin omaksi. Argumentin pätevyyteen kun ei vaikuta se, onko ajatus oma vai lainattu joltain muulta.

Kuitenkin tosiasiassa lausunnoissa on aina myös ajallinen ulottuvuus:
Jokin on alkuperäinen ajatus ja joku sen muunnelma. Samoin osalle on merkitystä sillä, onko ajatus joltakulta lainattu vai onko se itse keksitty. Joissain näkemyksissä ei tietenkään ole voitu ottaa huomioon kritiikkejä, jotka on sanottu vasta myöhemmin. Joissain tilanteissa jotain jo vakiintunutta käsitettä käytetään väärin.

Siksi.

Aina silloin tällöin vakavastikin keskustelevat törmäävät tilanteeseen, jossa jotain muotoa ajatuksesta pidetään "alkuperäisenä", jota muut "tulkitsevat". Tässä ajattelussa määritelmien uudelleenkäsittely voi olla virhe. Toisaalta taas voidaan myös ajatella, että jälkipolvet ovat jalostaneet ja kehittäneet ajatusta eteenpäin. Tältä kannalta tulkittu teksti voi olla selkeämpää tai korjaillumpaa kuin alkuperäinen ajatus. Lisäksi osa on sitä mieltä että ajatus on arvokas vain jos se on oma. Osan mielestä merkitystä sanomiselle on vasta jos joku viisas auktoriteetti on sen sanonut. (Osan mielestä pelkkä viisaus riittää, ja toiset tuntevat vetoa auktoriteettiin.)

Toisaalta itse olen nostanut tärkeimmäksi sen, että ymmärtää miten ajatukset ovat kehittyneet. Se opettaa filosofisesta prosessista paljon. Sillä vaikka filosofia on loppupeleissä erilaisia ajatuksia, mikä tahansa ajatus ei ole hyvää filosofiaa. Itse ajattelen filosofian liikkuvana ja muuttuvana prosessina, en pysähtyneenä tilana, johtopäätöksenä. Saavutetut ajatukset ovat virstanpylväitä ja liikennemerkkejä matkalla. Tiestä toki oppii myös tuijottamalla näitä liikennemerkkejä ja sanomalla että jokin näistä on toista tärkeämpi. Mutta itse tien kulkemista ei voi oppia pelkkiä liikennemerkkejä tutkimalla, täytyy myös seurata miten ne on aseteltu. Muutoin saattaa helposti käydä niin, että matkalainen kohtaa "teiden sinivuokkoja" ja saa sakkoja - tai vielä pahempaa - ajaa ojaan.

tiistai 18. maaliskuuta 2008

Maailmankuvan vapauden toteutuminen.

"Isn't it interesting... religious behaviour is so close to being crazy that we can't tell them apart."
(Gregory House, House MD, II season, "House vs. God")

Toisia on aina helppoa kutsua harhaiseksi. On kuitenkin syytä miettiä hieman, mitä se tarkoittaa. Duodecimin terveyskirjaston deluusioartikkeli tulkoon avuksemme:

"Harhaluulot eli deluusiot ovat epäreaalisia uskomuksia, joiden taustalla yleensä on havainnon tai kokemuksen väärä tulkinta. Harhaluulojen sisältö ja kohde voivat olla hyvin erilaisia."

Deluusiot jaetaan esimerkkiartikkelimme mukaan:
1: Vainoamisharhaluulot, joissa henkilö kokee että häntä vainotaan ilman että tälle on todisteita.
2: Suhteuttamisharhaluulot, joissa esimerkiksi laulujen sanat sisältävät henkilökohtaisia viestejä.
3: Suuruusharhaluulossa henkilö kokee itsensä erityisen merkittäväksi, ilman että on syytä.
4: Uskonnollisessa harhaluulossa henkilö tuntee itsensä Jumalan profeetaksi, tai itse Jumalaksi.
5: Mustasukkaisuusharhainen kokee puolisonsa käyvän vieraissa ilman syytä.
6: Eroottisesti harhaluuloinen kokee muiden rakastavan itseään vaikka tälle ei ole loogista syytä.
7: Somaattisesti harhainen kokee että hän on jollain erityiseltä fyysiseltä piirteeltään kuvottava.

Eikä siinä vielä kaikki. Diagnoosissa on otettava huomioon myös se, että

"Eron tekeminen harhaluulojen ja hyvin itsepäisesti pidettyjen tai kulttuuristen uskomusten välillä ei aina ole helppoa."

Diagnoosin vaikeudeksi tulee luonnollisesti se, että täytyy jollain tavalla tietää mikä on harhaa ja mikä todellisuutta. Tiede voi antaa tähän ainoastaan todennäköisiä, ei lopullisia, vastauksia. (Toisaalta sama epävarmuus vaivaa jopa nuhadiagnoosia. Lopullinen varmuus puuttuu, mutta luotamme siihen silti) Diagnosointi voi kuitenkin olla tämän lisäksi myös kulttuurista tulkintaa, vallankäytön väline. Kuin suoraan subjektiivisimpaan postmodernistiseen näkemykseen luottavilta :

"Uskomusta ei pidetä harhaluulona, jos se on luonteeltaan henkilön kulttuurissa tai alakulttuurissa yleisesti ilmenevä uskonnollinen vakaumus tai maailman selitys."

Koko deluusion käsitehän tuomitaan siinä vain kulttuurin sisäiseksi. Minusta se, että omintakeisista harhoista kärsivät (jotka eivät saa seuraajia) tulkitaan sairaiksi siinä missä laumaa seuraavia uskovaisia vapautetaan tautiluokituksesta on nimenomaan eräänlaista yhteiskunnallista kerettiläiseksi julistamista. (Samantapaista, joilla ne jotka saavat seuraajia julistetaan profeetoiksi tai näkijöiksi.) Tämä korostuu siinä, että harhainen itse kokee varmuutta harhoihinsa.

"Sairauden akuutissa vaiheessa henkilö voi olla täysin vakuuttunut oudoimmankin luulonsa todellisuudesta, kun hän toivuttuaan ymmärtää hyvin uskomuksensa harhaisen luonteen."

Kaikkia uskovaisia ei kuitenkaan välttämättä tarvitse luokitella harhaluuloiseksi. Minusta heidän kohdallaan voitaisiin tehdä kuten teemme muidenkin maailmankatsomusten kanssa. Ei, emme vapauta sairaille terveiden papereita heti kun oppi saadaan viralliseksi uskontokunnaksi tai palvojamäärä kasvaa muutoin niin suureksi että sen vuoksi voidaan puhua "alakulttuurista". Olen halukas käyttämään karkeistusta:

"If you talk to God, you are praying; If God talks to you, you have schizophrenia. If the dead talk to you, you are a spiritualist; If you talk to the dead, you are a schizophrenic."
(Thomas Szasz, "The Second Sin", Anchor/Doubleday, Garden City, NY. 1973 )

maanantai 17. maaliskuuta 2008

Kärppäsanat

"METHINK IT IS LIKE A WEASEL"
(Richard Dawkinsin tietokonealgoritmi kirjassa "sokea kelloseppä")


Jokaisella ihmisellä on maailmankuva. Ja koska käsittelemme maailmaa tämän maailmankuvan karkeistamisen kautta, se on meille tärkeä. Maailmankuvassa kyse ei niinkään ole analyyttisestä seurauksista, vaan siitä että ajattelumme vaikuttaa siihen miten elämme. Siksi ihminen, joka uskoo Jumalaan kokee käännyttämisen tärkeäksi. Samoin ateisti kokee "totuuden sanomisen" tärkeäksi. Vaikka ateistia ei kukaan pakota, hänen vaikuttimensa käytännössä on loppupeleissä aivan sama kuin uskovaisella. Maailmankuva opettaa miten maailmassa tullaan toimeen. Ateisti katsoo helposti että uskonnot ovat huijaamista, uskonnot pakottavat maksamaan kirkollisveroa. Uskovaisilla ja ateisteilla on siksi molemmilla aivan samat syyt puolustaa näkemystään. Se on heidän maailmankatsomuksensa. Se on kaikille tärkeä ; Maailmankatsomus auttaa nimenomaan arkielämässä. Ja tämän vuoksi ihmisellä on tarve ylläpitää omaa näkemystään maailmasta ; Maailmankuva ratkaisee sen, toimiiko ihminen rationaalisesti jokapäiväisessä elämässään. Ja eri asioille ihmisillä on omat perusteensa. Irrationalistiksi tunnustautuu harva, koska sitten maailmankuvaa ei enää tarvittaisi.

Riippumatta siitä, onko maailmankuva oikea vai ei, me kaikki teemme perustelujen kanssa joitain virheitä. Ja joskus teemme virheitä kun tulkitsemme asioita virheiksi. Käytännössä tähän on kaksi tapaa reagoida:
1: Omien käsitysten muuttaminen havaintojen mukaisiksi.
2: Havaintojen uudelleentulkinta ennakkokäsityksiin sopivaksi.
Uudelleentulkinta taas sisältää kaksi tapaa
___ 2.1: Joko käsitys kiistetään (denialismi, pseudoskeptismi)
___ 2.2: Oma näkemys saippuoidaan epämääräiseksi esimerkiksi käsitteiden hämärtämisellä.

On luonnollista, että maailmankuvan muuttaminen eli akkomodaatio on työlästä, vaikeaa ja harvinaista. Sen sijaan assimilaatio, eli havaintojen sovittaminen ja selittäminen tai lattian alle lakaiseminen siten että se sopii maailmankuvaan, on yleisempää. (Tämän vuoksi itse pidän jonkin asteista fallibilismia pakollisena: Jos emme vaadi falsifiointikriteerejä, käytännössä emme suostu kyseenalaista teoriaamme, jolloin kyseessä on dogmi.) Mielestäni assimilaation yleisyydestä kertoo myös paradigmanvaihdokseen liittyvä ilmiö, jossa tiedemiehet eivät niinkään vaihda näkemyksiään kuin korvautuvat uusilla tiedemiehillä joilla on uudet näkemykset. (Ei, vaikka tieteen vallankumouksissa on tietyt ilmiöt, se ei tarkoita että näin myös pitäisi olla. Minusta on vaikea sanoa paljastiko Kuhn tiedeyhteisössä sairauden vai kertoi miten tieteen vallankumouksen pitäisi tapahtua.)

Erityisen voimakkaasti maailmankuva nousee esiin luonnollisesti siellä, missä paineet akkomodaatioon ovat kovimmat ja halut assimilaatioon suurimmillaan. Tämä tarkoittaa tietysti kinastelutilannetta. (Erikoista kyllä tälläisessä tilanteessa assimilaatiota harjoittavat seuraavat tavallaan Nietzscheläistä "yli -ihmisyyttä" ; Heillähän on ero toiveiden ja käytännön välillä ja halu seurata omaa tietään kritiikistä välittämättä, kamppaillen kuilua vastaan.) Niissähän on aivan usein kyse siitä, että sitä vain yritetään käännyttää toisella tavalla ajattelijoita keskustelulla, eli useimmiten retoriikalla ja joskus harvoin jopa argumentoinnilla, ja samalla olla tietysti itse kääntymättä kaiken retoriikan ja harvinaisten argumenttienkin keskuudessa. (Näin on, riippumatta siitä mitä maailmankuvaa edustat.)

Käytännössä tilanne on niin, että helpoin tie on vain suoraan sanella omalle käsitykselle kriittiset näkemykset vääriksi. Tämän seurauksena käy niin, että asiassa alkavatkin tapella ihmiset, eivät argumentit. Kritiikki ei enää liity asiasisältöön.

Käytännössä tämä totetutetaan kaksinapaisella toteutuksella: "Hauku - Kehu". Kun vastustajasi vain on väärässä, on "korvasyyhynsä sumentama naturalisti", edustaa "ateisti -evoluutikkoja jotka hylkäävät moraalin" tai vaikka niitä "tyhmiä fundamentalisteja", hän on arvoton. Ja jostain kummallisesta syystä oma näkemys tuntuu muuttuvan samanaikaisesti täysin validiksi. Toisaalta taas omalla tavalla ajattelevien kehuminen on yleistä. He edustavat "terveitä arvoja", "nousevaa paradigmaa". Tälläistä asioiden ilmaisua kutsutaan "Weasel wordiksi". Siinä ei väistämättä muuteta faktoja. Siinä päinvastoin tarkoituksellisesti hämmennetään tosiasioita siten, että faktoja ei tarvitse muuttaa, vaikka ollaan väärässä. Siksi Weasel wordin käyttäjä harvemmin edes tarkoituksellisesti manipuloi. Hänen sanavalintansa ja faktojen esittämisensä vain ovat niin epämääräisiä, että hän manipuloi muita ja itseään. Kukaan ei ole tälle immuuni. Ja mikä pahinta, olen ollut huomaavinani, että jos olet oikein älykäs, ja jokin asia on sinulle erityisen tärkeä, sinusta tulee tässä taidossa suorastaan erinomainen. Jäljelle jää vain henkilö sanomaan "en minä niin sanonut". Se, mitä hän on tarkoittanut jää sen sijaan piiloon. Syynä ei siis välttämättä ole tahallinen manipulointi ja valehtelu, vaan kyse on pikemminkin äärimmilleen viedystä assimilaatiosta.

Yksinkertaisella tasolla tämä on melko helppoa huomata. Yksinkertaisimmillaan kyseessä on herjoista ja selkään taputtamisesta. Samaa mieltä olevat ovat järkeviä, omilla aivoillaan ajattelevia, fiksuja samalla kun muiden näkemys on vääristynyt, yksipuolinen, epäeettinen (kuten itsekäs). Natsikortti seuralaisineen, eli Natseihin, hirmuhallitsijoihin, noitavainoihin tai mihin tahansa epäonnistuneeseen valtiorakenteeseen rinnastaminen on aina helppoa ja käytettyä. Samoin tehoja syntyy liittämällä eteen etuliitteitä, kuten "yltiö-", "ääri-", "ultra-", "umpi-".

Näiden huono puoli on vain se, että se ei käytännössä toimi. Vain ne jotka ovat halukkaita assimilaatioon juuri samassa opissa jota käytetään, uskovat näitä. Heidän uskoaan nämä voivat jopa vahvistaa. Kaikki muut - he ovatkin sitten jo oma lukunsa.

Hienovaraisemmalla tasolla huomaaminen on jo hieman monimutkaisempaa, koska nyt ei enää suoraan haukuta tai kehuta. Nyt sanoja muutetaan synonyymeiksi tavoilla, joissa saadaan kuljetettua mukaan arvolatausta.

"Meidän kansainvälisestä tulee ulkopuolisten ylikansallinen."
"Meidän ahkerista tulee muiden fanaattisia."
"Meidän vakuuttavasta tulee niiden manipuloiva."
"Meidän keulakuvasta tulee heidän populistinsa."
"Meihin kääntynyt on avomielinen, heihin kääntynyt on takinkääntäjä."
"Omasta riippumattomasta tulee kilpailijoiden elämästä vieraantunut."
"Samanmielisten järkähtämättömästä tulee erilaisten uppiniskainen."
"Meidän vapaustaistelijoista tulee vihollisten terroristeja."
"Kannattamani tieteellinen teoria muuttuu muiden seuraamaksi ismiksi."

"Meidän argumentti/perustelu on heidän väite."
"Meidän kriittinen analyysi on niiden denialistinen/pseudoskeptinen vastaanväittö."

"Minun argumentin toistaminen muuttuu sen inttämiseksi."
"Meidän akatemian rahoittama tutkimus on heidän kaupallisuutta/rahan palvomista/markkinamiesten kätyrinä toimimista"


Tämän huomaaminen on jo astetta vaikeampaa, sillä synonyymien vaihtamista voi pinnallisesti ajatella "pilkunnussimisena". Tosiasiassa Weasel wordeissa tämä "pilkunnussinta" on kuitenkin kaiken ydin. Sillä niissä on se henki, jota halutaan varsinaisesti sanoa. Sillä ihminen ei koskaan elä pelkästä logiikasta. Monimutkaisemmillaan asia ei tietenkään ole enään näin yksinkertaista. Olen esimerkiksi ollut huomaavinani, että pinnallisesti jopa kehuvia sanoja voidaan käyttää weasel -wordeina:

Esimerkiksi "nykytieteen mukainen" (jota voidaan pitää hyvänä asiana. Kaikki pseudotieteidenkin kannattajat vetoavat mielellään niihin kokeisiin, jotka sopivat heidän näkemyksiinsä) muuttuu vastustajan suussa ensimmäisellä tasolla "norsunluutorniin jämähtäneiden dogmaatikkojen maailmankuvan sumentumisesta" häivennetymmäksi, jonka jälkeen se onkin yht'äkkiä "muodikasta", tai "trendikkästä". Tämä tehdään hengessä, joka rinnastaa "ajattelun latteuteen ja tavanomaisuuden", viittaamalla ajatukseen siitä että todellinen ajattelu on "räväkkää, uutta, vähemmistönä". Jos jokin asia on "tiedeyhteisön hylkäämää, ja radikaalin epätrendikästä" se muuttuu jostain syystä kehuksi. (Jolloin esim. pseudotieteilijää tai muuta tahoa ei itse asiassa haittaa, onko heillä suosiota vai ei: Aktuaalisen voiton puute voidaan kääntää propagandavoitoksi. Täten jokainen voi voittaa, jos heidän voitontavoitteensa muotoillaan riittävän joustavaksi.) Jännittävää on tietysti se, että tällä ei ole väitteiden totuusarvon kanssa mitään tekemistä. Näkemyksen oikeudellisuutta ei päätä se onko se uusi vai vanha.

Kaikista syvällisemmällä tasolla weasel wordit ovat pelkkää tosiasioiden hokemista. Se on sitä, että meille kerrotaan kuinka rokotteissa on raskasmetallijäämiä (ei kerrota kuinka vähän, ja verrata esimerkiksi autoilun tuottamiin jäämiin.) kerrotaan kuinka ydinvoimaloiden toiminnan seurauksena kuolee kaloja(mutta ei kerrota että ei säteilyyn, vaan siihen että ydinvoimaloihin otetaan vettä jäähdyttämiseen. Eikä tämä vesi ole edes radioaktiivista.) Samoin voidaan kertoa esimerkiksi kuinka montaa eri kemikaalia jossain joutuu ilmakehään tai vesistöön ilman että kerrotaan paljonko ja kuinka vaarallisia nämä ovat. Tällä tasolla huoneessa voi periaatteessa olla vaikka alan professori, jolta sitten vain kysytään vain että "onko fakta todella näin". - Ja tämän jälkeen voidaan tietysti vedota siihen, kuinka harrastetaan vain "samojen havaintojen tulkintaa eri tavoilla." (Mikä sekin itse asiassa on tälläistä syvimmän tason Weasel-wordien käyttöä. Tieteessä hyväksytään toki kilpailevia koulukuntia, mutta mikä tahansa tulkinta ei ole teoria, eikä hyväksyttävissä oleva "hyvin perusteltu" tulkinta.)

Tosin itsekin olen kehittänyt aggressiivisen tyylin "brutalismin", joka käyttää pelkästään herjauksia, auktoriteettiin vetoamista ja muita "trollauskeinoja". Sovellan niitä armottomasti ihmisiin, joiden kanssa en halua edes aloittaa keskustelua. Jos ihminen on osoittanut harrastavansa valtavaa assimilaatiota ja vaativansa muilta valtavaa akkomodaatiota, en yleensä halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Ratkaisuni on olla edes aloittamatta keskustelua. Ratkaisuna tälläiseen on puhdas vittuilu. Yleensä ne väsyvät. Olen antanut tälle opilleni nimen, jotta voin kehuskella olevani "brutalisti". Kyseessä on siis hieman samantapainen syy kuin se, että ihmisen saa helpommin tunnustamaan olevansa intentionalisti kuin subjektiivinen tai tunteidensa viemä, tai ennemmin solipsisti kuin mielipiteisiinsä luottaja.
Kyllä, kyseessä on kärppäsanat. Niistä on miltei aina kyse. Termi on kuvaava, nimenomaan sen vuoksi. että kärppä (Mustela erminea) on nopea eläin, joka tunkee itsensä aktiivisesti miltei joka paikkaan. Ja myös haisee yllättävän voimakkaasti. (Fakta)

sunnuntai 16. maaliskuuta 2008

Itsensä kasvattamisesta.

"Onko jotain olennaista eroa sille, siteeraako Shakespearen 'Romeota ja Juliaa' vai 'Kauniita ja Rohkeita'? Molemmathan ovat periaatteessa ulkoa opeteltuja rimssuja. Muuttuuko siteeraus sofistikoituneemmaksi, jos sen tekee alkuperäiskielellä? Vaikuttaako tähän se, osaako siteeraaja alkuperäiskieltä vai ei?"
(Tuomo "Squirrel" Hämäläinen, kysely pomolta, 15. 3. 2008.)

Ihmiset matkustelevat nähdäkseen asioita, avartaakseen itseään. Itsensä kasvattaminen henkisesti tarkoittaa tällöin uusien kokemuksien saamista. Tai vähintään samojen kokemusten saaminen eri paikoista. (Jos ihminen esimerkiksi käy topless -beacheilla ja baareissa Espanjassa, Kreikassa, Serbokroatiassa ja Kanarian saarilla.) Ihmisistä vain tulee jotenkin kokeneita, kun he matkustelevat eri paikkoihin. Heidän näkemyksensä avartuvat. Samoin monet harrastavat itsepuolustuslajeja kasvaakseen ihmisinä.

Moni pitää tätä avartumista tärkeänä. Ja se itse asiassa saattaa sellaista ollakin. Matkustaminen ei välttämättä sivistä niin paljoa kuin ajattelisi. Minäkin olen Kreikassa Sissin palatsissa käynyt, enkä oppinut kokemuksestani muuta kuin, että sillä oli huonot hampaat, ja että em. palatsin WC -ovet olivat helposti jumiutuvaa mallia. Suhteellisen hauskaa oli kuitenkin.

Mutta en koe olevani erityisen sivistynyt matkan vuoksi. Kokemukset olivat toki mukavia. Ja tätä kautta reissu oli tärkeä. Mutta ei sivistävä, vaan tärkeä samalla tavalla kuin blogilistan kuumimmat blogit. Suosituimmat blogit ovat pikakelauksella käytynä huumoria, ruokaa, kutomista, ihmissuhteita, tavallista elämää tai näiden yhdistelmiä. Uskontoa, vakaumusta, skeptismiä tai filosofiaa saa hakea syvältä ennen kuin löytää. Tämä ei tietenkään mitenkään nollaa tavallisia ihmisiä. Se vain näyttää, että mitkä asiat heistä ovat mukavia, eli heille tärkeitä. Kyseessä ei siis vain ole episteme, vaan fronesis. Ei siis keskitytä teoreettiseen vaan elämiseen.

Ja me kaikki tiedämme, että valistuminen on vaikeaa. Jo alkuun pääseminen voi tuottaa vaikeutta, koska emme luonnostamme ajattele analyyttisesti, vaan elämässämme loukkaukset ja auktoriteettiin vetoamiset toimivat. ("Pomo käski", ja "meistä sinä olet ihan tyhmä" toimivat arkielämässä täydellisesti. Sanoo siihen filosofi sitten "Argumentum ad auctoritatem" ja "Argumentum ad hominem" miten paljon tahansa.)

Kysymys on elämän taidosta, hyvästä elämästä, jota me kaikki tavoittelemme. (Ja blogilistaa selatessa jopa yli muiden taitojen. Jos sinun on valittava, oletko onnellinen, analyyttisesti taitava vai teknisesti osaava, valinta taitaa olla melko helppo.) Sitä haemme matkaillessamme, tai opetellessamme hyvää elämää, elämän taitoa. Ja teemme näin peräti siitä riippumatta, olemmeko sitten jutsu tai do -ihmisiä. Voidaan sanoa että monia Do -ihmisiä innostaa itsensä kehittäminen, koska he elävät turvatussa ympäristössä. Minä taas, jotka kykenevät ottamaan vieressä olevia kuvia vaivattomasti työmatkaltaan, ja joka käy yöaikaan töissä ja asuu levottomalla alueella, voi olla motivoituneempi muista asioista. Kumpikin kuitenkin ajaa tavallaan samaa asiaa. Kumpikin tavoittelee hyvää elämää. Me vain teemme sen vain eri Maslow'n tarvehierarkian portailta.

Sillä tosiasiassa asiunalueeni on enimmäkseen ihan mukava paikka. Siellä vain asuu paljon köyhiä ihmisiä. Ja siellä on erilaisia ihmiskohtaloita. Köyhiksi päädytään eri tavoin ja siitä seuraa erilaisia selviytymispakkoja. Raha on köyhillä kuitenkin eräänlainen minimitekijä (kasvinviljelyssä minimitekijä on ravintoaine, jonka saanti rajaa kasvua; Kasvin on saatava erilaisia aineita, eikä toista voi äärettömiin korvata toisella. Siksi kalkinpuutteesta kärsivä kasvi ei kasva antamalla sille lisää typpeä. Kasvun aikaansaamiseksi pitää lisätä kalkkia.): Se ei ehkä yksinään tuo onnea, mutta ei toisaalta sitä estäkään. Siksi minusta se, joka sanoi että "asuisi mieluummin rakastettuna teltassa kuin vihattuna omakotitalossa" on melko todennäköisesti asunut rakastettuna omakotitalossa.

perjantai 14. maaliskuuta 2008

Uskonto, laskento, laulu, laiskanläksy ja kertomataulu.

"Jos arvostelisin Kansallissosialismiin uskovan henkilön vakaumusta kauheaksi olisinko myös silloin rasisti? Mikä sen teidän vakaumuksenne asettaa erityisasemaan?"
(Jakke)

Ajatuksia olemisesta -blogissa on käsitelty sitä, onko ateismi uskontoa ja onko stalinismi uskontoa. Aihe on luonnollisesti tärkeä. (Ja minun on helppo käsitellä sitä, koska en ole syyttäjien enkä syytettyjen penkillä. Harva fundamentalistikaan raivoaa kuinka agnostikot tuhosivat ihmisiä venäjällä tai natsisaksassa. Toki heilläkin voi olla yritystä niputtaa agnostikot ja ateistit yhteen, kutsumalla agnostikkoja esimerkiksi "kohteliaiksi ateisteiksi" tai "munattomiksi ateisteiksi".)

Tässä kohdassa ensimmäinen, mistä lähdetään, on uskonnon ja ateismin määrittely. Kun kohteet on määritelty, tiedetään mistä puhutaan. Tässä aiheessa se on erityisen tärkeä, koska muutoin määrittelyillä voitaisiin esimerkiksi tehdä niin, että uskonto määriteltäisiin totalitarismiksi, jonka jälkeen stalinismi olisi tietysti suoraan totalitaristinen. Ateisti joka muuttuisi totalitarismiksi muuttuisi tällöin uskonnoksi. Jolloin olisi tautologista väittää että vain uskonto voisi olla totalitarismia. (Koska niin on sanottu jo määritelmässä. Premissi ei ole validi johtopäätös. Saman tien voisi väittää "tosi skotissa" esittämääni tyyliin, että jokainen uskonto on hyvä tai ateistit pahoja.)

Määrittelyn tärkeys korostuu, koska aihe on monimutkainen, ja siihen liittyy monenlaisia eri mielipiteitä. Lisäksi käsitteiden epämääräisyys voisi sotkea tilannetta niin, että määritelmän sisältö voisikin vaihtua kesken perustelun, jonka jälkeen määrittely ehkä pinnallisesti olisi pätevää, mutta sisältöä analysoitaessa löytyisi virheellisyyksiä. Lisäksi määrittelyissä on se hyvä puoli, että argumentoija ei enää voi vain tehdä määritelmäliukasteluja ja hokea "en minä niin sanonut". Kun määrittelyt on tehty, on uskallettava seistä omien sanojensa takana - ja lisäksi voidaan aina sanoa että määrittelyissä on kerrottu mitä on tarkoitettu. Tämä tietenkin estää vastapuolen määrittelykikkailut ja "virheelliset kritiikit" jotka perustuisivat juuri siihen että määrittelyjä hämärrettäisiin ja sitten väitettäisiin niissä olevan ristiriidan joka samassa määritelmässä pysyen saadaan katoamaan. (Olen käyttänyt aikaisemman blogimerkintäni jakoa pohjana.)

Itse olen lähestynyt asiaa nimenomaan yksinkertaisista elementeistä. Voidaan sanoa, että jos uskontoteoriani olisi "atomiteoria", se käsittelisi protoneita ja neutroneita ja elektroneja, joista atomit koostuvat. Sen sijaan esimerkiksi ateismi voisi olla vetyä ja jokin muu esimerkiksi teoria hiiltä. Voimme järkevästi käsitellä "hiiltä hiilenä" ja "vetyä vetynä" ja ottaa huomioon, että niissä voi olla myös yhteisiä elementtejä.

Tällä estetään tietysti ylimääräinen ja perusteeton herjaaminen; Voimme löytää yhteneväisyyksiä, mutta emme voi herjata niiden kohdalta yli. Estän tällä yksinkertaisesti sitä, että Oskar Schindleriä voitaisiin syyttää natsien rikoksista vain siksi että hän oli natsipuolueen jäsen, jolla oli paljon valtaa. (Hänen pelastamansa juutalaiset puhukoon siis tätä vastaan.)

Voidaan sanoa että kaikki aatteet koostuvat seuraavista osasista. Osalla ei ole niistä kaikkia, osalla on useita. Mutta hiili ja uraani ovat kuitenkin eri asioita.
1: Ismi on määrittelyissäni aatesuunta, jolla on jonkinlainen arvotusjärjestelmä. Sen jäsenet seuraavat tätä normistoa.
2: Uskonto on määrittelyissäni uskoa yliluonnolliseen. Yliluonnollinen taas on fysikaalisuudesta poikkeavaa, ei todistettavissa olevaa, ainesta. Koska tämä vaatii Søren Kierkegaardin vaatiman tapaisen "uskon hypyn", on mielestäni rationaalista kutsua nimenomaan tätä uskonnoksi. (Voidaan siis sanoa, että siinä missä uskonto väittää että se tietää että on jotain josta ei voida tietää. Tämä on tietysti hieman ristiriitaista. Jos jostain ei voida tietää, siitä ei voida tietää. Eikä tätä tietämättömyyttä voida pelastaa heisenbergin epätarkkuuden kanssa samanlaisuudella, koska tiloja ja nopeuksia voidaan mitata ja ne tiedetään olemassaoleviksi. Yliluonnollisen kanssa vastaavaa ei voida tehdä. Tämä ei siis ole tietoa, vaan oletus. Perusteeton uskomus.) Tämä määritelmä on mielestäni siitä kätevä, että esimerkiksi sielunvaellus ja muut uskonnot, joissa ei korosteta älyllistä henkeä, sopivat mitä mainioimmin tämän uskonnon sisään.
3: Paranormaali taas on näkemys, jonka mukaan henkilö uskoo johonkin eifysikaalisen näkemyksen kanssa poikkeavan (ei kuitenkaan välttämättä tämän kannalta ristiriitaisen) näkemyksen, jolle se ei ole onnistunut rakentamaan tutkimusohjelmaa, joka myös tuottaisi sen odottamia tuloksia. Siksi esimerkiksi buddhalainen, joka uskoo KI -voimaan, mutta ei usko jumaliin, kuuluisi tähän elementtiin.
4: Ateismi taas on määritelmissäni jumalauskon puutetta. Tätä voisi kutsua myös fysikaaliseksi todellisuuskäsitykseksi sitä kautta että se uskoo että maailma koostuu pelkästään fysikaalisesta aineksesta. Ateismi ei kuitenkaan tarkoita, että henkilö uskoisi että kaikki tästä fysikaalisesta todellisuudesta voitaisiin tietää. (Hän voi siis hyväksyä esimerkiksi heisenbergin epätarkkuusperiaatteen, joka tiedollisesti osoittaa että on kaksi tilaa, joista kumpikin voitaisiin periaatteeessa tietää, mutta että emme voi tietää molempia samanaikaisesti.) Ateismissa vain "hyvin perusteltu uskomus" on minkään arvoinen. (Mikä toisaalta tarkoittaa myös sitä että ei ole mitään havaittavaa ilmiötä jolle ei väistämättä voitaisi keksiä selitystä.)

Tässä kohden on helppoa havaita, että kommunismi oli ateistista. Kommunistit uskoivat fysikaaliseen todellisuuteen. Kommunismi ei uskonut jumaluuksiin. Se ei pitänyt edes Stalinia kuolemattomana. Toki se oli henkilökultti, mutta tämä henkilö ei ollut jumaluus - tai edes Buddhan tapaan paranormaali. Mutta sen vaarallisuus syntyi siitä, että siinä oli paha ja totalitarinen ismi. Toki monella vaarallisella uskonnollakin on ollut ismissään "totalitarismin henkeä". (Kutsu tätä sitten vaikka kvarkiksi jos haluat.) Voidaankin sanoa että se, mikä on tehnyt sekä ateistiset että uskonnolliset tahot pahoiksi, on nimenomaan sen totalitaarisuus. Niissä on ollut "by definition" syrjivä henki, joka on määrittänyt ihmiset paremmiksi ja huonommiksi siten että näiden välissä on valtavan suuri kuilu. Näin toisinajattelijat ovat muuttuneet arvottomiksi suhteessa ismin kannattajiin. Kun tälläinen elementti nousee hallitsevaksi, sen luonne todellakin muuttuu yhteiskunnassa. Aikaisemmin pieni ja mahdollisesti huvittava raivopääjoukko onkin vallassa tuhokone. Riippumatta siitä, miten he käsittelevät todellisuutta. (Mikä onkin Humen giljotiinin kannalta uskottavaa: Siitä miten asiat ovat ei voida sanoa miten niiden pitäisi olla.)

Tämä tarkoittaa koko lailla sitä, että mielestäni sekä uskonnollinen että ateistinen yhteiskunta voi tulla toimeen, jos siitä puuttuu "totalitarismin kvarkki". (Yllättävän ateistinen Norja ei esimerkiksi ole mitenkään erityisen kammottava paikka elää ja olla. Eikä Suomikaan ole hullumpi paikka elellä. Koska olemme sekulaari, emmekä totalitaristisen uskonnon/kommunismin valtaama maa.)

Määritelmäni mukaan ateismi ei ole myöskään uskontoa. Ne ovat itse asiassa keskenään ristiriitaiset. Tosin tämä on määritelmästä suoraan nouseva, joten tätä ei voi pitää päätelmänä, vaan "toisena tapana esittää uskonto". Sillä siinä missä ateismin positiivinen määritelmä on "fysikaalinen todellisuuskäsitys" ja negatiivinen(~itsessään puutteellinen) määritelmä "Jumalauskon puute", voidaan sanoa että uskonnon positiivinen määritelmä on "usko yliluonnolliseen" ja negatiivinen "fysikaalisen todellisuuskäsityksen kiistäminen". (Tätä eroa ja en merkitystä jokaisen tulee miettiä.)

Lisäksi on huomattava, että esimerkiksi moni historiamme vaarallinen uskonnollinen toimija ei ole ollut "pelkkä uskonto". Niissä on ollut mahdollisesti myös paranormaaleja elementtejä, ihmetekoihin uskomisen kautta, tai jotain muita elementtejä joita he ovat väittäneet todistetuiksi. Ja mitä olennaista, niillä on aina ollut myös aatenormisto, jota ei tietenkään voida suoraan liittää Jumalan olemassaoloon, mistä jo lukuisat eri uskonnot ja näiden lukuisat eri käsitykset vakuuttavat. Sillä on siksi uskosta erillinen isminormisto. Joka on vaarallinen sen mukaan onko se luonteeltaan totalitaarinen vai ei. (Voidaan siis sanoa että jos "Ainoa Oikea Absoluuttinen Totuus" jonka täytyy näkyä myös elämässä "jotta ei olisi Pahuuden edustaja", alkavat näkymään, voidaan olla huolestuneita.)