Aristoteleen mukaan hyveellinen ihminen toimii hyveellisesti luonnostaan. Toisin sanoen jos hyveiden tekeminen on jotenkin sisäisen taistelun tulos niin silloin ihminen ei ole hyveellinen. Tässä on takana ajatus siitä että hyvyys on teleologista ja kun ihminen toteuttaa tarkoitustaan hän tekee sekä oikein että asioita jotka ovat hänelle luontevia.
Kantin mukaan tilanne taas meni niin että ihmisen oli enemmänkin valittava oikeintekeminen. Ja hänen silmissään hyveellisyys kasvoi jos teki hyvää siitä huolimatta että se oli itselle vaikeaa ja haasteellista.
Itse näen että jossain määrin kysymys on persoonallisuustyypeistä. Olen viime aikoina ollut hyvin paljon tekemisissä "hippityylisen" ihmisen kanssa. Hän on hyvin Aristoteelinen hahmo. (Toki tämä on tuonut hänen elämäänsä vaikeuksia. Mutta tämä olisi sitten toinen ja hyvin viheliäinen tarina.) Itse taas olen jossain määrin julma ja joudun painimaan asian kanssa.
Luultavasti Kant ja Aristoteles projisoivat. He kuvasivat ihmiskuntaa kuin itseään ja sen hyveellisyyden luonnetta samoin kuin itse yrittivät toimia oikein.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti