EU -vaikenija ; Madonsyönnin alkeet

"Madventures" -ohjelmastaan tuttu juontaja Riku Rantala kommentoi ennen eurovaaleja että äänestäminen on tärkeää. Tarkemmin, että vain hullu jättää äänestämättä. Minä en äänestänyt. (ERGO .... □) On hyvin ymmärrettävää lähestyä demokratiaa ja äänioikeutta siten että kyseessä on tärkeistä asioista välittäminen tavalla jossa äänioikeus lähentelee äänivelvollisuutta. Ja on hyvä että itsensä julkisuuteen pääasiassa matoja syömällä saaneet ihmisetkin kertovat tämän meille. Sillä tämän takana on vähintään puolet totuudesta. On selvää että äänestämättä jättäminen on passiivista ignorointia jossa valta annetaan jollekulle muulle kuin itselle. Äänestämistä voi myös tukea wisdom of crowds -ilmiöön viitaten. Kun kysytään kantaa useilta, tietyin ehdoin lopputulos osuu keskimäärin paremmin yhteen todellisuuden kanssa kuin jos arvio annettaisiin muutamalle spesialistille.

Asia ei toki kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen. Muutaman esimerkin kautta.
1: Mika Sipura huomioi että äänestämättömyys kertoo konfliktittomuudesta. Laiskanpulskea ignoroija jota ei kiinnosta on hänen huomioissaan eräänlainen vallankumouskapinallisen vastakohta. "Poliitikot eivät ymmärrä, että monia ei valta kiinnosta. Päätöksenteko on raskasta työtä - juuri siksi niitä päättäjiä valitaan - eikä elämäänsä taapertava sorru sellaiseen ilman syytä. Sisällissota on pahinta mitä yhteiskunnassa voi tapahtua, alhainen äänestysprosentti sen vastakohta. Nukkuminen viestii luottamusyhteiskunnasta: vaikuttakoot ne jotka tuntevat siihen tarvetta, osaavat varmaan valita oikein. Vaaleissa äänestäminen on jossain sisällissodan ja luottamusyhteiskunnan välissä. Äänestäminen on hyvä tapa muuttaa maailmaa, mutta kesäauringon helliessa on perusteltua olla äänestämättä."
2: Arhi Kuittinen korostaa enemmän sitä puolta jossa äänen antaminen jollain tavalla määrittelee sitä mikä olet itse. Ei siis äänestetäkään vähiten huonoa. (Siinä hengessä jossa sävy on "jos et anna ääntä, ääni menee sille jota kaikista epätodennäköisimmin et äänestäisi jos siis äänestäisit, jota ei nyt tapahdu...") Sen sijaan äänestys ikään kuin antaa vahvennettua mandaattia siinä hengessä että valittu poliitikko sitten todella edustaa omaa asiaa. (Hengessä "Kun minua äänesti 10 000 ihmistä niin olen tärkeämpi poliitikko". Jossa "vähiten huono" on mukana antamassa arvovaltaa vaikka äänestäjä ei oikeasti pitäisi valitusta ehdokkaasta juuri yhtään.) Ja siksi pieni äänestysprosentti tarkoittaa suoraan sitä että "Valituilla ei ole demokratian tukea. Ei ole kattavaa tukea vaan vain ENEMMISTÖN vihaa ja halveksuntaa. Ei äänestämättömyys ole passiivisuutta jos vähänkään juttelette äänestämättömien kanssa. He maistavat jokaisesta TV-lähetyksestä ja jokaisesta keltaisen lehdistön toimittajan lauseesta kusen maun kaikessa kusetuksen kirjossa." (Melko rohkeaa joskin uskottavaa puhetta henkilöltä joka oli itse ehdolla EU -vaaleissa.)
3: Suvi Auvinen taas korostaa miten vaalien rakenne on itsessään "rikkinäinen puhelin". "valta on jo suuryhtiöillä ja populisteilla. Lobbarit ajavat läpi ehdotuksiaan ja suuryhtiöt rahoittavat heitä. Tätä ei muuteta tämän systeemin sisältä, eikä muutosta systeemiin saavuteta äänestämällä yhtään ketään." Eli itse asiassa valitsijalla on illuusiovalinta. Hallinnan harha luodaan siten, että joku muu päättää vaihtoehdot, joista sitten saat valita. Syvin valta on aina jossain muualla koska paljon jää tämän äänestäjän hallussa olevan valinnan ulkopuolelle.
4: Unkurissa asia selitettiin varsin kaunopuheisesti. Demokratiassa äänet legitimoivat vallan, eli kysymys ei ole pelkästään siitä kuka saa eniten ääniä. "jos ihmiset jättävät vaaleissa äänestämättä, eduskunnalla ja hallituksella ei ole enää legitimoitua valtaa. äänestämättä jättämällä voit kritisoida nykyistä politiikkaa kokonaisuudessaan. äänestämällä taas legitimoit kaiken minkä puoluepolitiikka tuottaa. osallistumalla olet hyväksynyt pelin, johtipa se mihin tahansa. osallistuminen on vapaaehtoista. jos olet eri mieltä päättäjien kanssa, on äänestämättä jättäminen voimakkain ja tehokkain tapa osoittaa mieltä."

Näkökannoissa on tietysti keskenään ristikkäisiä näkemyksiä. Mutta tuskin kukaan äänestämättä jättänyt niitä kaikkia kannattaakaan. Äänestämättömyys ja sen suuri prosenttiosuus on kuitenkin politiikassa ollut vaikuttavaa. Vaalien jälkeen ei ole puhuttu pelkästään siitä että kenellä oli menestystä ja yllätystappioita. Äänestämättömyys on noussut yhdeksi tärkeimmistä puheenaiheista.
1: Tämä edustanee samantapaista noloa ongelmaa poliitikoille, kuin mitä kirkosta eroavat edustavat kirkolle ; Virallisessa jargonissa kannustetaan asettumaan ehdolle vaaleissa, ja vaikuttamaan. Ja sitten kun joku kokee että tällä annetulla "päätöksillä" ei oikeasti ole niin väliä kun mikään ei konkreettisesti muutu, tai ei halua legitimoida yhtään mitään ja yhtään ketään toimijaa niistä joita on tiskin alla lobbaamalla annettu tarjolle niiden kesken jotka "oikeasti valitsevat", niin ollaan noloina. Helpointa on tietysti tuomita äänestämättömät ja poistuvat typeryksiksi. (Etenkin jos tarjolla on madonsyöntirituaaleja jotka kiinnostavat monia ihmisiä spektaakkelinomaisuudellaan.) Ja kirkko onkin tässä kohden hyvin avoimesti legitimoinut valtaansa jäsenmäärillä. Kirkon jäsenluku on eräs toistuvimpia lukuja joilla kirkon arvo ja oikeus tehdä tiettyjä asioita nojaa. Onkin kiinnostavaa huomata, että ainoat yritykset aidosti muuttaa kirkkopolitiikkaa näyttävät kirkollakin liittyvän aina eropiikkien hallintaan. Äänestämättä jättäminen on selvästi signaali joka aikaansaa myös poliitikkojen parissa pöhinää. Näyttää siltä että äänestämättömyyskin on tapa vaikuttaa ja viestiä, boikotti onkin kaupankäynnissäkin tehokkaaksi havaittu vaikuttamisen keino, vaikka meitä tietysti aina kannustetaan muuttamaan maailmaa ostopäätöksillä, eikä sillä että pihtaamme rahaa lompakoissamme kuin Roope Ankka.

Mutta miksi minä en äänestänyt?

"Nauratti HS:n vaalikoneessa kun on mahdollista vastata "ehkä" tai "ehkä joo" tai "ehkä ei". Ja sit ruksittaa että "tämä on tärkeää". Niin vastaukseksi tulee parhaimmillaan "ehdoton ehkä"."
(Esa Turkulainen)

Minulla on luonnollisesti monia syitä. (Ihan yksinäni.) Ensimmäinen syy oli mielenterveydellinen. Äänestämisvaiheessa EU -ehdokkaissa minua kiinnosti lähinnä se, kuuluuko hän joukkoon "jampan lähialueella elävä autoiluikäinen ihminen (~3500 ihmistä) jolla on sininen auto (noin 10% autoista ~ 350) jotka sattuvat olemaan naisia (50%, ~ 175 ihmistä) jotka ovat ruskeahkotukkaisia (~33% ~ 60 ihmistä)". Ja jos tämä kriteeristö sattuisi osumaan kohdalle, niin äänestäminen ei olisi tarkalleen ottaen se joka tässä olisi ollut aktiviteettina.

Toinen syy oli myös mielenterveydellinen. Nimittäin syvä vitutus. Tähän minulla on kuitenkin pitkä, mutkikas ja mielestäni jokseenkin oikeutettu rationaalinenkin perusta.

Tilanne lähtee liikkeelle näppärästi siitä että jos ehdokkaita alkaa läpikäymään yksitellen, oikean ehdokkaan löytyminen on hyvin hyvin työlästä ja inhottavaa. "Napoleonin komplekseissa" tätä tunnetta tiviistettiin varsin mainiosti.
* Vaalisloganeita ja tiedotteita vaivaa ympäripyöreys. Sanoissa on lähinnä positiivisia konnotaatioita eikä mitään konkreettista sisältöä jonka oikeutuksesta voisi olla perustellusti jotain mieltä. "Lupaan muistaa juureni ja Suomen - aina."
* Toinen, nimenomaan näitä kyseisiä vaaleja kuvaava piirre on ollut eipoliittisilla sirkustempuilla päteminen. Jos Halla-ahon tasoinen poliitikko perustelee valintaansa niinkin relevantisti kuin selittämällä että "Olen luvannut, että valituksi tullessani pyöräilen Kilpisjärveltä Hettaan kesäkuun alkupuolella." (Juho Eerola paini samassa sarjassa "Jos tulee 20 000 ääntä, niin leikkaan tukkani kokonaan." En minä voi sanoa tuollaiseen ehdotukseen muuta kuin että jos lupaus olisi pään leikkaus, niin sitten olisin kiinnostuneempi.) Olen toki itsekin syönyt matoja rahasta pikkupoikana, mutta olen ymmärtänyt että vaikka monet tositv -julkkikset ovat tehneet matojen syömisestä suosittua. Ja vaikka nämä julkkikset ovat matoja syöden nousseet tulotasoille joita en pikkupoikana voinut kuvitellakaan talenttiini liittyvän. Niin siitä huolimatta olen elänyt sellaisessa kuvitteellisessa maailmassa jossa EU -tasoisen suuren poliittisen puolueen toimintaa ei päästetä johtamaan sellaisia ihmisiä joilla perusteluluetteloon on valittu edes yhtenä vaihtoehtona mukaan tuollaisia matojensyöntisirkustemppuja.

Vaikka mukana oli toki järkeviäkin ehdokkaita, niin vaaliehdokkaista valtaosa oli sen tasoista epä-älyllistä ryönää että niiden lukeminen polttaa skeptikon mieltä. On oikeasti raastavaa nähdä miten korkeisiin virkoihin pyrkii ihmisiä joita ei pitäisi olla edes olemassa. Ja mikä pahempaa, itsen pitäisi muka jotenkin antaa ääni siihen että juu, tuollainen tyyppi me pistetään hyville palkoille! (Saataisiin heidät tosin maasta pois, jokin bonus. Mutta globaalissa tietoyhteiskunnassa media välittää heidän sanomisensa vaikka maapallon toiselta puolelta. Tai kuusta. Joten ei etua tästäkään.)

Ja koska yksilöiden läpikäyminen niin että saadaan perustellulle ratkaisulle riittävä otos on raastavaa, niin raastavaa että sitä ei mielenterveys kestä ilman suisidaalisia pakkomielteitä, on pakko käyttää vaalikoneita. Marko Hamilo kirjoitti muutama vuosi sitten ongelmista joita liittyi vaalikoneisiin. Tai siihen miksi vaalikoneet antavat omituisia tuloksia. Näissä vaaleissa esimerkiksi Piraattipuolueen linjattomuus johti siihen että heidän ehdokkaitaan tuli esille vastasipa suunnilleen mitä tahansa. Osittain tämä johtaa siihen että kyky paitsi kylvää epämääräistä retoriikkaa (joka toimii kansalaisen kanssa laittoman hyvin) vaatii lisäksi tietoa vaalikoneiden toiminnasta ja siitä miten niihin kannattaa vastata jotta saisi itselleen näkyvyyttä myös näissä.

Vaalikoneiden perusongelma on siinä että ne ovat vain yhtä hyviä kuin sen takana oleva algoritmi. Ja jokaisen lukuisan koneen toimintaperiaate muuttuu hyvin tärkeäksi. Toki vihjeitä saa jo siitä että kysytäänkö vaalikoneessa sitä saako koira nukkua edustajan sängyllä vai ei. Toinen ongelma tuleekin siitä että monet kysymykset ovat niin relevantteja että terve ihminen ei sen jälkeen enää ota kantaa koko asiaan.

Sillä tosiasiassa ainakin minä äänestän pääasiassa ns. arvokysymyksistä. Esimerkiksi Helsingin Sanomien vaalikone vaati kannanottoja esimerkiksi budjettiasioista ja siitä pitäisikö niitä suurentaa vai pienentää. Harvalla on asiantuntemusta jotta voisi rehellisesti antaa tietopohjaisen vastauksen yhteenkään tämäntyyppiseen kysymykseen. ; EU on myös siitä ongelmallinen että sen kohdalla suuri osa ns. semiarvomaailmallisista kysymyksistä on myös hyvin vahvaa tietopohjaa vaativia. Toki jos ottaa kantaa EU:n ja sen jäsenmaiden itsemääräämisoikeuteen, siihen voi vastata täysin periaatteellisesti. Ja ajaa vaikka täydellistä kansallisvaltioaatetta. Mutta toisaalta jos mietitään erilaisia skenaarioita, niiden todennäköisyyksiä ja sitä minkälaisiin sysiin ja saviin tässä voidaan mennä puolin ja toisin. (Jäsenmaiden häsläys ja siitä seuraavat globaalit ongelmat tai lokaali konkurssiherkkyys vs. keskusjohtoinen jäykkä järjestelmä.)

Loppuyhteenvetona

EU -vaaleissa äänestäminen houkuttaa varmasti niitä paksumahaisia joita matojen syöminen kiinnostaa. Sillä monet ehdokkaat tuntuvat olevan liikkeellä madonsyöntiasenteella. Ja vaalikoneiden kohdalla sirkushenki vain syvenee. Ja jos prosessista oppii jotain, niin sen että kenties itsenkin olisi viisaampaa olla äänestämättä ja syödä matoja. Koska kysymykset joita EU käsittelee ovat sen verran mutkikkaita että osaamista ei löydy.

Wisdom of Crowds -ilmiötä ei voi käyttää perusteluna. Sillä sillä on toimintaehdot, jotka EU -vaaleissa eivät täyty. Ja siksi populismi onkin se jolla pelataan tehokkaammin kuin asia-argumenteilla. ; En ymmärtäisi perusteluja vaikka näkisin ne omin silmin, todennäköisesti. Mutta sen sijaan populistisen heiton arvolauselmista ja kansallistunteesta kykenisin ymmärtämään. Ja jos ideana on EU:n paras ja globaali hyvä - tai edes Suomen paras - niin ei voida jäädä siihen että "se jota vähiten todennäköisesti äänestäisit saa äänesi". Sillä jos aiheena on maan paras, en voi väittää että oma äänestystodennäköisyyteni heijastaisi maan parasta. Paitsi jos Wisdom of Crowdsin ehdot täyttyvät. Silloin on mielestäni perusteltua olla hiljaa. Lappaa suuhun lisää matoja.

Tämä johtaakin siihen, miksi tavallaan silti pätee se että jos ei äänestä niin ei ole lupaa valittaa. Jos tavoitteena on se, että kritiikki on perusteltua, se vaatii jotain tietoa asiasta. Olen tunnustanut että EU -asioissa minulla ei ole tarvittavaa kapasiteettia. Joten en voi EU -asioista sitten valittaakaan. No, toisaalta valittaminen ylipäätään on suurimmaksi osaksi turhaa. Se antaa luulon että on vaikuttanut johonkin. Mutta useimmiten asia on yhtä tyhjänpäiväinen kuin like -killaus facebookissa. Muutos omassa päässä on kenties merkittävä mutta muutos maailmassa mitätön, lähinnä virtuaalinen. Valittamisen sijasta pitäisi panostaa lobbausryhmiin. Niihin jotka päättävät mitä on tarjolla rahvaan valittavaksi. Ja retoriikkaan jota nämä käyttävät. Ja vaalikoneiden heuristiikkaan liittyviin "oivalluksiin" joilla saadaan etu omalle asialle. Suurin osa näistä on kaupan. Äänioikeudella on sen sijaan asian kanssa hyvin vähän merkitystä.

Tikari ; muoto ja funktio

Ylläolevaan kuvaan olen yrittänyt kasata jossain määrin tyypillisiä tikareita joissa jokaisessa on keskenään erilainen lähestymistapa. Näiden avulla voinen demonstroida muutamia asioita tikareista. Kenties sellaisia joita ei aivan hirveän usein tule mietittyä. (Tai sitten ei.)

Ylimmäinen edustaa mielestäni tikaria joka vastaa kenties vahviten mielikuvaa siitä mitä tarkoittaa että jokin ylipäätään on tikari.
* Se on suorateräinen, siinä on kahdelta puolelta teroitettu terä, ja siinä on väistit. (Tämä erottaa sen veitsestä joka on yleensä yhdeltä puolelta teroitettu, usein suora mutta joskus kaarevateräinen ja veitsissä harvemmin on väistiä.)
* Tässä tikarissa terä on kohtuullisen leveä, mutta se sopii silti hyvin pistämiseen. Molemmilta puolilta teroitettu terä kohtaa hyvässä pistokärjessä.
* Terän on paksuudeltaan melko ohut, joten sillä on hyviä leikkaavia ominaisuuksia. Terän teroittaminen molemmilta puolilta korostaa sitä että se on monikäyttöinen leikkuuominaisuuksiltaan.
* Väisti on tehty siten että terää pitkin ohjautuvat iskut voidaan hieman ottaa vastaan, joten se selvästi suojaa käsiä.
* Tämänlainen tikari on monikäyttöinen aseena. Itse asiassa tämä tikarimalli lähentelee jo ns. coustille -tikaria joka on kehitetty juuri monikäyttöisyyttä silmälläpitäen. (Coustille on tosin hieman tätä tikaria pidempi, se oli eräänlainen juridinen saivartelu. Kun miekat oli yleensä kielletty kaupungeissa, tehtiin ase jota voitiin kantaa vyöllä kuin tikaria mutta joka oli mahdollisimman lähellä lyhyttä miekkaa.)

Toisena onkin sitten hyvin tavallinen tikarimalli, ns. rondel -tikari. Tämä on se tikari jota on käytetty oletusaseena keskiaikaisissa taistelumanuaaleissa.
* Se on suora mutta yksiteräinen. Tämä voi johtaa ajatukseen että kyseessä on veitsi. Kuitenkin tikarin leikkuuominaisuudet ovat melko rajalliset, ja se on niin leimallisesti pistoase, että luokittelu tikariksi on aivan perusteltu.
* Aseessa on kapea terä, mutta terä on kuitenkin hyvin paksu. Itse asiassa terä on tämän vuoksi hieman "kolmiomainen". Kärkeä on teroitettu hieman molemmilta puolilta jotta piston alkuun pääsisi mahdollisimman hyvin. Tämä on tehty sen vuoksi, että ase on tarkoitettu panssaroitua vihollista vastaan. (Siinä hengessä että kun vastustajat menevät purkkiin, kaikki alkavat kantamaan tölkinaukaisijoita.) Sitä jopa yleensä käytettiin nimenomaan "rystypuolella" jotta sen saa maksimaalisesti iskettyä pistävään liikkeeseen kohti vaikka haarniskan nivelosia.
* Väisti on hyvin erilainen kuin edellisessä tikarissa. Se on kooltaan melko kapea rengas. (Ratkaisu joka voi tuoda mieleen japanilaisten katanoiden pienet kädensuojarenkaat.) Sen perusfunktio on hyvin erilainen kuin edellisessä tikarissa. Tämän renkaan tarkoitus on suojata omaa kättä. Mutta suojautumiskohde ei ole vastustajan isku vaan Newtonin mekaniikan III peruslaki. Kun piikkimäinen tikari isketään kovaa vastustajaan, impakti on kädelle niin kova että hyvin helposti tikaria pitävä käsi lipuisi terälle. Rengas estää tämän hyvin tehokkaasti. Tässä rondellissa tätä tukee myös suuri pommeli. Tämä johtuu siitä että jos pistäessä käy kuten voi käydä, eli tikari juuttuu kiinni kohteeseen, on kädensija tukevampi kun sitä kiskotaan irti vaikka vastustajan ruumiista. Se ei siis toimi vastapainona vaan vahvistaa kädensijaa.

Kolmas tikari on sitten hyvin riisuttu malli. Se kuitenkin tuo mieleen jo hieman gladius -mallisen miekan. Taisteluteknisesti tämä on kuitenkin lähempänä normaalia veistä kuin mikään muu yllämainituista tikariversioista.
* Terä on hyvin leveä. Sen leikkuuominaisuuksia on selvästi maksimoitu. Terä on ikään kuin kaksi kaarevaa terää jotka on laitettu vastakkain. Näin ollen aseen leikkuuominaisuudet muistuttavat oleellisesti kaarevateräisien veitsien vastaavaa. Juuri tämä ratkaisu tekee aseen terästä kaiken kaikkiaan hyvin leveän. Aseella on kaksiteräisyytensä vuoksi pisto-ominaisuuksia, mutta se ei ole tässä mainittavan hyvä. (Se on tässä heikoin kaikkiin listan muihin tikareihin verrattuna.)  Leveyden vuoksi asetta ei ole kätevää käyttää rystyasennossa, joten tämän käyttötapa eroaa selvästi rondellin käyttötavasta.
* Väisti on suojausta ajatellen melko naurettava. Pienet koristeet reunoissa eivät mainittavasti suojaa tulevilta iskuilta. Koristeellisten puolien lisäksi tämä "väisti" kuitenkin tekee jotain. Se nimittäin helpottaa aseen tupessapysymistä. (Se ei heilu eikä hölsky eikä tipahda maahan jos sitä kuljetetaan vaikka nahkarenkaassa.)
* Kädensijan muotoilu yhdistettynä erikoiseen koristeosaan terän lappeen kohdalla tikari soveltuu hyvin siihen että peukaloa tilanteen mukaan joko pidetään tai ei pidetä "terällä" (Tai sillä kohdalla missä olisi terä jos sitä koristeosaa ei olisi). Tämä tukee sitä ajatusta että asetta ei missään tapauksessa ole viisasta käyttää "rystypuolella".

A new Courtly Sonet, of the Lady Greensleeues

Olen katsellut "Tudors" -televisiosarjaa. Se on niitä sarjoja joiden kautta on hyvä lähestyä sellaista käsitettä kuin "historiallisuus" ja "autenttisuus". Tässä mielessä se on hyvinkin samaa sarjaa "Assassins Creed" -pelisarjan kanssa. (Jonka kohdalla typerin käymäni keskustelu on sellainen, että peliä syytettiin plagiaatiksi jostain japanilaisesta animesta koska molemmissa esiintyi samannimisiä aivan toisiaan muistuttavia hahmoja ja samanlaisia tapahtumia. Kuten tiedätte, Lorenzo de' Medici on tekijänoikeusrikkomus joka kohdistuu suoraan japanin kulttuuria vastaan.)

Asiaa on kenties hyvä lähestyä kyseisen kappaleen kautta. Kappale on toki monille tuttu "Sait multa kukkaset toukokuun" -häälauluna. (Se ei mainosta tiettävästi Kekkilää tai mainosta että kukkaset nousevat mullasta ja että multaa voi olla kukissa.) Englanninkieliset sanat ovat tietysti hitusen erilaiset. Ja ne on todellakin liitetty Henry VIII:n. "Tudors" -sarja suoraan vihjaakin tähän yhteyteen. Tässä tulkinnassa laulussa viitattu "Lady Greensleeves" on Anne Boleyn. Ja kappaleen ajoitus sarjassa onkin tässä mielessä hyvä ja perusteltu.

Englannin kuninkaalliseen historiaan erikoistunut Alison Weir on kuitenkin esittänyt "Henry VIII: The King and His Court" vihjaa että kappaleen sävellysrakenne perustuu italialaiseen sävellystekniikkaan jota ei vielä ollut Henry VIII aikana. Ja että kappale onkin todennäköisesti hieman Tudorin aikaa nuorempi, tarkalleen ottaen se olisi Elizabeth I aikainen. Ja Elizabeth I oli tunnetusti Henry VIII ja Anne Boleynin jälkeläinen. Ja näin sarja tekee yleiseen uskomukseen perustuvan anakronismin. (Joskaan se ei tietysti tarkoita että kappale välttämättä ei kertoisi Boleynistä.)

Mutta sarja ei kuitenkaan ole täysin ansioton. Tämän saa hyvin esille kun katsotaan Thomas Morea. Hän oli kristitty, suuri humanisti, "Utopia" -kirjan kirjoittaja ja tätä kautta myös utopia -käsitteen "alkuperä". Hänen kirjoituksensa eivät kannata väkivaltaa. Ja hän on jäänyt historiaan ja mielikuviin myös sen vuoksi että hän todellakin kirjaimellisesti kuoli ennemmin kuin antoi joustaa omastatunnostaan. Tämä sinänsä aito ja kunnioitettava rohkeus on luonut hänen ympärilleen glorian. Moni katsoo että More edusti tuoretta keskiajasta irtautuvaa hienoa ajattelua. Ja siksi "Tudors" -sarjassa esitetty kerettiläisen polttaminen on kohdannut syytöksiä. On esitetty että Thomas Morea ei saisi leimata. Kuitenkin Thomas More itse asiassa muistuttaa siitä että noitavainot ovat itse asiassa olleet renessanssiajan ja sitä uudemman ajan ilmiö. Mielikuvissa katolinen kirkko ja keskiaika ovat ne jotka olivat pahinta noitavainoaikaa. Mutta historia liittää ajan myöhemmäksi. Ja protestantit olivat pahimpia noitienpolttajia. Thomas More oli toki harras katolinen, mutta hänen historiaansa on jäänyt myös hänen erityisen väkivaltainen tapansa käsitellä kerettiläisiä. (Humanismin verisestä historiasta kerrotaan jostain sysytä melko vähän. Se ei ole oikein muodikasta.) Sarja on tässä autenttisempi kuin se idealisointi joka Thomas Moresta on jäänyt "viralliseen yleissivistykseen".

History Today kertookin Thomas Moren historiasta sellaisia puolia jotka muistuttavat siitä tosiasiasta että vaikka "Greensleeves" onkin romanttinen kappale, niin historia muistaa sen miten Tudorsien Henry VIII teloitti Anne Boleynin. Ideaalit eivät aina päde. Tämä sävy on kenties hauskaa muistaa niissä häissä joissa "Sait multa kukkaset toukokuun" esitetään. Ja tämän sävyn voinee tiivistää "Tudors" -sarjan ensimmäisen kauden finaaliin jossa Wolsey tekee itsemurhan. Selittäen miten "I have seen eternity, I swear, but it was in a dream and in the morning all was gone."

---

"Greensleeves" kappaleen originaali nimi on tämän blogauksen otsikko, "Greensleeves" on "vain" kappaleen vakiintunut nimi.

Pinssi

Kun olin yläasteikäinen (~kävin yläastetta), sisareni löysi pinssin. Se oli hieno. Se oli "Koskenkorva viina" -pinssi. Hän oli hieman nuori pitääkseen sitä ; Ja muutenkin se oli provokatiivinen hänen tyyliinsä. Joten hän antoi sen minulle. (Vaikka en ollutkaan viinanjuonti-iässä.) Käytin sitä. (Vaikka en ollut edes kokeillut em. tuotetta tuolloin.) Kaikki oli hyvin siihen asti, kunnes pinssin alkuperäinen omistaja huomasi sen. Hänen ensimmäinen ratkaisunsa oli syyttää varkaudesta. Olin tietysti yllättynyt koska eihän noita pinssejä ole vain 1 kappale. Vähäarvoinen massatuotantoesine kun ei ole jotain jota ei ole mahdotonta saada hallintaansa muutoinkin kuin varkaudella. Asiaa selviteltiin opettajienkin kanssa. Sain pitää pinssin.

Tämä meteli kiinnitti sen verran huomiota, että pinssini oikeasti jopa huomattiin. Eräs ihminen oli kiinnostunut ostamaan sen minulta. Hän tosin myös selvitteli pinssin taustoja ja antoi uskottavan selityksen siitä miten pinssi oli päätynyt sisareni löydettäväksi ja miten alkuperäinen Lopulta tilanne kuitenkin päättyi siihen, että pinssin alkuperäinen omistaja odotti minua kotipihallamme. Päädyin antamaan sen hänelle ilmaiseksi.

Tämä tilanne tietysti demonstroi sitä miten monimutkaista etiikka on. Tosiasiassa jokaisella paikallaolevalla oli jonkinlainen case omalle kannalleen.
* Juridisesti pinssi on niin vähäarvoinen että lain kirjaimen mukaan löytäjä nimenomaan saa pitää. Tällöin olisin luonnollisesti omistusoikeiden takia voinut vain myydä pinssin.
* Toisaalta koska se oli lahja, olisi kohteliaisuuspuoli nimenomaan kannustanut minua pitämään pinssin itselläni ja käytössä. Ei siksi että se oli pinssi vaan sen vuoksi että olin saanut sen pieneltä sisareltani.
* Olimme kuitenkin teknisesti lapsia jolloin vähäarvoisuusperiaate ei ole yhtä vahva kuin aikuisten kanssa. Se, että hukkaa itselleen selvästi merkityksellisen esineen harmittaa. Ja se että saa sen takaisin on iloinen ja jopa oikeutettu asia. Kenties on jopa erityisen reilua antaa se takaisin. On vähän vittumaista pitää itsellään esine joka jollain tavalla on ollut toisella, poistunut tämän omistuksesta ilman tämän erityistä toivetta. Ja jotenkin esineen vähäarvoisuus pahentaa tätä reiluuskulmaa ; Jos ei suostu antamaan vähäarvoista esinettä jolla on toiselle valtava merkitys, se on aika kenkku asia tehdä.

Koin tilanteen tuolloin, kenties luonnollisesti, aika ahdistavana. Oli ikään kuin keskenään ristikkäisiä ratkaisuja jotka olivat keskenään nollasummapelissä. Asia oli ratkaistava jotenkin. En kuitenkaan ollut tässä mikään voimien kohde, vaan taakka joka päälläni oli johtui vallasta ja vastuusta. Tilanne oli tässä mielessä hyvin eksistentiaalinen. Ja elämänhistoriassani tuossa vaiheessa poikkeuksellinen. Tuossa hetkessä muut elivät minun valintani ja ratkaisujeni valossa. He voivat vedota minuun ja ainut valta ja hallinta joka heillä oli oli sitä miten hyvin he voivat vedota minuun. Heidän valtansa oli mutkan kautta vain sitä että minulla oli valtaa.

Olen jossain määrin tyytyväinen tekemääni ratkaisuun. Etenkin sen vuoksi että teko oli siinä mielessä hyveellinen että se oli se ratkaisu josta sain itselleni kaikista vähiten hyötyä. En tavannut pinssin omistajaa palautuksen jälkeen, joten tein toiselle palveluksen jolle en voi odottaa vastapalvelusta. Perhepiirissä vastapalvelusten ketjut voivat olla mutkikkaita ja pitkäaikaisia. Ja rehellisesti sanoen kymmenen markkaa on rahaa. (Vajaat 2 euroa rahaa.)

Nykyään hoitaisin asian kuitenkin hieman toisin. Vaatisin pinssin entiseltä omistajalta löytöpalkkion. Se voisi olla hyvin nimellinen, mutta vaatisin sen. Kysymys ei olisi rahasta vaan symbolista. Ja ennen kaikkea hoitaisin asian toisin sen vuoksi että episodista jäi hieman sellainen maku, että koko meteli nostettiin lähinnä siksi että hän huomasi pinssin minulla. Jos pinssiä ei olisi löytynyt hänen maailmansa ei olisi romahtanut, hän ei olisi surrut asiaa hirveästi. Se, että pinssi oli minulla tuntui olevan jotenkin se asia joka provosoi hänet.

Ja toinen asia on se tapa jolla hän lähti korjaamaan asiaa. Jos hän olisi tehnyt muuta kuin esittänyt statementin omistusoikeudestaan, eli perustellut että miksi pinssi todella on hänen, sen sijaan että heittää ilmoille sellaisen termin kuin "varas". Etenkin kun yhteys pinssiin on tänä päivänäkin hieman avoin. (Pinssi oli vähäarvoinen eikä uniikkiesine, joten pinssi on saamieni tietojen vuoksikin korkeintaan todennäköisesti tai mahdollisesti hänen.) Ja jos syyttää vähäarvoisen esineen löytäjää varkaaksi, tekee haasteen kunniaa vastaan. Kysymys ei siis enää ole pinssistä ja sen omistusoikeudesta, vaan haltuunottamisen tavasta joka heijastuu suoraan hallussapitäjän persoonaan ja tämän attribuutteihin. Ja koska kyseinen syytösprosessi viittaa suoraan minun pieneen sisareeni, se on myös syytös minun pienen sisareni attribuuteista. Sanotaan näin että tämä ei olisi terveellinen tie aloittaa nykyistä persoonallisuustyyppiäni kantavan henkilön kanssa joka ei ole vielä täydellisessä rikosvastuuiässä. Silloin se vielä tosin oli mahdollista.

Mitä hyvin tasapainotettu miekka tarkoittaa?

Miekan tasapainokysymys on jotain joka saa paljon näkyvyyttä. Jos katsotaan vaikkapa elokuvia tai katsotaan mitä ihmiset tekevät kun he ostavat miekkoja keskiaikatapahtumissa, he katsovat ja puhuvat tasapainosta. Tämä puheenaihe on tietyllä tavalla yliarvostettua.

En esimerkiksi ole kuullut vastaavaa keskustelua valmistusmateriaalista. Hävettävintä on se, että tasapainosta puhuva nörtti saattaa oikeasti ostaa kromatun ruostumatonta terästä olevan lelun joka ei yksinkertaisesti ole tarkoitettu käyttöön. Ruostumaton teräs on käytössä lyhytikäistä, ja se on hyvä miekkamateriaali koska se vaatii vain vähän huoltoa. Joten tasapaino on sekin epäoleellinen koska wallhangerissä ratkaisevaa on ulkonäkö. Aseisiin laitetaan piikkejä, omituisia mutkia ja epäkäytännöllisiä kahvoja kallokoristein sen vuoksi että ne näyttävät hauskoilta seinillä. - Sen sijaan jos ostaa käyttöaseen täytyy ostaa hiiliterästä ; Itse asiassa hiiliteräkselläkin on tarkempaa väliä.
1: Hiiliteräksen tulee olla laadultaan esimerkiksi välillä AISI 1000 - AISI 1099. (Luku kertoo hiiren määrästä. Esimerkiksi AISI 1070 0.70% on hiiltä ; Suurempi luku tarkoittaa sitä että teräs on kovaa mutta haurasta ja pieni että teräs ei murru mutta on pehmeää.) Sellaista joka koostuu raudasta, hiilestä ja mangaanista. Tällä välillä miekka kestää.
2: Toinen vaihtoehto on AISI 5160 jossa on kromia ja piitä, jotka tekevät aseesta kovan, kestävän ja korroosionkestävän. Tämä on tarpeen sillä tavalliset "AISI tonnin" sarjassa terä kerää syvälle etsaantuvia ja äärimmäisen vaikeasti poistettavia mustia tahroja esimerkiksi siitä näpelöinnistä jota aivan kaikki haluavat miekoille aina tehdä.

Mutta on hyvä mainita jotain tasapainosta.

Mutta tasapainolla on jotain väliä siitä huolimatta että se on jonkinlainen yliarvostettu piirre joka mainitsemalla halutaan antaa itsestä taitava ja osaava kuva. On kuitenkin hyvä katsoa mitä se tarokoittaa. Jos otamme tästä maksimaalisen kuvaavan esimerkin "Pirates of the Caribbean : The Curse of the Black Pearl" siinä tarinan seppä antaa lahjaksi miekan jonka painotusta elokuva kuvaa täydelliseksi. Tätä täydellisesti painotettua miekaa demonstroidaankin siten että on selvää että miekan kädensija-kahvaosa painaa täsmälleen saman verran kuin sen terä. Näin miekkaa voi pitää tasapainossa siitä mistä kädensija loppuu ja terä alkaa ja miekka pysyy tasapainossa. ; Tämä tarkoittaa sitä että miekka on äärimmäisen ketterä. Tämä on erityisen hyvä asia pistomiekalle.

Heikkouksiakin sitten on.
1: Tätä on sitten helposti tehty siten että aseen terää on joko jouduttu keventämään. Silloin sen kestävyys on asetettu kyseenalaiseksi. Toinen tapa ratkaista asiaa on lisätä kahvaan painoa, joka taas tekee siitä raskaamman. Mutta kenties sepän erityistä taitavuutta korostaakin se, että hän kykeni tekemään toimivan mutta silti tämänlaisen tasapainotetun miekan näistä haitoista huolimatta.
2: Toinen puoli asiaa on se, että tämä painotusratkaisu on melko paljon poissa vahingosta. Esimerkiksi taistelukirves jonka painopiste on kaukana kädestä on hidas mutta iskevämpi juuri sen vuoksi että sen painopiste ei ole siinä missä "miekan hyvä tasapaino on". Toki miekan painoa poistamalla voi tulla lisää vahinkoa, sillä impaktin fysiikassa kaikessa on kysymys siitä että massalla on nopeus joka sitten siirtää energiaa tietylle pinta-alalle. Mutta joka tapauksessa tasapainopisteen laittaminen elokuvan esittämään paikkaan tarkoittaa sitä että miekka on spesifisti pistomiekkailu-kikkailuase. Mutta sitten kun sitä käytetään elokuvassa sitä käytetään enemmän heilutamis-viuhtomiseen. Johon sen tasapainotus on by definition mahdollisimman huono. Tältä osin tasapainotus on "joltain kohdin ja osittain mieltymyskysymys", kysymys on siitä mitä haluaa aseella tehdä.

Tosiasiassa kysymys on vielä syvempi kuin tämä.

Sillä jos olette nähneet mitä tapahtuu kun minä ostan itselleni miekkaa, vaikkapa keskiaikamarkkinoilla, käytän ensinnäkin pitkähihaista puseroa ja pidän asetta kättäni vasten jotta pystyn tarkistamaan onko terä suora. Materiaalin kysymisen jälkeen voin testata sen taipumiskykyä ja "sointia" sillä ne kertovat paljon terän ominaisuuksista. Ja sitten todellakin tarkistan sen mitä minä pidän oleellisempana miekan tasapainona. Eli en suinkaan yritä tasapainotella miekkaa (tahraavine sormineni) sormella ja katsoa missä se kiikkuu itsekseen. Sen sijaan enemmänkin "ravistan" sitä muutaman kerran. Tämä nimittäin paljastaa jännittävän seikan.

Jos sinulla on joku pitkä teräase, ja vaikkapa kohtuullisesta pahvista tehty tötterö, voit kokeilla miltä osin miekka iskee tehokkaiten. Kun naputat pahviputkea kevyesti ja lähdet kärjestä ja naputat eri kohdilla terää, huomaat varsin pian että kärjellä lyötäessä vauhti on helposti kova mutta osa voimasta tuntuu "vuotavan" impaktista ohi. Sitten hieman terästä kahvaa päin mentäessä iskut ovat voimakkaampia. Ja jossain kohdassa miekkaa tehokkuus näyttää heikkenevän kahvaa kohti mentäessä koska voimaa ja nopeutta ei enää ikään kuin välity. Miekka on perimmiltään voimansiirtovipu. ja siksi aivan kahvan lähellä lyöminen on voimatonta.
1: Toki miekalla voidaan iskeä-vetää tai iskeä-työntää jolloin sen viilto-ominaisuudet maksimoituvat ja ei ole mitään väliä siitä mihin kohtaan impakti alkaa.. Mutta tässä nimenomaan yritetään välttää tätä.

Ravisteleminen on yksinkertaisesti keino löytää tämä kohta. Itse asiassa tätä asiaa voi tapailla missä tahansa vähän pidemmässä kappaleessa. Sen ei tarvitse olla miekka, vaan vaikkapa katuharjakin kelpaa. Jos otat esinettä hyvin rennosti ylhäältä kiinni ja heiluttelet sitä vaakasuunnassa, näyttää siltä että tietyssä kohdassa on "nollapiste" jonka kohdalla heiluminen näyttää olevan vähäistä ja se kohta pysyy paikallaan. (Itse asiassa se temppu jossa kevyellä kädellä ravisteltu kynä näyttää kiemurtelevan kuin käärme.) Tämä kohta on se jossa miekan isku on voimakkain. (Jos se olisi miekka eikä katuharja.) Tämä on mielestäni se oleellinen tasapainopiste. Sillä se kertoo siitä millä kohdalla toiseen kannattaa osua. Se on oleellinen tieto.
1: Lisäksi tällä ravistamisella tarkistetaan tosin se, että miekka tuntuu hyvältä kädessä. Jos se on vähänkin epämukava, on hankittava toinen. Hyvä miekka on sellainen että sitä ei halua päästää käsistään. Kädensija on tässä kohdin jotain jossa sekä kahvan muoto, valittu materiaali että miekan kokonaisrakenne, paino ja painon jakautuminen tekevät siitä miltei mystiikkaa. Mutta jokainen kyllä tietää kun se itselle hyvä osuu kohdalle.

Pieni huomautus ; Jos naiset ovat seksuaalisen valtahierarkian huipulla, miksi tatuoinnit laskevat heidän markkina -arvoaan?

Laasanen edustaa minulle lähinnä erilaisista "miesten deittioppaista" tuttuja "pelimiesliikkeitä" harrastavaa hahmoa joka on käsitteellistänyt tätä akateemisella kielenkäytöllä. Kuitenkin hänen argumenttinsa voidaan nähdä myös nössöjen eipelimiesmäisten miesten parissa, jolloin kyseessä ei enää olekaan enää pukille pääsemisestä vaan uhristatuksen ansaitsemisesta. Eli jos ei puolisoa löydy, syynä on se että naiset haluavat ja preferoivat niitä pelimiehiä ja ohittavat kunnon miehet.

Kun katsomme Laasasen oppia, voimme huomata että markkina-arvo liittyy suoraan kauppaan. Toki feministisessä puheessa ajatellaan että välineellistäminen on huono asia, mutta tavallaan uhriutuva miesliikeläinen soveltaakin Laasasta juuri siten että he ovat selibaatteja koska seksuaalisuus on välineellistetty. Ja tämän vastustaminen palauttaa keskusteluun hyvin erikoisen sävyn. Sellaisen jossa huomataan että "naisasiafeministit" ja "miesasiamaskulinistit" ovatkin yllättävän yksimielisiä.

Kun katsomme markkina-arvoa tältä kulmalta huomaamme että naiset käyttävät seksuaalista valtaa valitsemalla tiettyjä miehiä ja hylkäämällä toisia. Näin seksuaalinen valta ilmenee ja sillä vaikutetaan muihin ihmisiin. Markkina-arvo tarkoittaa siis sitä että miehiin kohdistuu vallankäyttöä ja pelimiehet ovat niitä jotka tottelevat näitä vallankäyttöjä parhaiten.

Ja tämän jälkeen emme voi kuin ihmetellä että mitä tarkoittaa se, että naisen tatuoinnit vähentävät hänen markkina-arvoaan. Markkina-arvo kun tarkoittaa että myös miehillä on seksuaalista valtaa. Nähdäkseni tätä kulmaa ei ole oikein kukaan jostain syystä halunnut nostaa esiin.

Dualismia ja sielullisia kysymyksiä

Agnostikkona olen luonnollisesti "varovaisen positiivinen" deismin joihinkin muotoihin. Sielukysymys on sitten asia erikseen. Se on nähdäkseni huono konsepti. Sitä vaivaa se, että se on, versiosta riippuen, joko selkeästi tosiasioiden vastainen tai vielä pahempaa, turhia ylenmääräisiä konsepteja soveltava ja älyllisesti laiska.

Siksi minun täytyykin ottaa kaikki sieluargumentit hyvin vahvasti. Siksi olin hyvin kiinnostunut siitä kun minulle kuvattiin Alvin Plantingan ns. "Modal argument". Se on dualismia ja sielua käsittelevä argumentti. Minulle esitettiin että siinä oltaisiin kumoamassa naturalismia. Argumentti paljastui toki joksikin muuksi. Sen sijaan että se suoraan kumoaisi naturalismin, se pikemminkin esittää että naturalismi ei ole hyvin yhteensopiva dualismin kanssa. Itse argumentti itse asiassa on varsin normaalia teologiaa jossa ensin oletetaan dualismi ja sitten rakennetaan sen kanssa koherentti johtopäätös joka on tosi. Ja näin perustellaan että dualismi on sisäisesti koherentti. Eli sen argumentit ovat valideja, ei että se on todella aidosti tosi. Plantinga ei nähdäkseni edes tee niin tiukkaa väitettä jolla hänen argumenttiaan minulle mainostettiin, joten tätä voidaan pitää lähinnä yli-innokkaana sananjulistuksena kuin minään Plantingan vikana. Tosin tämä argumenttirakenteen muutos tekee itse argumentista minulle melko yhdentekevän, jos se ei ratkaise naturalismi vs. dualismiongelmaa vaan koherentisoi jompaa kumpaa näkemystä, se on kannaltani ajanhaaskausta. Jotain johon en halua kuluttaa aikaani ja rehellisesti sanoen ihmettelen miksi kenenkään muunkaan pitäisi.

Kuvaan ja tiivistän argumentin kuitenkin alle.

§1 A:lla on ominaisuus P.
§2 B:llä ei ole ominaisuutta P.
§3 Ja koska meillä ol Leibnizin sääntö (Leibniz’s Law), A ja B eivät ole identtisiä.
Alvin vs. Alvinin ruumis -argumentin muotoilussa voimme hyödyntää tätä huomiota seuraavalla tavalla:
A = Alvin
B = Alvinin ruumis
P = Voidaan kuvitella olemassaolevaksi silloin kuin B ei enää ole olemassa.

Argumentti näyttää sisäisesti validilta. On vaikeaa nähdä miksi sen kanssa pitäisi olla erimielinen. Toki on hyvin vaikeaa ymmärtää miksi kukaan hyvä kristitty uskoisi tuohon argumenttiin. Sillä Plantingan argumentissa on erikoinen puoli. Jos se oletetaan validiksi, siitä voidaan tehdä erikoisia argumentteja jotka koskevat kolminaisuusoppia.

Plantingan käyttämän argumenttirakenteen mukaan seuraisi se, että jos kysymme kysymyksen "Ovatko A ja B sama asia" olisi huomioitava se että kristinuskon kannalta voisimme olettaa että A on Jumala, luoja, ajan yläpuolella oleva maailman hallitsija. Ja B on historiallinen henkilö Jeesus Nasaretilainen, Juutalaisten kuningas. Voimme kuvitella mahdollisen maailman jossa meillä olisi joku Jeesus joka väittäisi olevansa Jumala vaikka hän olisikin täysin kuolevainen, ja todistaisi tätä vaikka taikatempuin tai karismaattisin puhein, mutta hän kuitenkin olisi kuolevainen ja Jumalasta irrallinen.

Josta voimme muotoilla argumenttisarjan:
§1: Voin kuvitella Jumalan joka ei ole Jumala.
§2: En voi kuvitella Jumalaa joka ei olisi Jumala, koska tämä väitelause olisi sisäisesti ristiriitainen.
§3: Jeesuksella on siis ominaisuus jota Jumalalla ei ole. Hänet voidaan kuvitella tietynlaiseksi kun taas Jumalaa ei ole.
Josta seuraa se, että Jeesus ja Jumala eivät ole identtiset. Eli he eivät jaa samaa essenssiä. Mikä taas tarkoittaa sitä että kolminaisuusoppi on väärä.

Erikoinen mutka matkassa.

Kuitenkin argumentti on jotain muutakin kuin ajanhukkaa. Sillä se demonstroi erään hyvin "hienon metafyysisen periaatteen". Sellaisen jota on kenties muuten vaikeaa kuvailla. Plantingan argumentti itse asiassa tarjoaa hyvän ja helppotajuisehkon tavan demonstroida tätä.

Mielikuvien ohjaamiseksi oikeaan suuntaan korostan miten omalla tavallaan Plantingan pikkuoravan ruumiillisuutta koskeva argumentti muistuttaa intuitiivisesti klassista ontologista jumalatodistusta. Ongelmaa jossa täydellisyys ja Jumaluus olivat todistettuja koska olemassaoleva täydellinen on täydellisempi kuin eiolemassaoleva täydellinen. Joka johtaa klassiseen "täydellinen saari" -vasta -argumenttiin. Argumenttiin joka esimerkiksi Esa Saarisen "Symposiumissa" selittää että: "1. Täydellinen saari on saari, jolla on kaikki täydellisen saaren ominaisuudet. 2 Saari, joka on olemassa, on täydellisempi kuin saari, joka ei ole olemassa. siis: 3 Täydellisin mahdollinen saari on olemassa." Joka ei tietysti todista että tätä saarta on oikeasti olemassa. Se mitä voimme kuvitella ei ole sama kuin se mitä on.

Plantingan virhe nojaakin Leibnizin lain soveltamiseen. Tässä kohden metafyysikot ovat pitkään tiedostaneet että tässä kohden tarvitaan juuri samanlainen käsitteenjako hienompiin osakokonaisuuksiin kuin minkäkaltainen on tehty siinä että "jokin ajatellaan todeksi" ja "jokin myös on tosi". Tässä kohden jako koskee astetta vaikeampaa asiaa ; de dicto - da re -jaottelua.

Plantinga on itse asiassa itse nuoruudessaan soveltanut näiden konseptien eroavaisuuksia hienosti. Ja hän itse asiassa monesti tuonut tätä jaottelua esiin ja painottanut siitä miten de dicto-de re -virheitä tulee varoa. Ja häntä huoletti nimenomaan Leibnizin lain (Leibniz law) soveltamisalueet. Toki aihe on vaikea ja siinä virheen tekeminen on ymmärrettävää. Tämän huomion jälkeen hänen argumenttinsa näyttää lähinnä niiltä matemaattisilta leikeiltä joissa saadaan yllättäviä tuloksia sillä että jossain prosessin vaiheessa jaetaan nollalla joka on piilotettu X:n sisään. Niiden ymmärtäminen tuo aina hienon fiiliksen. Sillä vaikka niissä on virhe, ne eivät sentään ole aivan helppoja.

Jos otamme esiin esityksen jonka mukaan "on mahdollista että Alvin voi olla olemassa kun hänen ruumiinsa on tuhottu" lähempään tarkasteluun voimme huomata että;
1: Jos se on de re -tasolla tehty väite, niin Plantinga olettaa prosessissa oman johtopäätöksensä ja sortuu kehäiseen ajatteluun. Sillä tässä muodossa "entiteetti joka täyttää Alvinin roolin voi olla olemassa kun Alvinin ruumis ei". Tätä väitelausetta ei voida tehdä ennen kuin on esioletettu implisiittisesti että Alvinin ruumis ei ole identtinen Alvinin ruumiin kanssa, joka taas on päätelmän lopputulema jota tässä yritetään demonstroida. Siksi esitänkin tätä tulkintaa Plantingan argumentista ei pidä tehdä. On tervettä katsoa että Plantinga on tarkoittanut juuri toista tapaa tulkita argumentti. Ainakin niin kauan kuin on olemassa muita tulkintatapoja jotka nekin eivät ole virheellisiä.
2: Jos se sen sijaan on de dicto, niin siinä vaiheessa hän väärinkäyttää Leibnizin lakia juuri sellaisella tavalla josta Plantinga on itse ollut huolissaan aiemmin. Tässä tilanteessa virhe on vähemmän ilmiselvä, mutta olemassa. Jos otamme käsittelyyn statementin "on mahdollista että Alvin voi olla olemassa kun Alvinin ruumis on tuhottu" se muotoutuu de dicto -tasolla kokonaisuudeksi jossa kysymys on siitä että "on mahdollista että on olemassa entiteetti joka täyttää Alvinin roolin ja voi olla olemassa silloin kuin Alvinin ruumis ei ole olemassa". Ja Leibnizin lakia ei voi soveltaa tähän versioon.

Tiivistäen ja täsmällistäen voisinkin selittää asian seuraavasti

Jos meillä on A joka on "todellinen Alvin". Eli Ax on tosi jos x on oikea Alvin mutta väärin muussa tapauksessa. Jos dualismi on tosi, niin Ax on epätosi kun x on Alvinin ruumis. Mutta sitten meidän pitäisi jotenkin uskoa että Ax on tosi kun x onkin Alvinin sielu. Koska dualismin mukaan Oikea Alvin on hänen sielunsa ja ruumis on vain väliaikainen tomumaja. Tästä seuraa se, että jos P on ominaisuus joka voi olla olemassa ilman Alvinin ruumista. Px on selvästi väärin kun x on Alvinin ruumis. Plantinga siis viittaa mahdollisuuteen siitä että dualismin maailmassa on ihan mahdollista että kuolema ei ole kaikki ja Alvin voikin olla olemassa sen jälkeen kun Alvinin ruumiista aika jättää. Ajatus tuntuu lohdulliselta ja jollain tavalla mahdoliselta.

Mutta jos alammekin siirtämään huomiotamme siihen että:
1: de re: ∃x(Ax ∧ ◊Px) joudumme olettamaan että dualismi on oikeassa fysikalismi on väärässä voidaksemme mitenkään saada tästä argumentista totta. Mahdollisuuteen viittaava operaattori ◊ on sidottu suoraan Px:än. Josta seuraa se että ◊Px on x modaalinen ominaisuus. Eli rakenne viittaa itseensä. Ja koska Plantinga on todistamassa että dualismi on tosi - ja vähemmässä määrin vihjaamassa että fysikalismi on väärässä - hän ajautuu varsin syvällä tasolla omiin premisseihinsä käpertymiseen.
2: de dicto: ◊(∃x(Ax ∧ Px)) tämä versio nojaa siihen että mahdollisuuteen viittaava operaattori ◊ on sidottu koko lauseeseen ∃x(Ax ∧ Px). Joka tarkoittaa sitä että modaalinen ominaisuus ei viittaa x:ään vaan paljon suurempaan kokonaisuuteen. Ja koska tässä argumentissa sovelletaan Leibnizin lakia (Leibniz’s Law) jonka kohdalla de dicto -tasoon liitetty argumentointi ei ole hyväksyttävää on argumentti epätosi hyvin mielenkiintoisella tavalla ; Sinänsä validi argumenttirakenne kohtaa sinänsä validin prosessointimetodin. Argumenttirakenne vain on yhteensopimaton sen prosessointimetodin kanssa. (Siksi nollalla jakaminen onkin hyvä vertaus.)

Yllättynyt loppukommentti.

Itselleni Plantingan argumentti johti minut miettimään ihmisten ominaisuuksia ja pysyvyyttä hyvin vahvasti. Tämä johti mielikuvani muihin sfääreihin, kyseisen argumentin ulkopuolelle. Tämä taas vahvisti entistäkin vahvemmaksi sitä näkemystä jota olen aiemminkin ilmituonut. Eli sitä miten ruumiillinen ihmiskuva itse asiassa muuntautuu pakosti jonkinlaiseksi Theseuksen laiva -ongelman kaltaiseksi. Vanhenemme ja muutamme muotoamme. Joten miten itse asiassa voimme viitata olemassaoleviin piirteisiin ja viitata tähän jonain pysyvänä. Kenties elämänkerrallinen muistimme rakentaa meistä pysyvämmän kuin oikeasti olemme ja kutsumme tätä sitten itseksemme jota oletamme joksikin vakioksi. Onko persoona ja identiteetti siis itse asiassa illuusio? Olisin Plantingan ajatusten ohjaamana halukas esittämään nimenomaan näin.

Näkemykseni ovatkin tältä osin maallisempia ja sidotumpia asioiden fysikaaliseen luonteeseen. Plantinga taas pyörittää määritelmiä, premissejä ja vastaavia. Joka tarkoittaa sitä että hänen konseptinsa ovat abstrakteja ja ei-empiirisiä. Sen lisäksi hänellä ei mene kovin hyvin edes siellä. Tämä itse asiassa näyttää korostavan filosofiassa olevaa trendiä jonka olen ollut huomaavinani. Traditionaalinen mielenfilosofia - tai oikeastaan sen einaturalistiset versiot joita klassinen humanismi että teologia ovat käyttäneet - ovat jonkinlaisessa taantumustilassa. Tietoisuuskysymyksissä on yllättävänkin laajasti siirrytty neurotieteiden filosofiaan ja kognitiotieteeseen. Olen luonnollisesti varsin tyytyväinen tähän noin isoissa linjoissa. Plantinga on kenties enkelien puolella, mutta myös häviäjien puolella.
1: Mutta toisaalta asiassa on varjopuolensakin. Olen jotenkin hämmästynyt siitä miten nimenomaan neurologiaa ajetaan esimerkiksi etologian yli. ; Kun esimerkiksi puheenaiheena on se, voiko ihminen ymmärtää ja imitoida toista, henkenä on liiankin helposti se että kysymys redusoituu vain peilineuronikysymykseksi. Vaikka tosiasiassa neurologiaa ilmankin voitaisiin selvitä. Riittää että katsotaa ihmisen käyttäytymistä, ja tiedetään että jokin selitys tälle samastumis-imitaatiokyvylle on olemassa. Peilineuronit ovat siis lähinnä added bonus.

Avoin kirje huolimattomalle kuskille

Te huolimaton kuski.
(En valitettavasti voi kutsua Teitä etuliitteellä "hyvä" - saati "rakas" tai "arvoisa".)

Lähestyn teitä, valitettavan anonyymiä kuskia. Kuskia, joka on niin mysteerinen että hänen tuntomerkeistään, asuinpaikastaan ja henkilöllisyydestään poliisikin on kiinnostunut. (Älkää käsittäkö väärin, ette ole missään nimessä tärkeä tai merkityksellinen ihminen. Luultavasti lattea persoonanne ei kiinnosta ketään - identiteettinne sitten sitäkin enemmän.) Kuski jonka kohtaamisesta ei ole jäänyt tietoa nimestä tai rekisterinumerosta. Kutsun sinua epäkohteliaasti nimellä "tummansininen henkilöauto". (Nimitys on kieltämättä loukkaava. Jokaiselle nelirenkaiselle.) Keskustelisin asiasta mielelläni kanssasi kasvokkain, mutta oman toimintanne vuoksi se on ollut hyvin vaikeaa. Haen kuitenkin tässä kontaktia jotta voisin viestittää asiani Juuri Teille.

Asia koskee sitä, miten ajoitte suojatiellä sisareni päälle Järvenpäässä, Jampassa, FOX centerin kulmilla, kello 16.30 tienoilla, perjantaina 23 toukokuuta herran vuonna 2014. Impaktin jälkeen olitte raottaneet ikkunaa ja kysyneet "ootko ookoo" ja ajoit pikaisesti lipettiin saatuasi jonkinlaisen äännähdyksen takaisin. Teko on mielenkiintoinen, koska tunnetusti esimerkiksi sisäiset verenvuodot eivät tapa heti. Ja muutenkin onnettomuuden jälkeen uhri on oletettavasti jonkinlaisessa shokkitilassa. Lisäksi tämänlaisissa tilanteissa olisi vähintään kohteliasta jättää yhteystiedot jatkoselvittelyjä varten. Tämän jätitte välistä. (Olen Teille hyvin vihainen. Teoista jota ette ole edes tehneet. Voit toki kokea olosi väärinkohdelluksi tämän pohjalta, mutta jos näin teette niin olette kaiken lisäksi Tyhmäkin.)

Kysymyksesi oli toki erikoisesti muotoiltu. Mutta vastatakseni kysymykseen rehellisesti, niin mikäli tarkoitatte "ookoolla" revähtänyttä rannetta, kyynärpäätä, sekä erinäisiä ruhjeita jotka vaativat terveyskeskuskeikkaa niin siinä tapauksessa hän oli "ookoo".

Kysymyksestäsi heräsi ällistys, joka pakottaa minut filosofioimaan.

Ensimmäinen asia jonka kohtaamisemme herätti oli kysymys. Älä hämmästy, filosofia alkaa usein kysymyksellä. Ja usein myös jää siihen. Luontevin ja intuitiivisin kysymykseni oli "miten tuollaisille annetaan ajokortti?" Ensin pidin kysymystäni validina, kunnes tiedostin että se oli harhautus. Harhautus joka ajoi huomiota syrjään aidommista, tärkeämmistä ja relevanteimmista kysymyksistä. Sellaisista kysymyksistä kuin "miten tuolla tilannetajulla on eletty aikuisikään - eikö noin tyhmä jossain välissä vain spontaanisti unohda hengittää?" Se on paljon oleellisempi kysymys, ja tieto siitä että poliisin kannattaisi painottaa hakuprosessinsa siihen että he etsivät kenties "tummansinistä henkilöautoa jonka kuski on sidottu elämään koko säälittävän epäeettisen idiootin elämänsä jättimäisessä rautakeuhkossa" voi olla rikosteknisesti ratkaiseva tieto joka lopullisesti ratkaisee rikoksen ja saattaa teidät juridiseen vastuuseen teoistanne.

Äläkä ymmärrä tätä väärin. Sillä kommunikaatiosi lähti kysymyksellä. Ja toki, näin jonkinlaisena filosofinplanttuna, osaan ehdottomasti kunnioittaa kysymyksiä. "Meidän alallamme" saatetaan jopa selittää että ei ole tyhmiä kysymyksiä. Tosin olemme myös sen verran kriittisiä kaikille dogmeille että tiedostamme että esittämäsi kysymys "ootko ookoo" on nimenomaan tyhmä kysymys. Aivan järkyttävän tyhmä.

Asiaa voi demonstroida yksinkertaisella fysiikalla. Fysiikka on siitä mukavaa, että impaktissa liikkuvat voimat riippuvat massasta ja nopeudesta. Tässä kohden kohtaisin mielelläni kanssasi kasvokkain ja demonstroisin asiaa empiiris-kokeellisesti. Kenties saisimme jopa rakennettua yhdessä jonkinlaisen konkreettisen fenomenologis-empiirisen tutkimuksen jossa arvioitaisiin eri painoisten ja eri nopeuksilla liikkuvien esineiden nopeuksia. Ja saisimme taulukon joka kertoisi tarkan numeerisen arvon sille kuinka relevantti tahi absurdi kysymys "ootko ookoo" tuon kyseisenlaisen impaktin jälkeen on. Tämä tutkimus olisi kanssasi antoisaa tehdä, sillä oppisimme taatusti molemmat prosessissa paljon. Etenkin jos voisimme huolellisesti ja riittävillä otoksilla käydä läpi koko taulukon.

Mutta koska asennoitumistapasi on se, tämä kohtaamismahdollisuus on kovin estynyt. Ja siksi suosittelenkin että demonstroit asiaa itsellesi. Jos sinulla on mielenkiintoa aiheeseen, suostutan muistamaan että auto toki liikkuu teillä  vaakasuuntaan, esimerkiksi kimmahtaessaan pahki ihmislihaan, mutta toisaalta pudotessakin esineillä on nopeus. Ja tämä nopeus on vakioitu Galileo Galilein toimesta. Tiedämme että maan kohdalla putoamiskiihtyvyys on 9.80665 m/s²
Tätä tietoa on näppärä käyttää.

Jos kuvitellaan että autosi ajoi törmäyshetkellä varsin hiljaa, sellaisella tasolla että sitä hitaampi liike olisi niin hidasta että sen väistäminen olisi varsin helppoa, voisimme olettaa että törmäsit hyvin hitaassa kaupunkiajossa, 35.2 kilometriä tunnissa. Tämä luku ei ole sattumalta 9.8 m/s² Olen valinnut sen jotta sinun demonstroidusti rajoittunut kognitiosi kykenee seuraamaan avustajan avulla päättelyketjuani. Voit nimittäin saada aavistuksen törmäyksen voimasta ottamalla tummansinisen autosi, nostamalla sen vaikka lainaamallasi nosturilla 9.8 metrin korkeuteen ilmaan. Sitten voit mennä seisomaan sen alle. Ja kun tuuli heiluttaa vaijerin varassa riippuvaa autoasi (joka killuu pääsi yllä vajaan 10 metrin korkeudella) voit kysyä että jos vetäisit narusta joka tipauttaa tämän auton päähäsi, niin onko tarpeellista tai informatiivista kysyä kysymystä "ootko ookoo"? Luultavasti molemmat meistä ymmärtävät tämän jälkeen että autoilla on niin paljon massaa, että törmäys sellaisen kanssa on aina otettava vakavasti.

Analyysi ylläolevasta

Olen pakotettu tekemään ylläolevan filosofisen demonstrointikeinojen vuoksi tiettyjä johtopäätöksiä. Filosofit voisivat sanoa että naturalismin läpitunkema analyysini tiivistyisi kahteen pääkohtaan. Pääkohdat olen sitten tiivistänyt lausunnoiksi (statement). Koska kyseessä on kova luonnontiede johon on liitetty eiempiirinen elementti, lajityyppinä on niin sanottu "soveltava etiikka". Analyysini ytimessä on kaksi lausuntoa. Näistä ensimmäinen on yleinen lausunto (general statement) ja toinen on erityinen lausunto (particular statement). Yleinen lausunto toiminnastasi on se, että noin ei saisi tehdä kenellekään. Erityinen lausunto on se, että noin ei kannata tehdä minun sisarelleni.

Varmistaakseni viestini läpimenon (tämä lienee Teidän kognitiiviset kykynne huomioiden kohdallanne enemmän kuin tarpeen) korostan että tämä kannanottoni ei ole uhkaus (threat). En kutsuisi sitä myöskään lupaukseksi (promise). Sillä oikeastaan kysymys on lähinnä tosiasian mainitsemisesta (matter of fact). En siis esitä statementeja utopistisena toiveena tulevaisuudesta tai jonain jolla ilmituon normatiivisia tasoja jotka väittäisivät että esittämäni asiat olisivat jotain perimmäistä hyvyyttä. Lausunnot ovat sen sijaan aivan neutraalisti deskriptiivisiä, ne kuvaavat tulevaisuutta sellaisena kuin se todennäköisesti tulee olemaan.

Tuon tämän tosiasian esiin lähinnä jotta voisitte ottaa itseänne niskasta kiinni. (Ja mahdollisesti autoanne nosturilla.) Ja että asiaa sen eettisistä ja tieteellisistä kulmista reflektoituanne voisitte korjata tekonne ja vaikkapa ilmoittautua poliisille. (En tosin tiedä miten Te reflektoitte yhtään mitään, mutta kenties teillä on jotkin erityiset avustajat tätä varten, tai jokin robotti.) Tämä tomertumisprosessi voisi, rehellisesti sanoen, helpottaa myös omaistenne ja rakkaidenne tuskaa. Sillä heille on varmasti vaikeaa elää kaltaisenne ihmisen kanssa. Esimerkiksi joskus ihmiselle saattaa paljastua, että hän on ollut niin todellisuudentajuton että on esimerkiksi avioitunut kanssanne. Ja että jollakulla saattaa olla jättimäinen halu tehdä noloja itsemurhia siitä myötähäpeästä että hän jakaa kanssasi 50% genetiikastaan.

Toivon että miettimisenne jälkeen ymmärrätte, että teillä ei voinut olla tärkeämpää tekemistä jossain muualla. Toki jos kiirehtimällä vaikkapa saitte pitää työpaikkanne jonka olisitte muutoin menettäneet, olette kenties saavuttaneet jotain poistumisellanne. Mutta ette missään tapauksessa enää ansaitse tätä saavuttamistanne, joten saavutuksestanne on otettu tyystin sen arvo pois.

PS. Kohtaamisesta ja ihmisyysfilosofiasta.

Toki ymmärrän että toivoni nojaa siihen että tomerasti oikaisisitte ajatteluanne ja tekojanne eettisen mietinnän avulla ja toimisitte lisäksi näiden tuottamien tulosten mukaan. Ja kaiken Teistä saamanne tiedon mukaan todennäköisyys tälle lienee äärimmäisen pieni. Lienee vaikeaa saada järkeä ja hyvyyttä läpi ihmiseen joka on niin vihjeetön että ei ymmärrä autolla ajamisesta edes kahta melko pientä asiaa: (a) Sitä että normativiisesti, eettis-juridisella tasolla hit-and-run -tyyliset ajamiset ovat rikollisia. (b) Sitä että operationalis-strategisella tasolla hit-and-run -strategia ei toimi jos uhri jätetään henkiin ja silminnäkijäksi.

Koska selkeästi epäonnistuitte näissä päättelyn muodoissa, tiedämme että jos kykenee yhdellä lyhyellä aktiolla epäonnistumaan lain, etiikan, hyvyyden, järjen, strategian, ja yleisen todellisuudentajun kohdalla, tiedämme että toivoa jostain niinkin syvällisestä kuin katumus ja parannuksenteko ovat varsin kaukaa haettuja. (Mikä palauttaa meidät siihen oleelliseen rautakeuhkokysymykseen ja vahvistaa aiempia argumenttejani.)

Tämä toiveikkuus-toivottomuus on itse asiassa paljastanut minussa uusia puolia. Tämä muistuttaa siitä että kaikissa ihmiskohtaamisissa on mahdollisuus oppia jotain. Teidän kohtaaminen on siis ollut jossain määrin kasvattavaa. Minusta on tämän vuoksi tullut rippusen kasvaneempi ihminen. Kiitos tästä ihanasta mahdollisuudesta. Toivottavasti voin joskus palauttaa teille tämän antamanne palveluksen. Palveluksen josta tekisi mieli sanoa jotain sen suuntaista kuin että "tämä nyt oli aivan liikaa teiltä". (Ja vaikka tämä latteus yleensä sanotaan kohteliaisuudesta, niin Teidän kohdallanne todella, siis todella tarkoitan tätä ; Tekonne oli todella aivan liikaa, vaikka paradoksaalisesti samalla toimintaanne kuvaakin pääasiassa se mitä ette tehneet.)

Hengellisiä puolia. Olen esimerkiksi tullut siihen tulokseen, että jos maailmassa on hyvä ja rakastava Jumala, hän tekee teidän kohdallanne juuri samanlaisen rukousihmeen mitä niille fundamentalisteille tapahtuu niissä "karismaattisissa" ihmeparannustilaisuuksissa. Teidän kohdallanne hän tekisi erityisen luonnonlain joka puhkoo-viiltelee tummansinisen autonne kaikki renkaat riekaleiksi joka ikinen päivä. ; Ja koska minussa on kreikkalaista ja Aesopoksen henkeä, olen kannustunut. Olen hakenut voimaa ja toivoa rukoiluun. Voisin toki faabeloida vaikkapa Sofokleen "Philoctetes" -teosta, josta rukousasenteeni kumpuaa. Mutta tämä referenssi luultavasti menisi ohi, joten viittaan samaa teemaa banaalimmin mutta populaarimmin esittäneisiin ; George Herbert ja Benjamin Franklin ovat esittäneet samantyylisiä hengellisiä lausumia Jumalasta - ja ennen kaikkea siitä minkälaisia ihmisiä Hän näyttää auttavan.

Siksipäs jos joku päivä huomaat, että autosi renkaat on viillelty jo kahtenasadantena päivänä peräkkäin, toivon että et syytä minua tai kostonhimoasi, vaan otat tämän hengellisen kasvun paikkana ja katsot maailmaa jonkinlaisena karmisen vakaana Jumalatodistuksena.

Jos sen sijaan joku päivä huomaat, että autosi on kadonnut pihasta, ja mennessäsi ulos huomaat että autosi killuu 9.8 metrin korkeudella pääsi päällä nosturista killuen ja joku psykopaattisesti hymyilevä kaheli jahtaa sinua tuon em. nosturin kanssa. Niin silloin voit aivan turvallisesti olettaa että se olen minä. Ja että minulla on sinulle hyvin pian kysyttävänä yksi (1kpl) kysymyksiä. - Ja jos ajatuskokeemme vuoksi kuvittelemme em. skenaarion tapahtuvaksi, voinet tässä hetkessä - kenties em. avustajarobittisi tukemana - reflektoida tämän kysymyksen mielessäsi niin että minun ei koskaan tarvitse edes sanoa tätä kysymystä ääneen. Koska luotan siihen että kykenet päättelmään kysymyksen, jonka olet itsekin esittänyt, niin tiedän että tämä pieni implisiittinen kysymys on itse asiassa kohtaaminen, syvä kahden ihmisen välinen vastavuoroinen tapahtuma. Tätä seuraavaa rysähdystäkään ei voi silloin pitää esimerkiksi "pahuutena". Sillä siinä eräässä mielessä olen vain minä sanomassa sinulle "hei!"

Toivoo: Tuomoh

Peijakkaan katit ~ paijaiset ja peijaiset koko perheen huviksi ja hyödyksi

Näin kesän aluksi haluan muistuttaa kesäkissa-asiasta. Moni ottaa asian esiin syksyllä, kun on jo liian myöhäistä. On toki helppoa paheksua toimintaa, kun sillä hetkellä konkreettisesti kissat mouruavat ja hiipivät palellen nälkäkuolemaan pienten lasten hiekkalaatikoille. Olen yhden kerran nähnyt kun säälittävässä tilassa oleva kissa on jouduttu lopettamaan ja paheksunta tämän jälkeen on aivan luonteva reaktio. Mutta se on kuitenkin hieman myöhäistä. Sillä ne päätökset joiden seuraus tämä kissa on tehty paljon aikaisemmin. Esimerkiksi juuri näinä päivinä.

Koska ihmiset eivät näytä ottavan opikseen, vaan ottavat suloisia karvakeriä kesäksi, on syytä ottaa se toinen vaihtoehto. Vastuu. Tämä palauttaa asian aiempaan lausuntooni siitä, että kesäkissan heitteellejättäjät ovat sen tason paskiaisia, että jos he ottaisivat oppia Teemu Mäen ns. "kissantappovideosta", niin tämä imitointi olisi heille nousu korkeammalle etiikan asteelle! Että kissa on syytä lopettaa jos sitä ei kesän jälkeen voikaan hoitaa.

Mutta koska tämänlainen on "syyllistävää" eikä siksi "rakentavaa" ajattelin lähestyä ihmisiä nyt. Näin ostopäätöksen läsnäollessa tai lähellä ollessa. Ehdotan että kissasta otettaisiin huvi ja hyöty irti loppuun asti. Vaatimattomana ehdotuksenani on, että kesäkissan lopettamisesta tehtäisiin kesänlopetusrituaali. En toki ehdota että kissat laitettaisiin säkkiin tiilien kanssa ja heitettäisiin järveen. Vaan että ne lopetettaisiin ja loppuruumis olisi sitten kesänlopetusjuhlien ateria.
* Kesäkissaa on yleensä ruokittu varsin hyvin, ja ne ovat kesän aikana kasvaneet niin että ne eivät ole enää niitä pikkuruisia pentuja joina ne ostettiin. Joten ne ovat varsin hyvässä varraskunnossa. Ja näin niiden syömisestä tulisi siirtymäriitti huolettomasta lomailusta takaisin vastuuseen ja työelämään. Kesäkissan kärsimykset vähenevät ja vatsa kiittää, etenkin kun tarjolla on runsaasti herkullisia reseptejä joiden jälkeen lapset voivat kysyä että miksi niitä kesäkissoja otettiin niinkin vähän. Ja ehkä ensi vuonna Missen lisäksi ostetaan Mirri, jotta naapuritkin saavat santsata.
* Lisäetuna on se, että kissassa on muutakin kuin lihaa. Kissan suolia on perinteisesti käytetty esimerkiksi viuluissa. Cat in the hat on tietysti englanninkielinen käsite, mutta kun kissasta tekee hatun, tämä käsite saa jännittävästi uusia merkityksiä ja eloa.

Kirkon rikkaus ; ahneuskulmasta ihmisoikeusongelmiin

Kai Sadinmaa loi pienimuotoisen internetmeemin jossa hän moittii Seppo Simolaa. Kohteena on "Kirkko ja Kaupunki" -lehdessä ollut artikkeli jossa käsiteltiin kirkon rikkautta. Hän moitti kirkkoa siitä että se investoi paljon rakennuksiin, ja että kirkon tapa käyttää rahoja ei ole eettinen. Teksti on toki hyvä, mutta ajattelin prosessoida asiaa hieman itsekin. (Toki päädyn lähinnä täydentelemään kun Sadinmaa teki sen verran kokonaisvaltaista työtä.)

Simolan teesi on, että kirkko on samanaikaisesti rikas ja köyhä. "kuinka valtava kiinteistö- ja sijoitusvarallisuus kirkolla on." ... "seurakunnan rahat eivät tahdo riittää kiinteistöjen korjaukseen eivätkä edes henkilökunnan palkkojen maksuun." Simolan kulma on mielestäni viisas. Se on itse asiassa jotain jota toin esiin kun kirjoitin autiokirkoista. Kirjoitin tällöin kiinteistä kustannuksista. Kirkko on omaisuutta josta tulee kuluja. Tässä mielessä kirkkorakennukset muistuttavat autoa ; Sen omistaminen on omaisuuden kartuttamista. Mutta samalla sen huoltamisesta tulee kuluja. Huolto, tarkastukset ja tankkaaminen. Käyttämätönkin auto ruostuu pihalle jos sitä ei huolla.

Simolalla on sitten kuitenkin jotain jota sitten en pidä niin järkevänä. Simola toppuuttelee kirkkokritiikkiä selittämällä että nykytilaa ei ole osattu ennakoida. "Tänään on helppo arvostella menneitten sukupolvien tekoja. Eivät tainneet esi-isämme ymmärtää, millaiseen pinteeseen meidät saavat, kun rakensivat upeita kivi- ja puukirkkoja. Eivätpä edes muutaman vuosikymmenen takaiset helsinkiläiset kirkon päättäjät, kun rakennuttivat joka kaupunginosaan ja keskustaankin vieri viereen toinen toistansa isompia temppeleitä. Nyt ne ovat osa maisemaamme ja niistä on pidettävä huoli vaikka hampaat irvessä." Tämä näkökulma on tietysti siitä järkevä, että harva meistä on säveltäjä ja vielä harvempi ennustaja.

Mutta kuitenkin kirkon hinku panostaa rakennusinvestointeihin on jotain joka nimenomaan ei ole mitään kaukaista historiaa. Kuitenkin menneisyyden tietäminen ei näitä lahjoja vaadi, ja Seppo Simola saattaa tietää että viimeisen 10 vuoden aikana seurakuntayhtymä on investoinut kymmeniä miljoonia euroja uusiin kirkkoihin, kappeleihin ja vastaavii. Helsingin seurakuntayhtymän tiedotusjohtajana Simola tietänee, ja kenties hän kykenee muistamaan esimerkiksi 2012 valmistuneen Kampin kappelin, jonka kohdalla "nyt on käsitys, että lopulliset kustannukset mahtuvat 7,5 milj. euroon." (and counting). Sadinmaa sanookin tähän melko karusti "Helsingin seurakuntayhtymän laajamittainen uudisrakentaminen ei ole menneisyyttä vaan ihan nykypäivää. Viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana yhtymä on investoinut vähintään 50 miljoonaa euroa uusiin kirkkoihin, kappeleihin ja seurakunnallisiin tiloihin."

Toki Simola on oikeassa myös puhuessaan rahasta. "Kirkon rahoista heitetään kepeästi populistisia hehkutuksia. Tosi lapsellista on paheksua vaikkapa sitä, että kirkko sijoittaa rahoja osakkeisiin tai asuntoihin. Ei sitä tehdä siksi, että haluttaisiin kerätä maallista mammonaa, vaan siksi, että pystyttäisiin huolehtimaan siitä, mistä ollaan vastuussa. Esimerkiksi Helsingin seurakunnilla on yli 700 asuntoa. Osittain sijoituksina, osittain turvaamassa henkilöstön hyvinvointia, osittain siksi, että voidaan tarjota tuettua asumista niille, jotka eivät omillaan pärjää." Moni saattaa pitää markkinavoimille heittäytymistä pahana. Mutta tämän esittäminen "ongelmana" on sen tyypin utopia-ajattelua, että sitä on vaikeaa ottaa vakavasti. On selvää että kirkko voi sijoittaa. ; Kirkko joutuu toimimaan yhteiskunnassa, siis järjestelmässä ja sen puitteissa. Siksi meillä ei esimerkiksi ole kristityille, ainakaan de jure, mitään erillislakia. ; Ja toisaalta kirkko voisi tietysti myydä omaisuuttaan ja jakaa sen köyhille. Se kuitenkaan tuskin aikaansaisi pysyvää muutosta ja se ei vaikuttaisi niihin jotka ovat vaikeuksissa vasta huomenna. Emme ole tässäkään kohden säveltäjiä, saati ennustajia. Sijoitukset tuottavat myös voittoa, joten periaatteessa hyvään saadaan enemmän ja enemmän rahaa, koska raha tulee rahan luokse myös tässä asiassa.

Kuitenkin kirkko on eettinen toimija. Ja jesuiittahenkinen "tarkoitus pyhittää keinot" ei tule kysymykseen. Useinhan hyväntekeväisyystyössä kirkossa korostetaan hyvin "holistisia" näkemyksiä. Tätä henkeä löytyy esimerkiksi entisen lähetystyöntekijän blogista. "Olen vuosikausia kertonut lähetystyöstä lapsille kahden käden juttuna. Toinen käsi viittaa siihen, että lähetystyössä kerrotaan Jumalasta, toinen käsi siihen, että lähetystyössä autetaan ihmisiä. Kun nuo kaksi kättä liitetään yhteen, ne muistuttavat siitä, että lähetystyössä ollaan kavereita kaikkien kanssa eikä kertomista ja auttamista, julistusta ja palvelua voi erottaa toisistaan. Kaikki liittyy kaikkeen." Siksi kirkolla on luonnollisesti vastuuta sijoituskohteidensa valinnasta. Kysymys ei siis ole siitä saako kirkko sijoittaa, vaan siitä minkälaisia rakenteellisia, yhteiskunnallisia ja markkinavoimia ohjailevia ratkaisuja se tekee sijoittaessaan johonkin. Kirkko joka muuttaa maailmaa ja yrittää tehdä hyvää ei voi selittää että sitä saa tehdä mitä vain siksi että sillä aiotaan tehdä jotain hyviä asioita.Siksi Sadinmaa oli hyvin vahvoilla selittäessään, että "Finnwatchin teettämän selvityksen mukaan jopa kolmannes kirkon eläkerahaston sijoituksista sijaitsee veroparatiiseissa. Se tarkoittaa noin 380 miljoonaa euroa." ja "Voisimme aloittaa vaikka miettimällä mitä tekemistä kirkolla on veroparatiiseissa tai ydinasebisneksessä." Nämä huomautukset painavat paljon, sillä jos kirkkorakennuksissa on kyse miljoonista, niin kirkon eläkerahastolla on veroparatiiseissa 0.4 miljardia euroa.

Itse syytänkin Simolaa populistisesta hehkutuksesta. Hänen tekstinsä ei ole niin ansioton tai kaamea kuin monet tietämäni sitä ovat pitäneet. Mutta on hieman erikoista kuulla moitetta siitä että kirkon rahankäytön kriitikot ovat pinnallisia, kun Simola selvästi tarjoaa ensi sijassa sirkushuveja, ja leipä on kakkossijalla.

Toki Simola, populistiksi paljastuneena, saattaa rojahtaa mielellään siihen selittelyyn jossa korostetaan että kaikki me olemme syntisiä ja epätäydellisiä. Jossa armo sitten käy oikeudesta kunhan tarkoitus pyhittää keinot. Mutta toivon että ei. Sillä jos tämänlainen armonannonvaatimus alkaa ropsahtelemaan, menetetään tyystin sisältö siltä ajatukselta että "kirkko on eettinen toimija" tai väitelauseelta "kirkko tekee hyvää". Sillä jos seurausetiikka ja hyve-etiikka korvataan armolla, kirkko voisi hankkia varoja huikeisiin uskoa levittäviin stripteasekirkkoihin myymällä konetuliaseita, likaisia pommeja ja huumeita Afrikan nälänhätämaihin. Tämä rouhea ja liioitteleva esimerkki tuokoot esiin sen, että kyllä siinä epätäydellisyydessä on asteita. Ja kysymys muuttuu silloin muotoon "onko tehty paras mahdollinen". Jota voi lähestyä kätevästi miettimällä vilpittömän mielen määritelmää. On esitettävä kysymys "tiesikö hän?" ja jatkaa sitä muodossa "olisiko hänen pitänyt tietää?" Lopputulema vastuusta ja armosta ropsahtelee tätä kautta käsiin kuin itsestään. ; Vilpitön mieli ja mieletön vilppi on helppoja erottaa toisistaan. Ja tällä proseduurilla voidaan tuoda arvioita myös Seppo Simolasta.

---

Kirjoittajasta naispappeus ja homojen kirkkohäät ovat pieniä syitä erota kirkosta jos niiden rinnalle laitetaan sellaiset kysymykset kuin "kirkolla on paljon sijoituksia veroparatiisissa". Rahaa pystyy myös siirtämään nopeasti, joten kirkon tahtotilaa olisi nopeampi muuttaa kuin uraputkessa olevien konservatiivien prosenttiosuuksia valtatehtävissä. Jos henkenä tässä varojenkäyttökysymyksessä on "mielipiteemme eroavat tässä homokysymyksessä, naispappeusukysymyksessä jne. mutta meitä yhdistää se että kaikki toivomme että kuulut kirkkoon", niin sen pahempi kirkolle. Vaikka tuossa yllämainitussa kontekstissa siinä todella voikin olla jotain sisältöä.

Perussuolaista ; Kansalaisen direktiiviopas todellisuusnäkemyksen peilinä

”Mielivalta on kuollut, eläköön mielivalta!”
(Bassman, hikipedian käyttäjä)

Suomalaisen tulee
kannattaa kansallisvaltiota
ja vastustaa ilmastonmuutosta.

"Tämä päivä" -blogi reagoi Perussuomalaisten "Kansalaisten direktiivioppaaseen" valehteluna. Itse näen sen hyvin erilaisessa kannassa. Se on huumoria joka on rakenteeltaan hyvin perussuomalaisille tyypillistä. Se ei ole ironiaa, vaan se on juuri sitä sarkasmin muotoa joka maksimaalisesti peilaa sitä mitä mieltä he todella ovat. Kalle Erkkilä, teoksen tekijä, suhtautuu kritiikkiin ennakkosensuurivaatimuksena "Ilmeisesti tästä lähtien meidän taiteilijoiden tulee ennakkotarkastaa teostemme sisältö, jotta ne vastaavat kaikilta osin Brysselin vaatimuksia.", ja että henkenä on "Valitettavasti onnistuin kuitenkin - ehkäpä turhankin tarkasti - kuvaamaan Euroopan Unionin ja sen kannattajien todellisen luonteen. Hyi, hyi minua!"

Perussuomalaisten perusongelmana on se, että se on lähtöjään kapinapuolue. Se on ollut narri joka on hyppinyt valtaapitävien varpaille. Tässä ei tietysti tarvitse kovin vahvasti esittää omia kannanottoja. Nyt kun sillä on valtaa ja vastuuta, on hankalaa kun sen pitää kohdistaa moitteet johonkin. Ja toisaalta se itse joutuu tekemään kannanottoja ja ratkaisuehdotuksia joita voitaisiin todella yrittää. Ja tämän vuoksi se onkin päätynyt tuottamaan propagandaa. ; Propagandan hyvä puoli on toki siinä että silloinkin kun se on pilakuvamuodossa, se itse asiassa kertoo hyvin paljon siitä mitä sanoja todella oikeasti uskoo.

Mutta jos minun täytyisi sanoa oma kantani siihen mitä tämänlaisiin tuotoksiin tulee suhtautua, viittaan aiempaan huumorikohuun. Jossa kritiikkiä ei saanut nähdä sensuuriyrityksenä koska kritiikki oli eri asia kuin sensuuri. "Lehden" pieni teksti "kristillisdemokraatit korostavat lapsen oikeutta Päivi Räsäseen" suututti. Käännänkin asian nyt siihen että teen kommentaarin tähän aiemmin suututusta herättäneeseen lausuntoon.

Ja tämä lausunto voidaan soveltaa siihen mitä mieltä olen perussuomalaisten uuden komiikan aallosta.

"Usein Lehden kirjoituksista paistaa tietty toisenlaisten mielipiteiden halveksunta. Ahdasmielisyyttä tms. ei voi määritellä sillä tavalla, että kaikki tiettyjä käsityksiä omaavat ovat ahdasmielisiä, koska tällöin koko sana degeneroituu pelkäksi synonyymiksi lauseelle “sinä olet väärässä” ja sellainen kielenkäyttötapa osoittaa räikeää epäkunnioitusta toisten mielipiteitä kohtaan – se jos mikä on todellista suvaitsemattomuutta."

Huumorissa halveksunta voi kuulua asiaan. Itse asiassa halveksunta tiivistyy yleensä sellaiseen asiaan kuin kriittisyys. Toisaalta esimerkiksi kristinuskossa ajatellaan nimenomaan niin että vaikkapa homoseksuaalien naimisiinmeno on jotain jota ei tule sallia edes mahdollisuutena laissa. Jos tätä lakia ei olisi, jokainen kristitty saisi oman mielensä mukaan ja mennä heterosti naimisiin vaikka vain oman sukupuolen edustajat panettaisivat.

 "Lehden rationalisointi, että se pyrkisi nauramaan vallalle, on huvittava. Lehti harvoin tuo mitään uusia näkökulmia asioihin. Sen “huumori” ei ravistele ihmisiä ajattelemaan asioita uudella tavalla, vaan pitkälti vain toistaa jo yleisesti tunnettuja näkemyksiä. Tämäkin artikkeli pilkkaa niitä, jotka kritisoivat hallituksen esitystä – siis vallan näkemystä asiasta. Lehti ei siis kritisoi valtaa, vaan usein vahvistaa olemassaolevia valtarakenteita. Jos todella haluatte kritisoida valtaa, ettekä vain ajaa ahdasta ideologista agendaa, silloin Lehden on kyseenalaistettava sellaisia asioita, joita harvat kyseenalaistavat (esim. kristinusko ei todellakaan ole sellainen), tuotava esiin näkökulmia, jotka eivät pääse esille julkisessa keskustelussa, kritisoitava vahvistuvaa tai vakaata, ei niinkään murenevaa valtaa, joka on muutenkin tuhoutumassa."

Ajatus on erikoinen koska lehden artikkeli koski homoseksuaalien adoptiota tavalla joka on epäsynkroninen nykyisen lain kanssa. Se kenties vahvistaa olemassaolevia kriittisiä pyrkimyksiä. Mutta tämä onkin vallankumouksellisuutta. Ja tässä valitussa kulmassa se tarkoittaa sitä että se edustaa nimenomaan kriittisyyttä. Kenties jopa maksimaalisesti. Sillä jos kritiikin kohteella on (1) oma poliittinen puolue (2) lobbausryhmiä (3) nykylaki tukee sen kannanottoja ovat nimenomaan jotain jossa on valtaa. Myös Päivi Räsänen on poliitikko joka esittää kannanottojaan joihin liittyy (1) ideologiaa (2) poliittisia intressejä jotka (3) on esitetty julkisuudessa. Joten hänen kritisoimisensa on by definition vallan kritisoimista.

Itse asiassa ajatus siitä että vähemmistö olisi oikeassa olisi aivan yhtä tyhmä kuin ajatus siitä että muutos olisi aina hyvästä. Ja tässä kohden saivartelijalla onkin hyvin kovat paikat. Sillä jos ajatellaan että lehden edustama kanta olisi niin mainstream, niin se paljastaisi vallassa vielä lisäksi hyvin ihmeellisen hegemonian. Se jos valtaapitävä (homot eivät adoptoi -lakia kannattava) todella edustaa marginaalista kuplaa tarkoittaisi sitä että tällä vähemmistöllä olisi määräänsä nähden liikaa valtaa. On siis jonkinlainen valtakupla jonka puhkaiseminen olisi nimenomaan sitä vallakumouksellista toimintaa.

"Valtaan kohdistuvaa kritiikkiä olisi myös syytä esittää useammista (jopa vastakkaisista) näkökulmista, koska muuten vallan kritiikki taantuu helposti pelkäksi pyrkimykseksi päästä kalifiksi kalifin paikalle, yritykseksi asettaa uusi Absoluuttinen Totuus entisen tilalle."

On toki totta että lehden huumori teki poliittisen statementin. Mutta poliittista huumoria ei tulekaan kieltää. On kuitenkin omituista pahastua siitä että jotain tiettyä näkökulmaa esitetään. Sillä tässä yritetään vaikuttaa mitä muut ihmiset sanovat ja kirjoittavat. Ja tämä taas on valtaa jossa pyritään ennakkosensuroimaan tiettyjä näkökulmia. Tosiasiassa onkin se, että vaikka Lehti isottelee itseään suuremmalle, (kristillisdemokraateille ja uskonnollisuutta politiikkaan laajasti haluaville, sukupuolineutraalin avioliiton vastutajille ja vastaaville) se myös samalla puolustaa jotain tiettyä kantaa itse. Olisi naurettavaa väittää että huumorissa ei olisi valtaa. Mutta myös sen kritiikki on valtaa. Ja kritiikin kritiikki.

"Myöskään argumentti, että vanhanaikaisia tms. näkemyksiä on oikeus pilkata niiden sopeutumattomuuden takia ei ole yhtään jalompi kuin jos sen esittäisi koulu- tai työpaikkakiusaaja."

Tämä väite on omituinen. Koska kaikki argumentit ovat vain niiden sisällön kautta arvotettavissa ei ole asiallista. Tosiasiassa tässä esitetään implisiittinen premissi siitä että kritiikki olisi kiusaamista tai kiusaamisen analogi. Kenties kysymys ei olekaan tästä vaan vallankäyttöön puutumisesta ja siihen kommentoimiseta tavalla joka kuuluu oleellisesti positiiviseen mielipiteenvapauteen ja positiiviseen uskonnonvapauteen.

"Lisäksi siihen sisältyy implisiittinen oletus, että pilkkaaja tietää, mikä on se todellisuus, johon ihmisen on sopeuduttava – että hänellä on hallussaan Totuus ja siksi hänellä on oikeus pilkata niitä, jotka eivät sopeudu hänen käsityksiinsä todellisuudesta."

Kaikilla on maailmankuva ja relativistit - siis ne jotka puhuvat vallasta, ideologioiosta ja jotka kiistävät Totuuden omistamisen implisiittisillä premisseillään lähtökohtaisesti - korostavat että kaikessa on valtaa ja ideologiaa. Toisin sanoen kyseessä on joko vaatimus jossa kukaan ei saisi sanoa mitään (maksimaalinen negatiivinen mielipiteenvapaus ja uskonnonvapaus) joka voisi pahastuttaa jonkun toisen. Ja tässäkin taustalla on hyvin kyseenalainen näkemys jossa asian kritiikki tarkoittaa samaa kuin asian kieltäminen. Itse asiassa voidaan väittää että jos Lehden toimituksessa joku kirjoittaa kriittisesti jonkun toisen sanomisiin, hän ei suinkaan sano että tämä henkilö ei saisi olla tätä mieltä tai ei saisi sanoa sitä. Päin vastoin, se voidaan nähdä osallistumisena jossa oma erilainen mielipide nostetaan esiin tasaveroisena sen Päivi Räsäsen kannan kanssa. Tämän vaihtoehtona olisi sitten vaatimus sensuuriin.

"Lehden toimituksella on sanan säilä hyvin hallussaan. Siksi toivonkin, että miettisitte tarkemmin, miten käytätte sitä, ettekä huitoisi sillä ympäriinsä miten sattuu tai käyttäisi sitä uusien valtarakenteiden pystyttämiseen. Jos vastaatte tähän jotakin, niin toivon, että vastaatte samalla tyylillä kuin kirjoitin, asiallisesti."

Sivistussanojen käyttäminen ei ole argumentti. Toisen mielipiteenilmaisun syyttäminen kiusaamiseksi on leimakirveen heiluttelua eikä argumentointia. Se, että huulet liikkuvat ei tarkoita että tuuli on älyllistä ja keskustelevaa. Tai jos on, niin ; "Tilastot osoittavat, että höpön pöpön kuvaa hyvin toimintamenetelmiä parannettaessa liian vähäisiä tuotannollisia resursseja. Jos vertailemme lyhyesti asiaankuuluvia ilmiöitä, huomaamme, että hevonpaska auttaa käyttäjää ymmärtämään huonoja taloudellisia ja hallinnollisia oloja. Vaikka osaltamme onkin saatettu syyllistyä laiminlyönteihin, voidaan taholtamme kuitenkin todeta, että saivarteleva käsienheiluttelu avaa itse kullekin tiedon ja ymmärryksen portin kohti yhä enemmän meitä haittaavia taakkoja."

"Jokaisella ihmisellähän on oikeus tehdä lähes mitä haluaa, jos oikeudella tarkoitetaan lain sallimia asioita. Mutta siitä tässä ei ollut kysymys, vaan siitä, onko Lehden toiminta järkevää ja oikein. Tässä yhteydessä en käytä sanaa ”oikeus” sen legaalisessa, vaan moraalisessa merkityksessä. Kenenkään ei ole pakko käyttäytyä moraalisesti, mutta jokaisella, myös Lehden kirjoittajilla on velvollisuus siihen, ja jokaisella on oikeus vaatia heiltä sitä, jos kykenee perustelemaan, miksi heidän tulisi toimia toisin."

Normatiivisuus on aina ideologista. Kun kirjoittaja puhuu velvollisuudesta, hän viittaa vallankäytölliseen sosiaaliseen konseptiin. Kenties voidaankin nähdä että vastaus tähän löytyy siitä "yleisestä ideologiasta" jonka olemassaolon kriitikko hyvin vahvasti tiedostaa - hänhän väittää sitä mainstreamiksi. Näin ollen sen sisältämä ideologia on argumenttisisällöltään tuttua. Sen ohittaminen tarkoittaa sitä että kieltää että lähtökohtaisesti kiistää tämän yhden maailmankuvan huonosti perustelluksi, ei syvenny siihen mahdollisuuteen että tämä perustuisi syvään harkintaan ja että sen takana olisi järkevä argumentaatio. (Joka palautuu Lehden linjaa sensuurivaativan omiin sanomisiin myöhemmin.)

"Toteamus, että kukaan ei pakota minua lukemaan Lehteä on huono argumentti, sillä sen logiikka on, että koska voin välttää kohtaamasta epäkohtaa, minulla ei ole aihetta arvostella sitä. Mutta sama logiikka pätee mihin tahansa ongelmaan. Jokainen ihminen on yhteiskunnan jäsen ja ylipäänsä elossa ”korkeimman vapaaehtoisesti”. Siksi kenelläkään ei ole aihetta valittaa mistään epäkohdasta, koska jokaisella on mahdollisuus vaihtaa kotimaataan, muuttaa erakoksi tai jos mikään muu ei auta, niin ainahan voi tappaa itsensä (jotkut stoalaiset esittivät samankaltaisia ajatuksia aivan vakavissaan). Ilmeinen ongelma tällaisessa ajattelussa on se, että ongelmia ei ratkaista, niitä vain paetaan."

Kykenen samastumaan tähän turhautumiseen. Sillä minäkin törmään esimerkiksi Päivi Räsäseen vaikka teoriassa voisin vapaaehtoisesti sulkeutua ilmatiiviseen jääkaappiin internetin ulkopuolelle. Ja tässä mukana huomioidaan implisiittinen oletus siitä että kenties pakeneminen onkin tosiasiassa monesti yksi ongelman ratkaisu. Toki vallankumoukselliset korostavat väkivaltaista vallankumousta ja taistelua, mutta luonto opettaa että pakeneminen on ongelman hoitamista tavalla joka ei esimerkiksi vaadi sitä että joko seepra tai leijona kuolevat tässä nyt. Implisiittinen oletus statementtina ja faktana esittäen ei ole argumentti.

"Jos Lehden kirjoitukset aiheuttaisivat minulle mielipahaa, voisin ratkaista ongelman lopettamalla Lehden lukemisen. Mutta siitä tässä ei ole kysymys, vaan siitä, että Lehti käyttää huumoria väärin, eikä ongelma ratkea lopettamalla lukeminen tai perustamalla uusi huumoriblogi, mikä olisi vaikea toteuttaa käytännössä."

Toki ymmärrän tämän turhautumisen siitä että minunkin on vaikeaa perustaa omaa uskontoa joka saa resurssit siihen että jokainen koulu saa ideologiani aamunavaukset. Mutta tosiasiassa tämä ei ole sama kuin uskonnonvapaudessa oleva puute. Jokainen voi perustaa huumoriblogin. Jos muita ihmisiä ei sen sijaan kiinnosta, niin se on heidän oma valintansa. Sananvapaus ja vastaavat toimivat aivan täydellisesti sillä että minulla on hassu pieni blogi. Sen sijaan olisi teokraattista vaatia että kaikki lukisivat sitä.

"Omituista kritisoida minua massojen kumartelemisen vaatimisesta, kun nimenomaan toivoin, että Lehti kritisoisi valtaa ja toisi esille tavallisuudesta poikkeavia näkökantoja."

On omituista väittää että huumorin olisi oltava tavallisuudesta poikkeavaa. Se, että jokin näkemys on uniikki ei tee siitä hauskaa. Se ei tee siitä edes tärkeää. Olisi omituista väittää että vähemmistö olisi oikeassa tai että uusi asia olisi parempi. Etenkin kun tätä syytöstä leimaa lähinnä Lehden vastustajan omat leimaukset joissa hän määrittelee väärän mielipiteenilmaisun kiusaamiseksi. (Vaikkapa koska se on "mainstream", "tavanomaista". Aivan kuten Päivi Räsäseltä olisi koskaan tullut yhtään originelliä argumenttia joka ei olisi löydettävissä mistään ennen häntä.)

"Lehden virhe ei ole siinä, että se kannattaa tai vastustaa eräitä ideologioita, vaan siinä, että se käyttää siinä huumoria pääkeinonaan."

Nähdäkseni ironia, sarkasmi ja satiiri ovat oleellinen osa länsimaista sivistystä. Suomalainen kristitty filosofi Torsti Lehtinen on kuvannut sitä miten maailmankuvat pönkittävät valtaansa suojaamalla premissinsä. Syntyy järjestelmiä joita ei voi kritisoida järkevin keinoin koska ne ovat täyttäneet itsensä ad hoc -käsienheiluttelulla. Lehtinen korostaa että tälläinen omaan napaansa käpertynyt maailmankuva on dogmaattinen äärimmäisen syvällä tavalla ja että ironia ja satiiri ovat ne keinot joilla tämänlaiseen pömpöösiin kuplaan voidaan tarttua. Näin ollen huumorin eräs tärkeitä teemoja on olla nimenomaan eiargumentatiivista ja argumentaatioon palaaminen on viimeinen epätoivoinen huumorintajuttonan nuijan kikka estää itsensä ja valtansa kritisoiminen.

"Jokaisella on vapaus esittää mielipiteensä, mutta tähän vapauteen (kuten vapauksiin yleensäkin) liittyy vastuu, että kykenee perustelemaan mielipiteensä – tämä on kaiken kriittisen ja rationaalisen ajattelun välttämätön edellytys. Kuulijalla on oikeus vaatia väitteen esittäjältä: ”Mitä sinulla on esittää väitteesi tueksi?”"

Kun minä vaadin empiiristä kovan tason Jumalatodistusta jossa Jumala todistetaan samalla tasolla ja varmuudella kuin kravitaatio, minulle nauretaan. Kommentoijan kannattaisi huomata, miksi. Samoin olisi hyvä perustella miten ihmeessä tietty mielipide ja sen ääneensanomien pitäisi kieltää millä tahansa perustein.

Tosin tämä esimerkkini on tässä asiassa sinällään epäoleellinen että Lehden vitsi perustui, otsikointiaan myöten, argumentin mukailuun. Se paljasti että argumenttirakenne joka siinä on, on varsin ontto ja naurettava. (Logiikan rakenne säilytetään ja korvataan premisseillä jotka voidaan nähdä yhtä tosina. Kritiikki ns. vastaesimerkkiä käyttäen on syvästi argumentatiivista ja tämän huomaamatta jättäminen on kriitikolta noloa, ja sen jälkeen on vaikeaa ottaa vakavasti jos tämä selittää mitään argumenteista ja argumentaatiosta.

Näin Lehti itse asiassa iskee suoraan siihen vallankäyttöön joka on vallitsevan lainsäädännön takana. Säädännön jonka Lehden kriitikko itse myöntää marginaalin jutuksi, koska sen moittiminen on niin mainstream. Joka on siis äärimmäisen epädemokraattinen maassa joka väittää että ei ole teokraattinen vaan demokraattinen. Tai sitten lailla onkin suosio ja syytös mainstreamista oli virhe, jonka jälkeen Lehden haukkuja on argumentaationsa kanssa täysin tyhjän päällä kun hänen peruspremissinsä jonka varassa jokainen hänen argumenttinsa nojaa romahtaa ja epätodeksi osoittautuu.

Opimme, miten Räsänen tukee itseään tämänlaiseen Lehden huomauttamaan epäargumentatiiviseen rakenteeseen, esimerkiksi vedotessaan lapsen oikeudesta isään ja äitiin (eikä sen sijasta vaikka kahteen vanhempaan, tai huolenpitoon tai rakkauteen). Se ei ole perustelu, koska mitä tahansa nyt voi väittää oikeudeksi, vaikka kyseessä onkin nimenomaan jokin jolla jotakuta kielletään tekemästä jotain. (Vaikka menemästä naimisiin ja adoptoimasta.) Rajoitteet taas ovat valtaa syvimmillään. Maailmankuva ja mielipiteenvapaus ovat siellä missä yksilö saa valita, valta on vahvimmillaan siinä normistossa joka rajoittaa käyttäytymistä yksilöiden mielipiteistä ja maailmankuvista riippumatta.

"Brittifilosofi Stephen Toulminin mukaan pelkkä johtopäätös ilman sitä tukevia perusteita ei edes ole mikään argumentti. Pelkkä jonkin asian pilkkaaminen ei ole mikään rationaalinen perustelu. Huumori ei siis ole mikään argumentti. Miksi siis pitäisi arvostaa huumoria yhtään enemmän kuin ajattelematonta tolloutta, jossa joko ei kyetä esittämään mitään perusteita näkemyksille, tai käytetään pelkkiä virhepäätelmiä, kuten ad hominemia?"

Tai uskontoa. Miksi kunnioittaa vakaumusta tai maailmankuvaa, nämä ytimethän ovat by definition epäargumentatiivisia joita pitää kunnioittaa itseisarvona. Huumori voidaan täysin liittää tähän lokeroon. Itse asiassa huomautan tässä peräti siitä että terävin uusateismin kritiikki perustuukin niihin kohtiin joissa tieteellisyydenvaatimus kaikessa olisi liian kovaa, ja että ihmiselämässä on kenties muitakin puolia kuin sen argumentatiivinen rakenne ja empiirinen todennettavuus. Huumori ei ole tiedettä, joten miksi sen täytyisi täyttää argumenttirakenteita koskevia vaatimuksia? Pitääkö tammipelin siirtoja todistaa seuraavaksi strippipokerin säännöillä?

"Mutta huumorilla onkin ideologioista riippumaton erityistehtävänsä, joka antaa sille erivapauden kritisoida ideologioita ilman rationaalisia argumentteja. Huumorilla on tämä erivapaus vain siksi, että se ei edusta tai vastusta mitään tiettyä ideologiaa, se ei pyri kalifiksi kalifin paikalle, vaan kritisoi valtaa riippumatta siitä, kuka on vallassa."

Huumorilla on todella tämä luonne joten Toulminin mainitseminen oli ns. olkiukko ja name dropping. (Joilla on argumentatiivinen luonne. Huumori on argumentaation ulkopuolella, mutta nämä ovat suoraan sitä vastaan.) Toulman on siis valta joka antaa ehtoja. On hyvin vaikeaa olla kommentoijan kanssa yksimielinen siitä että huumorin olisi pakko olla argumentatiivista jos se on ideologista. Torsti Lehtinen näyttää että reflektoitu syvä ja hyvin perusteltu näkemys voi olla erimielinen tämän dogman, Lehti -kriitikon sanahelinäänsä piilottaman implisiittisen oletuksen, kanssa.

"Myös naurun arkipäiväisempi tarkoitus, huvittaminen, ei ole erityisemmin sidoksissa mihinkään ideologiaan. Mutta jos naurua käytetään ideologisiin tarkoituksiin, silloin sitä koskevat samat rationaalisen argumentoinnin säännöt kuin mitä tahansa muutakin ideologista kannanottoa."

Eli nyt huumorilla ei olisikaan ideologioista riippumatonta erityistehtävää? Nähdäkseni on varsin selvästi näytetty miten tämä kritisoi valtaa ja tuo esiin yhden todellisuuskäsityksen kannanotot. Se on toki sitä sarkasmia jossa tuodaan esiin oma mielipide ikään kuin vahvistettuna. Ja se on tätä kautta ideologista. Mutta niin kauan kuin valtatyhjiötä ei ole olemassakaan ja postmodernistit kiistävät objektiivisen totuuden ja korostavat että maailmankuvista vapaata ihmispuhetta ei ole olemassakaan, on postmodernein lähtökohdin korostettu huumorikriitiikki varsin syvällisessä umpisolmussa.

"Ideologisessa tarkoituksessa käytetty nauru ei sisällä selkeitä rationaalisia argumentteja, joten argumentointia se ei ole, eikä se ole huumoria, koska se on ideologista."

Huumori voi olla ideologista. Piilevä premissi jota tuetaan auktoriteettiin vetoamisella eli (maailmankuvasta riippuen ja/tai) name droppingilla ei ole argumentti. Väite joka vain esitetään statementteina (on "mainstream" huumori on, huumori ei voi olla, huumorilla saa sanoa huumorilla ei saa sanoa) vaatii argumentit tai se on kriitikon itsensä sanomisissa tyhjä kupla. Väite on yhtä hyvin perusteltu vaikka sen sanoisi koulukiusaaja koska argumentaatio ratkaisee. Nimen antaminen statementille ja premissille on silti tyhjä väite, ei perustelu.

"Oikeastaan se on lähinnä sisällyksetöntä, arvotonta retoriikkaa, joka ansaitsisi ainoastaan halveksivaa naurua. Otin tämän esille Päivi Räsäseen liittyvän jutun yhteydessä siksi, koska se on niin selkeä esimerkki ideologisesta naurusta ja siitä miten Lehti nauraa vallan kanssa ja pönkittää olemassaolevia valtarakenteita."

Itse asiassa itse luen tämän "kritiikin" omituisena. Se vastustaa valtaa mutta vetoaa velvollisuuksiin. Se korostaa että valtaa tulee kumota, eli esittää uusia ideoita. Mutta toisaalta se kiistää ideologisuuden ja vaatii neutraalia huvittamista. Joka taas on "uneen tuudittamista" joka monien filosofien mukaan tukee valtarakenteita koska ihmisten huomio siirtyy syrjään ja sitten kaikki jatkuvat ennallaan.

 "Osoitat ahdasmielisyyttä ja suvaitsemattomuutta siinä, että väheksyt muiden mielipiteitä – tämän sanoisin kenelle tahansa riippumatta siitä, mihin hän uskoo. En ymmärrä myöskään sitä, mitä vikaa siinä on, että Räsänen esittää, että muidenkin pitäisi uskoa samalla tavalla. Jos ajatellaan, että tosilla uskomuksilla on jotain arvoa, tällöin niiden levittäminen lisää arvon kokonaismäärää. Jos kristinusko ei ole totta, silloin Räsäsen virhe ei ole siinä, että hän pyrkii levittämään uskomuksiaan, sillä hänhän levittää sitä, minkä uskoo todeksi, samoin kuin kaikki muutkin jotakin ideologiaa avoimesti kannattavat, noudattaen jokaisen totuutta arvokkaana pitävän moraalista velvollisuutta."

Mutta tämä unohdetaan jos lehden kirjoittaja itse kannattaa jotain ideologiaa ja pitää velvollisuutenaan tehdä vitsejä. Muiden mielipiteiden halveksunta on myös silmillesyöksevää kun kriitikko itse leimaa "kiusaamiseksi" ilman argumentteja, kutsuu liian mainstreamia näkemystä "halvaksi retoriikaksi" jolle tulisi nauraa halveksuvasti. Tässä sitä avomielistä suvaitsevaisuutta parhaimmillaan.

"Uskomusten levittäminen ei siis lisää mitään hänen virheeseensä, joka on se, että hän on väärässä. Älkääkä yrittäkökään väittää, ettei kenelläkään ole oikeutta levittää käsityksiään, koska kukaan ei tunne totuutta ja voi siksi erehtyä. Erehtyminen ei ylipäänsä ole vältettävissä, koska jokainen ihmisen tekemä valinta voi olla erehdys, eikä valintoja voi välttää. Se, ettei tee mitään, voi olla yhtä paha erehdys kuin se, että tekee jotakin väärää."

Lehden kantakin saa siis olla vaikka miten mainstream, koska nyt näkemyksen vallassaolo ei olekaan se mittari vaan Totuus ja totuudenmukaisuus. Jännittävää miten totuuden olemassaolo kielletään, puhutaan vallasta ja yht'äkkiä esitetään tälläisiä aivan epäkoherentteja uudelleenmäärityksiä. Mutta onneksi sitten kerrotaankin että epätotuus ei olekaan mikään ehto sille että asioita ei saisi sanoa. Näyttää siltä että Totuus on mahdottomuus mutta ehto jos Lehti sanoo mitään joka kritisoi Päivi Räsästä - joka edustaa ideologista valtaa mitä suurimmassa määrin kuten tässä blogauksessa argumentoin. Mutta Räsäsellä ja muilla riittää sitten

"Kyllä Lehden pitäisi selitellä, koska näkemyksien perusteleminen on järjellisen ajattelun välttämätön edellytys ja siten jokaisen velvollisuus."

Velvollisuus on valtahegemonia johon suostuminen on niin mainstream. Argumentaatio liittyy rationaalisuuteen ja tieteellisyyteen, ei välttämättä julkiseen keskusteluun. Itse asiassa uskonnonvapauskysymyksissä usein nostetaankin esiin se, että demokratiassa uskovaisen ei tarvitse todistaa tieteellisesti Jumalaa ollakseen poliittista mieltä uskonnollisin syin. Muiden ei vain tarvitse ottaa näitä todesta. Argumentaatio vaaditaan jos tästä halutaan ainut tietty mielipide joka pakotetaan muiden yli. Pelkkä asian ilmituominen, tapahtuipa tämä missä muodossa tahansa, ei itsessään ole muuta kuin oman mielipiteen ilmaisu.

"Lehden kirjoittajilla ei myöskään ole mitään erivapautta tehdä väärin siksi, että he ovat taitavia humoristeja. Ja vaikka analysoisin kusella käymiseni, sillä ei olisi yhtään mitään tekemistä argumenttieni pätevyyden kanssa. Ihmisellä on oikeus vaatia perusteluita väittämille ja ideologioille. Sellaista, missä ei edes väitetä mitään, ei voi eikä tarvitse perustella. Nauru vallalle ei sisällä mitään spesifistä väittämää jonkin ideologian puolesta tai vastaan. Se ei kritisoi ideologioita niiden itsensä, vaan niiden aseman, siis vallan takia. Taustaoletuksena tässä on tietysti se, että valtaa pitäisi kritisoida, mutta koska se on kaikkea vallalle nauramista koskeva yleispätevä väittämä, sitä ei tarvitse perustella erikseen jokaisen valtaan kohdistuvan pilkan yhteydessä, kertakin riittää."

Sananvapaus onkin kaikille yhteinen oikeus. Siksi ei vaadita mitään erityisvapautta "tehdä väärin". Etenkin jos lehden kirjoittaja on ajanut vakaumustaan ja ilmituonut siihen liittyvää vitsailua. Samalla kuitenkin ohitetaan se, että jos lehden näkemys todella on mainstream, niin ollakseen pätevää tämän kriitikon tulisi näyttää että kukaan ei ole missään edes sitä yhtä kertaa antanut argumentteja tämän asian puolesta.

Joka palauttaa kaiken siihen kohtaan joka iskee viimeistään tätä Lehden kriitikkoa eettisyyden kohdalla moittijan omalla etiikkaa koskevalla loogisella tasolla häntä itseään päin pläsiä. "Et käsittele toisenlaisia käsityksiä maailmasta vakavasti otettavina näkökantoina, jotka ovat syntyneet vuosia kestäneen aktiivisen pohdinnan tuloksina, vaan sen sijaan kuittaat ne pelkkinä alkeellisen ajattelun tuotteina, jotka muka tulevat katoamaan ajattelun ”kehittyessä”. Se, että ajatteluni poikkeaa nykyfilosofian valtavirrasta ei ole mikään peruste vihjata sen olevan alkeellista."

Ehkäpä kanta homojen adoptio-oikeuteen on sekin käynyt läpi kovaa prosessointia. Itse asiassa voidaan jopa sanoa että tämä prosessointi on tehnyt siitä valtaa. Vasta koherentisointi synnyttää ideologian. Prosessointi joka suojaa kritiikiltä on näkemyksen suojaamista vallankumoukselta.

Loppuselvennys.

Toki koko tuo "analyysini" nojautui siihen että "Mustanaamio on kulttuurirelativisti kulttuurirelativisteille."  eli se enemmänkin ottaa argumentoijan omat lähtökohdat ja kääntää ne hänen omaa tuotostaan vastaan, osoittaen matkan varrella sitä miten Keskeiset käsitteet muuttavat attribuuttejaan lennosta sen mukaan puhutaanko Lehden vaientamisesta vai Päivi Räsäsen oikeudesta sanoa mielipiteensä. Ja muistuttaa, että on argumentatiivisesti heikkoa kun vaatimuksia vaihdetaan tilannesidonnaisesti ja tarkoitushakuisesti tavalla jossa vain tietyn ideologian vallan pönkittäminen - ja vallitsevan lain ylläpitäminen sen kannattajapoliitikon moittimisen kieltämällä - mahdollistaa sen, että kriitikko on sisäisesti koherentti ja järkevä olento jonka sanomassa on mitään pointtia.
* Ensin pitää olla argumentatiivinen, joka tarvitaan koska palvellaan Totuutta. Mutta sitten selitetään että Totuutta ei kukaan voi tietää, ja ollaan relativisteja. Ensin nähdään että mielipiteen pitää olla perusteltu ja Tosi tai kritiikki on asiatonta koska se moittii Totuutta. Ja sitten yht'äkkiä riittää se että on vakaumus ja että oma maailmankuva on reflektoitu, ja että kaikkia argumentteja ei tarvitse aina laittaa esille kunhan ne ovat jossain. Mutta kuitenkin perusteluja sitten vaaditaan juuri tässä partikulaarissa tilanteessa. Toisalta viitataan että näkemys on yleinen, joten sen sisällön pitäisi myös olla tuttu ihan koska se on yleinen. Ne argumentit ovat siis jossain. Yhtäällä puhutaan vallan vastustamisesta ja toisaalta selitetään velvollisuuksista ja vaaditaan ideologian reflektointia ja sen valtarakenteiden pönkittäviä ratkaisuja ...

Kuitenkin se myös heijastaa omia näkemyksiäni. Argumentit eivät ole omasta maailmankuvastani, mutta sen asenneilmapiiri sen sijaan on. Ja näin se toimii oman todellisuusnäkemykseni peilinä. Ja toisaalta se on argumentatiivinen jossa vastapuolen näkemykset, premissit ja argumentit on huomioitu ja osoitettu niissä syvä sisäinen mielivaltaisuus. Joten tämä todellisuuskäsitys on vähintään reflektoitu ellei peräti Tosi.

Mielestäni mitään ennakkosensuuria ei vaadita. Perussuomalaiset kritisoivat EU:n valtaa mutta pönkittävät omia poliittisia tavoitteitaan. Huumori ei ole argumentti, vaikka se toki nivoutuukin maailmankuviin ja niiden perusteluihin, jopa niitä vääntäen ja omituisiin kulmiin taivuttaen. Se on propagandaa. Ja propagandan hyöty on siinä että se paljastaa lausujan karvat maksimaalisesti. Lehden kirjoittajan asenteet paistavat läpi selviten juuri hänen huumoriteksteistään eikä edes yhtä vahvasti hänen muualla tekemistään loogis-rationaalisista argumenteista juuri tämän kyseisen aihepiirin sisällä.

Voidaankin nähdä että vaikka vitsin tekijän intentiona on olla hauska ja kritisoida tiettyä valtarakennetta niin se voidaan aina tulkita myös omien kantojen paljastamisena. Se paljastaa silloin hyvin syviä totuuksia ja huumori tässä kohden täyttää toisenlaisen tehtävän ja oikeuttaa olemassaolonsa.

PerusSuomalaisille
nauravat harakatkin.
Mutta toisaalta, äänellään
se variskin huoraa.

Esimerkiksi ilman Perussuomalaisten uutta pilakuvasarjaa ei Tämä Päivä -blogin blogisti voisi huomata miten avoimen denialistinen puolue ja sen ohjelma on. Huumoritekstin valmistuminen onkin ideologiakritiikin alku. Paljastuessaan tämä todennäköisesti iskeekin PerusSuomalaisiin pahasti. Itse asiassa puolueen historia onkin pullollaan tilanteita joissa erilaisia kohinoita selitellään parhain päin sanomalla niitä vitseiksi ja huumoriksi. Ja juuri nämä selittelyt iskee itse asiaan pahemmin kuin mikään muu. PerusSuomaalaiset eivät selvästi osaa esimerkiksi erottaa poliittisen rationaalisen argumentoinnin ja vitsinheiton tilanne-eroja. Eli paljastaa syvää tilannetajuttomuutta joka on politiikassa varsin huono asia, osoitus heikkoudesta ja ammattitaidottomuudesta. Ja lisäksi moni tietää nimenomaan sen, että vitsit eivät ole ironiaa jossa sanottaisiin jotain päinvastaista kuin mitä ollaan. Vaan jossa nimenomaan sarkasmin keinoin vahvistetaan ja selvennetään omaa sanomaa.

---

Moni korostaa että on ylpeää ja röyhkeää uskoa omaan asiaansa. Minusta jokainen ihminen tekee näin. Ja itse asiassa menen vielä pidemmälle. Osa keskustelijoista on niin saivartelevia ja tyhmiä, että jos joku sanoo että "oletpa sinä yleenkatseellinen kun katsot olevasi noita parempi ja kiistät heidän maailmankuvansa syvällisen reflektiivisyyden" niin sanon, että argumentteihin tutustuttuani olen huomannut niin perustavanlaatuista huonoutta, huonoja argumentteja ja niiden puutetta, saivartelua ja sitä että huulien liikuttamista ei eroteta argumentoinnista. Että olenko näitä parempi? You bet. (Ei ole edes vaikeaa!) Nuo ovat niin huonoja että se vaatii saatanasti dogmaan suistumista, harjoittelua ja yrittämistä. Ja he floodaavat ranttejaan sellaisella massalla, että olisi epäkunnioittavaa olla antamatta heille mitä he ovat työllään ansainneet.