Saska Saarikoski kirjoitti Helsingin Sanomissa siitä miten suomalaisuuteen ei ole kuulunut uhriutuminen. Kirjoituksen arvopohja voi kenties olla hyvä, mutta sen suhde historiaan on hyvin erikoinen.
Hän korosti sitä miten isoviha oli suomalaisille kovaa aikaa. "OLIN törmännyt tietoon suomalaisorjista Pentti Virrankosken Suomen historiassa. Kirjassa kerrottiin, että isonvihan aikaan vuosina 1714–1716 venäläiset ryöstivät jopa kymmenentuhatta suomalaista orjiksi Venäjälle. Kysymys ei ole pikkujutusta, sillä Suomen väkiluku oli 1700–luvun alkupuolella vain noin 400 000. Siitä huolimatta en muista, että asiasta olisi mainittu sen enempää lukion kuin yliopistonkaan historian kursseilla. Orjiksi viedyillä suomalaisilla ei ole museota, mahtaako heillä olla missään edes muistomerkkiä." Toisaalla hän korostaa sitä, miten "EDES itänaapurin uusi hyökkäys ei onnistunut lannistamaan suomalaisia. Vaikka Suomi menetti kymmenesosan alueestaan, suomalaiset käärivät hihat ja yrittivät pärjätä Neuvostoliiton kanssa mahdollisimman hyvin. Kukaan ei tainnut edes ehdottaa, että asuttaisimme karjalaiset pakolaisleiriin rajan pintaan kostoa hautomaan, kuten arabit vuoden 1948 sodan jälkeen."
On kieltämättä niin että koulujemme historianopetus on varsin omintakeista. ; Tosiasiassa suomalainen perinne kyllä muistaa isovihaa. Kuuluisa "Koivu ja Tähti" -satu esimerkiksi kertoo isovihan jälkeen kotiin palaavista lapsista. Ja mainitaanpa asia "Välskärin kertomuksissakin". Tämä vihjaa siitä että tosiasiassa suomalainen perinne muistaa asian omalla tavallaan. Muistomerkkiä ei toki ole.
Itse asiassa onkin aika selvää että isoviha on käyty koulussa. Ainakin minun aikana sitä käsiteltiin. Toki sellaisella erikoisella tavalla jolla Suomessa on tupattu mennä. Meillähän historia on usein arvopohjan opettamista, moraalipohjaan aivopesua samalla innolla mutta paremmin kätketyllä pieteetillä kuin uskonnontunteja. ; Tämä tapahtuu tietenkin siten miten suurmiehiä ja vastaavia käsitellään. Agricolan piispanhiippakohu on esimerkiksi suomalaisille tuntematon. Skandaaleja ei tahdota muistaa kun puhutaan suurmiehestä ja kirjakielen isästä. Raamatun kääntäminen on se joka on syytä painokkaasti kertoa koska se on enemmän oikeanlaista tietoa. Ideana on tietenkin se että kuuluisuutta haluavat ihmiset olisivat kunnianhimoisia sellaisella tavalla joka sopii yhteiskunnalle.
Prosessissa käy vain niin että historiasta kerrotaan kaikki tylsä. Ei ihme että "historian harrastaminen" on Suomessa usein sitä että joku tyyppi lukee kirjastossa kirjoja talvisodasta. Kun ei tajuta että on ns. kiinnostavia aiheita tämän asian ulkopuolellakin. Agricolakin tuntuu tylsältä tyypiltä jos ei tiedä esim. piispanhiippakohuaan. Ja kyllä. Odotan että lukija menee ja selvittää itse tämän viittaukseni taustan. Se on sitä oikeaa historian harrastmista. Mennään ja otetaan selvää. ; Historia onkin se oppiaine jossa ainakin vielä minun lukioaikoinani oli järkevää selvittää historianopettajasi poliittinen vakaumus. Se kun vaikutti siihen minkälaisia vastauksia kannatti antaa...
Toisaalta on huvittavaa jos todella uskoo että Suomessa suhtauduttiin karjalan evakoihin mitenkään kovin positiivisesti. "Ryssänuskoisten" tuleminen haittasi monia. (Karjalaiset olivat usein ortodokseja. Tässäkin suhtautuminen ei ollut rodullista siinä mielessä että oltaisiin välitetty siitä ovatko tulijat suomalaisia ja kanssakansalaisia. Sen sijaan välitettiin omista eduista ja oikeanlaisesta uskonnosta.) Tässä milessä suosittelen pientä reissua valtionarkistoon. Siellä on digitoituja lehtiä tuoltakin ajalta. Sen kuin katselee miten esimerkiksi Pohjanmaalla suhtauduttiin näihin "ryssänuskoisiin" ; Siinä vaiheessa viimeistään tiedostaa että ystävällisyys ja toverillinen auttaminen ovat hyvin hyvin kaukana siitä miten asiat toimivat. Todellisuus on vielä karumpi. Siihen aikaan kun päätoimittajat suojelivat ihmisiä kaikista kovimmilta tollouksilta. Se mitä kaduilla sanottiin ja miten käyttäydyttiin oli vielä tätäkin kauheampaa.
Saatan tietenkin olla hieman huono puhumaan keskiarvosta. Isäni on opiskellut yliopistossa taloushistoriaa. Ja sekä äitini äidin puoli että isäni isän puoli ovat ns. karjalan evakoita. Moni karjalan evakkojen jälkeläinen on anekdoottien kautta kuullut silminnäkijöiden ja muiden vastaavien kokijoiden sukutarinoita joissa käsitellään näitä evakkona olemisia. Kyllä nämä tarinat sijoittamisesta ja sen jälkeisestä kohtelutsa muistetaan kolmanteen ja neljänteen polveen.
Paitsi tietysti niille joilla ei karjalaista taustaa ja joka on saanut elää elämäänsä sivistyneistön turvatussa elinpiirissä. He voivat nukkua historiantunneilla ja sanoa sitten vuosien jälkeen että "ei opetettu kun en muista". Ja tässä prosessissa tietenkin voidaan rakentaa narraatiota jossa on ensin arvokeskustelullinen pointti joka sitten naamioidaan historiallis-essentiaalisen otteen avulla muka menneisyyttä ja tosiasioita koskevaksi menoksi...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti