maanantai 23. marraskuuta 2015

Toisinajattelu sairautena

Mielenterveysongelmia on katalogisoitu (DSM-IV) ja tässä yhteydessä on ollut keskustelua siitä että toisinajattelusta tehtäisiin mielenterveysongelma. Olin sellaisella itseriittoisella tavalla huvittunut koska diagnoosi vaati tiettyjä tunnuspiirteitä. "the manual identifies a new mental illness called “oppositional defiant disorder” or ODD. Defined as an “ongoing pattern of disobedient, hostile and defiant behavior,” symptoms include questioning authority, negativity, defiance, argumentativeness, and being easily annoyed". Toisaalta ehdotuksia on ollut muihinkin sellaisiin piirteisiin joita pidetään enemmän "persoonallisuuden piirteinä" kuin ongelmina "...include arrogance, narcissism, above-average creativity, cynicism, and antisocial behavior. In the past, these were called “personality traits,” but now they’re diseases. And there are treatments available." Sama ilmiö koski myös sitä että uskonnollisesta fundamentalismista tehtäisiin sairaus.

Tässä kohden on syytä puhua medikalisaatiosta. Siitä miten erilaisille asioille annetaan määritelmä, sairauden piirre ja niihin sitten hoito. Jossain määrin mielenterveyden kohdalla onkin haasteena se, että mikä ylipäätään on sairaus.

Tavallisesti "hulluus" tulee arkikielisessä keskustelussa vastaan hieman erikoisissa yhteyksissä. Jopa Richard Dawkinsin tyyliset ihmiset väärinkäyttävät lääketieteen "deluusio" -sanaa yhteydessä joka on enemmän arkikielinen kuin tieteellinen. Tällöin usein korostuu se, että henkilöllä on epätosia uskomuksia. Esimerkiksi moni ateisti voi aivan suoraan naureskella että uskovainen on mielipiteensä vuoksi automaattisesti jotenkin "pihalla" ja "pöpi".

Kenties uskomukset ovat epätosia ja niiden todistaminen on äärimmäisen ei-argumentoitavissa. (Näin näyttää kovasti olevan.) Mutta tosiasiassa tämänlainen luokitus on usein enemmän maailmankuvallista. Se muistuttaa jossain määrin sitä kuinka kerettiläisiä on tuomittu. Tätä on tosin tehty avoimesti uskonnon nimissä eikä keksimällä tekosyitä. Toki tämä medikalisointi on nykyaikaa siinäkin mielessä, että ateismia tupataan psykologisoimaan vaikka puhumalla "erämaakausista" tai "äitihaavoista". Ja viittaamalla siihen miten ateismi johtuu Jumalavihasta tai autismista. Nämä ovat merkkejä siitä että uskonnollinen ja maailmankuvallinen vallankäyttö hakee kielensä siitä mikä nähdään vaikuttavaksi. Kuten lääketieteestä.

Medikalisointi tunnetaan toki myös kommunistien Venäjällä jossa usko siitä että kommunismi ei ole tosi luokiteltiin yhdeksi skitsofrenian alatyypiksi. Tämä on hyvä muistutus siitä että vaikka uskonto on usein tekosyy toisten tallaamiseen, tosiasiassa uskonto on syy tallaamiseen lähinnä siksi että uskonnoilla on ollut valtaa. Jos uskonto korvataan lääketieteellä niin sitten ihmiset tallaavat tämän avulla. Siksi psykologia ja lääketiede ovat korvanneet monin paikoin uskonnollisen tallaamisen niin että jopa uskonnollisten motiivien sävyttämä tallaaminen joudutaan kuvailemaan medikalisoidulla kielellä.

Tässä prosessissa usein korostuukin yllättävän vähän käytäntö. Se, joka taas valtaosin vaikuttaa psykologiassa. Psykoottinen deluusio näkyy siten että epätosi uskomus tai ajattelutapa estää elämän. Jos mieli on tilassa jossa henkilö ei kykene pitämään huolta itsestään, on häntä syytä auttaa. Ja tätä on syytä tehdä siitä huolimatta ovatko uskomukset tosia vai eivät.

Siksi onkin syytä huomata että kenties toisinajattelun takana on huomio siitä että se tekee elämisestä hyvin vaikeaa. Ihminen on sosiaalinen eläin ellei peräti megasosiaalinen eläin. Ja antiautoritaarinen non-konformisti kärsii jossain määrin. Kysymys onkin siitä että mikä lasketaan merkittäväksi ongelmaksi ja mikä vähäpätöiseksi ja toissijaiseksi onglemaksi. ; Tästä hyvänä muistutuksena on se, että menneisyydessä homoseksuaalisuutta pidettiin mielenterveyden häiriönä ja tätä seurasi erikoinen vaihe jossa "itseä häiritsevä homoseksuaalisuus" oli ongelma. ; Ilman diagnoosia ei voi saada apua jos kokee elämänsä hankalaksi homoseksuaalisuutensta - tai vaikka nonkonformistisuutensa vuoksi.

Siksi onkin syytä katsoa sitä että onko ongelma potilaan itsensä elämässä selviämisen kannalta relevantti. Voidaanko ongelmaan puuttua ilman diagnoosia. Ja mitä hoito on. On eri asia lähettää "uudentyyppinen skitsofreenikko" lobotomiaan tai eheytymään Siperiaan kuin antaa tälle pilleri nautittavaksi pari kertaa päivässä jolla tämän luonne tasaantuu.

Onkin mielenkiintoista muistaa että se, että käytöstä voidaan muuttaa jollain lääkityksellä ei tarkoita että kyseessä on sairaus ja muutos on lääkettä. Mutta tämä on monessa kohdin perimmiltään eettinen kysymys jossa määritellään terve ja sairas. Esimerkiksi jos nonkonformismi määritellään sairaudeksi, on syytä miettiä (a) syntyykö siitä ongelmia normaalissa elämässä (b) voidaanko ongelmat korjata lääkityksellä ja (c) mitä tämä hoito on.

Mutta tämä on tietenkin vaikeaa koska oikeasti mielenterveysongelmissa on valtava stigma. Ja suuressa määrin suuttumus vaikka fundamentalismin mielenterveysongelmaistamisessa ei oikeasti ole siitä että onko nonkonformismi ongelma joka on parannettavissa. Vaan siinä että "hulluja halveksitaan yhteiskunnassa noin yleensä". Mielenterveysongelmat eivät ole hyviä työnsaannissa ja niistä voi tulla pakkokerrottava este joka häiritsee omaa elämää. Tai sitten jotain jota pitää salailla.

1 kommentti:

Tom Kärnä kirjoitti...

Eikös Neuvostoliiton poliittinen psykiatria katsonut, että toisinajattelussa oli kysymys "piilevästä skitsofreniasta", vai muistanko oikein?