Todellisuuspako.

"It is funny how us people have dreams and wishes. It is good to have those, I think that there is no life without dreams. Sinking into them is what one just must avoid."
(Ilpo Sinkkonen)

Tämä liittyy olennaisesti pariin blogaukseen: assimilaatio vs. akkomodaatio -aiheeseen, kuin murheen käsittelyyn ja tuskaan. Puhumattakaan tietenkään innostumisesta (riskeineen).

Kun puhutaan positiivisista mielikuvista, unelmissa henkilöt usein kuvittelevat erilaisia hyviä asioita itsessään. He -tai ainakin minä- kuvittelevat olevansa sankareita, tai muuten hyviä. Unelmissa on mahdollista kuvitella onnistumisia joilla ei ole todellisuuspohjaa. Siksi esimerkiksi roolipeleissä pelaajahahmot ovat usein mahtavia sankareita jotka tekevät tekoja joita tavallinen ihminen ei voisi tehdä, ja siksi supersankaritkin vetoavat pieniin lapsiin ja siirtyvät näiden leikkeihin.

Loppupeleissä tilanne nivoutuu siihen, että vaikka haluammekin saavuttaa jotain, meidän on kestettävä epäonnistumisia. Ja tämän tehdäksemme tarvitsemme unelmia. Sillä onelmoinnissa usein esitetään ja kuvitellaan jotain jota voisi olla. Siinä ollaan tietenkin osaavia, fiksuja, eettisiä, rakastettavia. Neil Gaimanin sarjakuvassa sandman sanotaan: "Without dreams will be no despair." Ilman unelmia ei ole pettymyksiä. Toisaalta unelmat jaksavat myös kestämään niitä.

Teho tulee tietenkin siitä, että unelmat ovat samanaikaisesti keino suorittaa assimilaatiota, sekä toisaalta mahdollisuus synnyttää tarve akkomodaatiolle: Kun kuvittelemme itsemme rakastettaviksi ja hyviksi ja ihailtaviksi ja taivaviksi, tämä onnistuu vain tekemällä kuilun ikään kuin oman itsemme päälle. Tämä kuilu voi antaa tavoitteen, johon innokkaasti pyrkiä.

Siksi hyvä määrä unelmia ja innostusta auttaa eteenpäin, ja ihmisestä tulee oman itsensä yli -ihminen. Liiallisena se taas johtaa siihen, että henkilö sekoittuu kuvitelmiinsa ja muuttuu tämän vuoksi eräällä tavalla harhaiseksi; Hän alkaa ikään kuin elämään elämäänsä kuvitelmissaan ja jättää sen oikean elämän vähemmälle. Tähän ongemalliseen liittyy - mutta se ei ole kuitenkaan sama asia - eskapismi. Eskapismi arkoittaa todellisuuspakoisuutta tai todellisuudesta pakenemista. Eskapistit usein tuntevat olevansa pettyneitä todellisen maailman arkipäivän stressiin ja pyrkivät pakenemaan sieltä. Keinona voivat olla erilaiset ideologiat, unet, päihteet, taide, mietiskely tai vaikkapa fantasiointi tai roolipelit. Myös kirjallisuuden lukeminen tai elokuvien seuraaminen voi olla eskapistinen keino.

Eskapismia tarvitaan, koska on yleensä on olemassa jokin ero halutun maailman ja todellisuuden välillä. (Ihmisellä on kuin luonnostaan unelmia, jotka ikään kuin aikaansaavat epätoivoa mutta samalla mahdollistavat myös koko toivon konseptin.) Elämässä on siksi aina pettymystä, kipua tai jotain vastaavia asioita. Eskapistinen viihde voi näyttää mitä voisimme olla, ja jota voisimme tavoitella. Tämä ei tietenkään ole välttämättä vielä mikään huono asia. Tilanne voi pysyä kontrollissa. Kunhan tavoitteet ovat jollain tasolla realistisia, ja rakentavan suuntaisia, eivätkä sisällä esimerkiksi kuvitelmia siitä että kirjallisuuden loitsut oikeasti olisi mahdollista tehdä todellisuudessa. Tosin eskapistinen viihde on yleensä luonteeltaan harmitonta, jolloin se ei tarjoa tavoitteita, vaan viihdettä. Eikä oikein sekoita väkivaltaelokuvan todellisuutta ja toimintatapoja ja stuntteja todellisuuteen. Tuloksena ei ehkä ole ihmisen kasvu, mutta ei rappiokaan. Viihdekin on ihan mukava asia. Kenties juuri siksi että se on "turhaa" siinä mielessä että siihen ei liity odotuksia ; On raskasta aina vain tehdä jotain jolla on tarkoitus ja tulos.

Eskapismi voi kuitenkin tuottaa ongemia silloin kun se "menee yli". Ylimenon voi tehdä kahdella tavalla:
1: Ihminen kasvattaa kuilua oman itsen ja kuvitellun itsen välille liikaa. Ihmisen minäkuva on "olla itseensä pettynyt". Tällöin hän on "huonoin mahdollinen tyyppi olevaan maailmaan." Hän vaatii itseltään epärealistisia, mahdottomia joita ei voi toteuttaa. Hän voi aina kuvitella miten asian voi tehdä paremmin. Hän ei ole tyytyväinen suorituksiinsa. Hän ei voi tehdä muuta kuin tehdä raskasta akkomodaatiota. Ja tämä on raskasta.
2: Ihminen pienentää kuilua itsen ja kuvitellun väliltä minimiin. Tällöin hän on "aatteessaan ylionnellinen". Hän kokee elävänsä "parhaassa mahdollisista maailmoista" tai ainakin "parhaalla mahdollisella tavalla". Tämän lopputuloksena on se, että kaikesta, normaalistakin poikkeamasta, tulee askel pois onnellisuudesta. Tämän seurauksena on helppoa aloittaa muun maailman ja ajattelutapojen pelkääminen ; Ajatuskin oman ideologian jättämisestä tuottaa ahdistuksen, jolloin jäljelle tuon aatteen pohjalla jää pelkkä assimilaatio. Tällöin eskapismi ei avaa ovia, kuten päiväunelmat ja fantasioinnit tekevät - vaan sulkee niitä. Tällöin ideologia muuttuu dogmaksi, jonka vaihtoehtoja ei edes uskalleta miettiä. Ja tällöin akkomodaatiosta joka ohjaisi todellisuuteen tulee ikään kuin pelättävä asia, joka ei enää olekaan todellisuus vaan jokin joka aikaansaa murhetta, jota pitää käsitellä. Ei ole väärin sanoa että tällöin todellisuudesta tulee tauti, jota yritetään välttää kaikin keinoin, Ja jos tässä epäonnistutaan, todellisuudesta yritetään parantua - vaikka väkisin.