"Huutava ääni puistometsästä" arvioi "Rambo" (2008) -elokuvaa. Uusimmassa Rambo -elokuvassa "heeros" nähdään ristiä avoimesti kantavana tappokoneena, joka taistelee vääräuskoisia julmureita vastaan.
Tämän "paha mies hyvien puolella" -teema taas nähdään osana kristinuskon yleistä, kuolemaa haikailevaa, teemaa ; Kristinuskosta rakennetaan kuoleman uskontoa. On Jeesuksen ristiuhri, josta muistutuksena kannetaan kidutusteilaamisen välineen muotoista korua. Mestauksen muistelu on eräänlaista kuolemanpalvontaa. Pelastus paratiisiin tapahtuu kuoleman jälkeen. Tämä värittää elämän kuoleman odottamiseen, kuoleman odottamiseen ja siihen miten elämällä on merkitystä lähinnä testinä tuonpuoleiselle. Tämä ei ole elämänmyönteistä. On vaikeaa huomata elämää ennen kuolemaa.
Tässä ei tietysti ole mitään negatiivista. Tämänlaisissa herttaisissa mielteissä sitä omatkin mietteet kyntävät, ainakin ennen ensimmäistä kahvikupillista. "Huutava ääni" kaipaa kuitenkin "puistometsäänsä" hieman elämänmyönteisempää teologiaa.
Ongelmana messiaassa on sen väkivaltaisuus. Jos lempeys ja inhimillisyys, tämänpuoleisuus, otetaan esiin Jeesukseen, käy helposti kuten "Mythopoeia" muistuttaa. Myytti jää helposti käsittelemättä. Jeesus tiivistyy tavalliseksi tunteitensa käsitteleväksi hahmoksi, jolle seksuaalisuus herättää halua syntiin vaikka liha onkin vahva. "Jeesus muistuttaakin enemmän nykyaikaista konservatiivia, joka potee synnintuntoa omasta ruumiistaan" ja tätä kautta "Romaanin päähenkilön nimeksi voisi vaihtaa Selumielin, Mattanin tai Paavon ilman että itse asia vaihtuisi miksikään."
Tuntuu että ilman Jeesusta Kristus on liian karmivaa tavaraa. Sellaista, joka mönkii hurmeisena mielenterveydeltään kyseenalaisesta, kenties jopa psykoottisesta, raivosta ja kostamisesta. Ilman Kristusta Jeesus taas on liian merkityksetön ollakseen jonkun erityisen seurattavan ideologian arvoinen. Luultavasti tärkeintä olisi löytää se terve tasapaino niiden välillä. Se ei kuitenkaan ainakaan minulta onnistu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ciinnostuin ma sun sanoist ia haluan sixi ehdottomasti mitellä canssais sanain säilää tahi muuten huastella.
Ennen taistoa näytän caswoni cuhin tekee tosi gentlemanni, tahi raotan cybäräin cantta antaen taiteilijanimen jolla minua puhuttaa. Ios haluan beittää aateluuteni ia toimia incognito iotta ylen ialoinen sucuisuuteni ei wastincumbbanini cättä turhaan bidättelis, teen tunnuxeni iotencin selwäxi. Nihin et caici tietäwät että sanoien tacana olen juuricin minä, encä secotu sanomain ioncu muun nimettoman sanomax, he cun ylen usein ioncin sortin celmi tahi ryovari on.
Mittelömme on cescittyy vahin tähän asiaan, encä halua tuoda muita rienoia, cinoia ia riitoia cun mist tässä hengen mieccain mittelemme. Seison sanoieni tacana iotca owat omiani. Suuni ei lurita toisten buheita, matci houccain sanomisia. Encä sanoillani toist arenaa mainoza.
Caicel olcon aicansa. Onbi aica taistella ia aica cwolla, eri aica bascahysisa asioida. Näit en toisiinsa secota ; Ymmärrän, joshi mittelö on wacawa asia, iossa hurmekin hubelehtii. Helbosti woisi haawain loucaantua. En halua catceroittaa cetään lobuxi icäänsä mielisuruihin waan byrin taistelemaan cuin tosi herrasmiehen, ritarim ia gentlemannin cunnialle sobii.
Sixi uscallan lausua noin nimetä että ios iocu alcaa himoita cuontaloani seinälleen wiisaitteni wuoxi, on turmeltunembi miesi, ei uroiden sotilasi waan boica-sicuri ionca buheis haise häne uran labiointi, ioca io hänen aiwoiens baica toimittabi.
En carde ; Sa varaudu!