Poliittisen korrektiuden synty

Aristoteles neuvoo "Topiikassa" siihen, että ei pidä keskustella kenen tahansa kanssa. (Teos käsittelee dialogi/keskustelutilanteisiin sopivaa dialektiikkaa, erityisesti väittelytilanteisiin sopivaa perustelua.) Aristoteles korostaa, että pitää keskustella vain sellaisten kanssa jotka tuntee. Tuntemista tarvittiin jotta voitiin tietää että kyseisellä ihmisellä ei ole tapana ajautua mielettömyyksiin ja häpeällisyyksiin. Ja jotta tiedetään että he eivät nojaa auktoriteettien mahtikäskyihin vaan kuuntelevat perusteluja ja perustavat omat sanomisensa niihin. Ja jotka ovat kohtuullisia. Jopa niin että voivat huomata ja tunnustaa jos ovat itse väärässä.

Tässä ei selvästi ole kysymys autoritaarisuudesta. Mutta elitistinen tämä näkemys on. Se on hyvin erilainen kuin Sokrateen lähestymistapa. Sokrates näki, että ihmiset olivat ytimeltään viisaita ja tietoa voitiin kätilöidä ulos kenestä tahansa. Sokrateelle ei toisaalta käynyt kovin hyvin, joten mitä ilmeisimmin

Aristoteleen suhtautumisessa oli takana aimo annos tilannetajuista tervejärkisyyttä.

(Tuppaan kutsua pessimistisiä, negatiivisia ja kyynisiä asioita tämäntapaisilla nimityksillä.) Moni ihminen ei mieti asioita. Ja vielä useampi ei jaksa miettiä asioita ja korvaa näkemyksen hankkimisen sillä että kerää kokoelman kunnioitettuja jotka ovat tehneet tämän heidän puolestaan. Ja pieni osa ihmisistä on pelottavalla tavalla vihaisia jo ihan yksinään - ja melko usea voidaan usuttaa laumahenkisyydellä olemaan tälläisiä.

Aristoteleen asennetta voidaan nähdä esimerkiksi Mertonin CUDOS -normistossa, jossa tieteenteon ihanteeksi asetetaan se, että tiedeyhteisö ei ole autoritaarinen vaan yrittäminen on tasa-arvoista. Onnistuminen taas sidotaan siihen että tiedeyhteisö jotenkin yhteisomistaa tieteellisen tiedon ja harjoittaa systemaattista skeptismiä. Jossa ihaillaan totuusarvoja ja niiden lähestymistä ei-yksilönäkökulmasta ei-maailmankuvapohjalta, neutraalisti viileiden yhteisten normien kautta.

Nykypolitiikassakin on hieman Aristoteleen henkeä. Politiikka esitetään usein muodossa "politiikka on yhteisten asioiden hoitamista". (Minulle se näyttää tosin koostuvan enemmän puoluepoliittisen puolueen valta-aseman säilyttämiseltä. Ja yhteiset asiat ovat vain tässä onnistumisen oletettu seuraus.) Mutta Aristoteleen asennetta varmasti tarvitaan. Sillä maailmassa on aika paljon ihmisiä jotka näyttävät seuraavan maksiimia "politiikka on sodan jatkamista toisin keinoin". Ei riitä että hoidetaan yhteisiä asioita. Niitä hoidetaan keskustellen.

Edustuksellinen demokratia on tässä mielessä erikoinen, että siinä valtaan ei ole perinteisesti haluttu keskivertoisia ihmisiä. Poliitikkojen pitäisi - ainakin ihanteissa - olla jotenkin erityisen moitteettomia. Siksi valtaan ei valita keskinkertaista tyyppiä vaan tyyppejä joita keskinkertaiset äänestävät. (Tämä on tarkoituksellisen poleemisesti muotoiltu. Kun Robert Heinlein sanoi "you can sway a thousand man by appealing to their prejudices quicker than you can convince one man by logic" hän ilmoitti tämän totuuden aforismimuodossa, eikä syllogismina. Saati sosiologisena tutkimuksena.)

Tätä sivistysihannetta vastaan on tietenkin syntynyt jonkinlainen elitismi. Ei väkivaltakeskeinen elitismi. Vaan elitismi joka koskee sanavalintoja. Aristoteleen loogisuus-rationaalisuus-asiallisuuskeskeisyydellä saa aikaan hierarkian. Joka on varmasti eettisesti miellyttävämpi kuin omistamien teräaseiden ja niiden käyttämistaidon ympärille rakentunut hierarkia. (Tai tästä voin kyllä olla hieman erimielinenkin koska olisihan tuollainen järjestely itselleni kohtuullisen edullinen.) Se on kuitenkin hierarkia. Voidaan nähdä että tämän ympärille syntyy keskustelukulttuuri joka on itsessään poliittista korrektiutta.

Viime aikoina tätä on haluttu alleviivatusti purkaa.

Nykyaika on joukkoviestinten aikaa. Perinteiset taitokeskeiset mediat ovat kärsimässä. On erikoista että koulutetut journalistit ovat menettäneet tuloja siksi että amatöörijournalisteja on ilmestynyt mielipiteilemään ties mihin blogeihin. Ja tässä on puututtu nimenomaan keskustelukulttuuriin ja politiikantekoon.

Tämä näkyy melko alleviivatusti siinä miten puhutaan poliittisesta korrektiudesta ja siihen liittyvästä keskusteluvallasta. Toisaalta muutenkin kielenkäytön ympärillä käydään aika paljon keskustelua. (Kuten voidaan huomata omassa sivistyssana-kirosanalimbossani. Joka on itselleni luontevaa mutta joka ei synnytä ystäviä ja vaikutusvaltaa yhtään missään kontekstissa.) Tässä korostuu se, että sivistyksellisyydessä on aika usein kysymys siitä että sanavalinnat merkitsevät kenties liikaakin. Tätä kautta tietyt sosiaaliset ja kulttuuriset piirit saavat valtaa kun taas toisilta se otetaan pois. Kaikki saavat sanoa sanottavansa, mutta kaikkia ei kuunnella.

Schopenhauer onkin kirjoittanut siitä, miten väittelytilanteet ovat monille täynnä turhamaisuutta. Hän esitti että vastustaja helposti pahastuu hävittyään dialektisessa kisassa kuin jos häntä loukkaisi ilkeillä sanoilla ; Hävinnyt katkeroituu vaikka voittaja olisi pysynyt totuudessa ja väitellyt järkevästi ilman häijyyksiä. Schopenhauerista tämä kertoo siitä, että epäonnistuminen älyllisyydessä iskee turhamaisuuteen pahemmin. Tämä toisaalta kuvaa sitä, miten harvinainen Aristoteleen kuvaama ihmeellinen ihannekeskustelija olisi.

Tässä mielessä on hyvä tiedostaa että tarve elitismille on selvästi olemassa. Toisaalta elitismi itsessään voi olla osa tätä ongelmaa ; Siinä kun sivistyksellisyys on usein pinnassa eikä sisällössä. He eivät ole Aristoteleen ihannekeskustelijoita vaan teeskentelevät olevansa sellaisia.