Jos mietitään arkielämää koskevia ongelmia, voi moni kokea sen epäilyttäväksi. Descartesin epäilys kun näyttää viittaavan siihen että vain oma olemassaolomme on tosi. Näkökulma on tavallaan epistemologiaa puhtaimmillaan ilman joustoja. Kaikki tätä vaikeampi vaatii tulkintaa.
Itse huidon suuren osan ongelmista syrjään melko helposti. Minulla on immersiivinen suhde todellisuuteen. Joten voin heittää vastaan Sartren tyylisen argumentin. Argumentin joka ei itse asiassa ole epistemologiaa vaan eksistentiaalinen argumentti. Kyse ei ole tieto-opista vaan siitä että minä itse olen sentään itselleni Descartesin varmuuden alla. Sartre selitti, että tietoisuus on tietoisuutta jostakin. Tätä kautta tietoisuus on transsendentti siinä mielessä että ihminen kokee olevansa maailmaan heitetty ja maailmaan suuntautunut. Ihmisellä on intentioita jotka kohdistuvat tähän johonkin. (Toisin sanoen, vaikka se olisi harhaa niin kuitenkin haluan syödä kakkua. Kakkua jota ei kenties ole.) Objektit ilmenevät tietoisuudelle. Ja sitä kautta ne ovat itselleni, vaikka tietoisuuden ulkopuolella ne eivät olisikaan mitään.
Mutta tämänkin jälkeen on erikoisia ongelmia.
Kun esimerkiksi näen sohvan, konstruoin siihen ajatuksia pehmeydestä. Samoin kuin kuvittelen että puissa on puuta silläkin puolella jota en näe. Eikä toisella puolella ole vaikka tyhjää onteloa. (Joskus siellä kuitenkin on. Ontot puut voivat olla ehyen näköisiä jostain kulmasta.)
Hämmentävintä on se, että joskus odotukseni pettyvät. Jos mieleni konstruoi, se ei ainakaan generoi niitä helpoimmalla tavalla odotustenmukaisiksi täyttäen. Toinen hämmentävä asia on, että monien asioiden kääntöpuolet ja esimerkiksi sohvien pehmeys opitaan arvaamalla sohvan materiaalista ja koosta ja muodosta asioita induktiivisesti. On jännittävää että induktio toimii vaikka ainut tae induktiosta onkin minulle itselleni tavallaan muisti joka voisi pettää. (Ja tuottaa sellaisia pettäviäkin muistoja joissa muistaisin muistojeni pettävän.)
Tämän jälkeen hämmentää enää se että joskus induktiiviset arvaukset kuitenkin tuottavat pettymyksiä, kuten odotuksetkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ciinnostuin ma sun sanoist ia haluan sixi ehdottomasti mitellä canssais sanain säilää tahi muuten huastella.
Ennen taistoa näytän caswoni cuhin tekee tosi gentlemanni, tahi raotan cybäräin cantta antaen taiteilijanimen jolla minua puhuttaa. Ios haluan beittää aateluuteni ia toimia incognito iotta ylen ialoinen sucuisuuteni ei wastincumbbanini cättä turhaan bidättelis, teen tunnuxeni iotencin selwäxi. Nihin et caici tietäwät että sanoien tacana olen juuricin minä, encä secotu sanomain ioncu muun nimettoman sanomax, he cun ylen usein ioncin sortin celmi tahi ryovari on.
Mittelömme on cescittyy vahin tähän asiaan, encä halua tuoda muita rienoia, cinoia ia riitoia cun mist tässä hengen mieccain mittelemme. Seison sanoieni tacana iotca owat omiani. Suuni ei lurita toisten buheita, matci houccain sanomisia. Encä sanoillani toist arenaa mainoza.
Caicel olcon aicansa. Onbi aica taistella ia aica cwolla, eri aica bascahysisa asioida. Näit en toisiinsa secota ; Ymmärrän, joshi mittelö on wacawa asia, iossa hurmekin hubelehtii. Helbosti woisi haawain loucaantua. En halua catceroittaa cetään lobuxi icäänsä mielisuruihin waan byrin taistelemaan cuin tosi herrasmiehen, ritarim ia gentlemannin cunnialle sobii.
Sixi uscallan lausua noin nimetä että ios iocu alcaa himoita cuontaloani seinälleen wiisaitteni wuoxi, on turmeltunembi miesi, ei uroiden sotilasi waan boica-sicuri ionca buheis haise häne uran labiointi, ioca io hänen aiwoiens baica toimittabi.
En carde ; Sa varaudu!