Jos ajatellaan filosofian tarkoitusta, se on joskus määritelty analyyttisen filosofian kautta. Tässä tapauksessa keskitytään helposti siihen, että filosofia keskittyy analyyttisiin väitteisiin ja kaikki synteettiset väitteet vaativat sitten erityistieteitä.
Näkökulma on siitä kiinnostava, että se tiedostaa klassisen rationalismin ongelman. Logiikkaa ja muita vastaavia analyyttisiä työkaluja käytetään lähinnä perustelurakenteisiin. Ne selventävät käytettyä kieltä ja varmistavat väitelauseiden sisäisen eheyden. Semanttiset mielettömyydet ja ristiriitaisuudet karsitaan pois. Mutta tämän jälkeen jäljelle jää paljon eksakteja ja koherentteja teorioita joiden totuudesta ei itse asiassa ole sanottu mitään. Ne voivat olla analyyttisesti valideja mutta toistensa kanssa ristiriidassa. ; Viisas analysoija tiedostaakin sen, että tehdessään työtään puhtaasti hän ei sano maailmasta mitään eikä voi tätä kautta jäsentää maailmankuvia. Tämä on järisyttävän radikaalia jos huomiota sovelletaan valtaosaan apologetiikasta. Niissä käsitellään jumalatodistuksia ja erilaisia teologisia argumentteja hyvin puhtaasti analyyttisin työkaluin.
Moni voikin keskittyä synteettiseen. (On hyvä huomata että vaikka usein vastakkain laitetaan mannermainen filosofia ja analyyttinen filosofia, niin otan tässä kolmannen tien. Analyyttinen onkin synteettisen vastapooli. On kenties relevantimpaa pistää rationalismi empirismiä vastaan.) Tällöin päästään vaikka J. J. Smartin ajatukseen siitä, että analyyttinen ajattelu on hylättävä ja sen sijaan koherentisoitava tieteellisesti uskottavaa kuvaa maailmasta. On siis ajateltava paitsi selkeästi niin myös kattavasti. Tämä toki palautuu siihen miksi moni viehättyy analyyttisestä filosofiasta ; Sitä käytetään koska halutaan tehdä sillä jotain mitä sillä ei voida tehdä. Eli se pyrkii esittämään tosia ja kattavia väitteitä maailmasta.
Ja onpa Ian Hackingkin esittänyt synteettisyyttä korostavan teorian kirjassa "Representing and Intervening". Hän korostaa sitä, miten tieteenfilosofiassa on jotenkin vallalla ajatus irrallisesta tutkijasta ja irrallisesta teoriasta. Hän korostaa että tieteen ytimessä on ennen kaikkea interventio. Hän korostaa eksperimentaalista argumenttia parempana kuin rationalismin perinteeseen nojaavia perinteisiä epistemologioita. Eli hän korostaa sitä että tieteen metodi toimii vaikka se ei ole välttämätöntä. Ja tätä kautta sitä sitten tarkastellaan vähemmän induktioita deduktion ehdoin ja ollaan enemmän sillä kannalla että juuri se käytetty empiirinen metodi on empiirisesti kokeiltu. Näin monet klassiset ongelmat, esimerkiksi korrespondenssiteorian ongelmat, katoavat. ; Ei tuokaan tietenkään ongelmatonta ole. Kehäisyydeltä maistuminen on selviö kun huomataan että empiria perustelee itseään itsellään.
Itse en luota klassiseen jaotteluun jossa analyyttinen ja synteettinen tieto olisivat keskenään täysin erilaisia. Tämä asenne on peräisin Quinelta. Tiede on minulle kuitenkin "kätevä keino" joka kartoittaa "kokemusmaailmaa" johon suhtaudun "kuin se olisi tosi". (Joskin joskus toivon että ei olisi.) En jaksa eritellä tiedemiestä kylmäksi objektiiviseksi tutkimuksen ulkopuoliseksi tahoksi. Samoin en ymmärrä miten kieli olisi jokin abstraktin ideamaailman kasvatti. Sen sijaan näen että tiedemies on empiirinen interventio joka vaikuttaa kokemusmaailmaansa. Ja hänen teoriansakin ovat aina fyysisessä muodossa informaationa. (Mielestäni informaatio on yksinkertaisesti järjestystä joka vaatii aina jonkinlaisen fyysisen talletusmuodon, hieman kuten "muoto", itse asiassa hyvinkin tarkasti kuten muoto.) Teoriakin on osa kokemusmaailmaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ciinnostuin ma sun sanoist ia haluan sixi ehdottomasti mitellä canssais sanain säilää tahi muuten huastella.
Ennen taistoa näytän caswoni cuhin tekee tosi gentlemanni, tahi raotan cybäräin cantta antaen taiteilijanimen jolla minua puhuttaa. Ios haluan beittää aateluuteni ia toimia incognito iotta ylen ialoinen sucuisuuteni ei wastincumbbanini cättä turhaan bidättelis, teen tunnuxeni iotencin selwäxi. Nihin et caici tietäwät että sanoien tacana olen juuricin minä, encä secotu sanomain ioncu muun nimettoman sanomax, he cun ylen usein ioncin sortin celmi tahi ryovari on.
Mittelömme on cescittyy vahin tähän asiaan, encä halua tuoda muita rienoia, cinoia ia riitoia cun mist tässä hengen mieccain mittelemme. Seison sanoieni tacana iotca owat omiani. Suuni ei lurita toisten buheita, matci houccain sanomisia. Encä sanoillani toist arenaa mainoza.
Caicel olcon aicansa. Onbi aica taistella ia aica cwolla, eri aica bascahysisa asioida. Näit en toisiinsa secota ; Ymmärrän, joshi mittelö on wacawa asia, iossa hurmekin hubelehtii. Helbosti woisi haawain loucaantua. En halua catceroittaa cetään lobuxi icäänsä mielisuruihin waan byrin taistelemaan cuin tosi herrasmiehen, ritarim ia gentlemannin cunnialle sobii.
Sixi uscallan lausua noin nimetä että ios iocu alcaa himoita cuontaloani seinälleen wiisaitteni wuoxi, on turmeltunembi miesi, ei uroiden sotilasi waan boica-sicuri ionca buheis haise häne uran labiointi, ioca io hänen aiwoiens baica toimittabi.
En carde ; Sa varaudu!