Jotkut elokuvat ovat sellaisia, että niissä ei ole sanomaa. Sen sijaan on otettu pätkä kohtauksia, jotka sidotaan jotenkin yhteen aasinsilloin, ja tätä tapahtumakuvausta kutsutaan sitten elokuvaksi. Näin käy etenkin romanttisen draaman, trillerien ja toimintaelokuvien kohdalla. Ensimmäisen syynä on varmasti aiheen mutkikkuus ja kompleksisuus joka vetää siihen että yllättävyys voittaa johdonmukaisen. Trillerien kohdalla tarvitaan usein hämmentäviä juonenkäänteitä ja yllättävyys suorastaan kerjää omituista loppukäännettä. Ja toimintaelokuvissa juoni on usein lähinnä tekosyy ja oikeutus sille pääasialle, räimeelle.
Sitten on sellaisia elokuvia kuin Sergio Leonen "Hyvät pahat ja rumat" Sen pintajuoni on toki ensikatsomalta suhteellisen viihdyttävä kuvaus jossa aarteenmetsästys, salailu ja muu oveluskelu on olennaisessa roolissa. Seuraavilla kerroilla on helpompi huomata, että tämä tarina on itse asiassa rakenteeltaan varsin yksinkertainen. Elokuvasta tekeekin mielenkiintoiseksi siinä olevat puitteet jotka ovat täynnä tarinoita. Osa niistä sivujuonista ja puitetapahtumista ovat yksinkertaisia ja ilmituotuja, kuten esimerkiksi tarina pettyneestä pohjoisvaltioiden kapteenista joka on sodan katkeroittama, ja jonka elämän täyttää vain viina ja valtionpetokseksi tuomittava ajatus puolustettavan sillan räjäyttämisestä. Sivussa on pieniä hyvin vähän alleviivattuja tarinoita kuolevasta salanimellä kulkeneesta petturivarkaasta, "Bill Carsonista", ja hänen onnettomasti päättyvästä rakkaussuhteestaan huoraan.
Elokuvan hahmoista ei itse asiassa kerrota tarinoita. Lukuunottamatta Tucosta ja hänen pappiveljestään, jolloin tarina on kahdessa kohtauksessa eikä siihen enää oikein palata. Puitteet sisältävätkin enemmän tarinoita kuin varsinaiset hahmot ja pääjuoni. Hahmotkin kuvataan peräti varsin erikoisella tavalla, jossa hahmojen toimet täsmentävät heidän luonteenpiirteitään tavalla, jossa loppupuolen toiminnat tuovat selkoa siihen miksi he toimivat alkupuolella juuri siten kuin toimivat eivätkä jotenkin muuten. Tämä johtaa siihen, että vaikka elokuva pitää kaiken yksinkertaisena - eikä esimerkiksi lainkaan kikkaile takaumilla ja muilla ajassa hyppelemisineen - se vaatii useamman katsomiskerran jotta siitä voi kokien ymmärtää asiat.
Ja mitä useammin elokuvan katsoo, sitä enemmän maailma esittäytyy juuri näiden sivutarinoiden kautta. Sillä vaikka se ei välttämättä heti tule mieleen, "Hyvät pahat ja rumat" on itse asiassa road movie. Niissä on tavallista että kohdataan eri ihmisiä ja heidän tarinoitaan episodinomaisesti. Ilman puitteita roadmovie ei kestä kulutuskertoja. Sillä nämä taustatarinat ovat paitsi jotain, joka tapahtuu hahmoille, joiden todistajia he ikään kuin ovat, ne ovat myös jotain joka värittää hahmot, mahdollisesti muuttaa heitä, tai vähintään selittää mitä hahmot ovat ja kokevat.
Jopa ratkaisu jossa moraalisuudeltaan suunnilleen samantasoiset miehet pistetään kisaamaan moraalisesti kyseenaalisin keinoin samasta asiasta on ovela. Se auttaa luomaan vetoavia tarinoita. Tätä itse asiassa korostaa se, että hahmot on nimetty ja esitelty oikein tekstiä myöten etiikalla väritetysti. Tätä kautta elokuva tekee juuri sen miten Sipura kuvasi pahaksi leimaamista ; "Käsitykseni natseista perustuu parhaimmillaankin etukäteen väritettyyn kolmannen käden tietoon. Vaikka tiedän hyvän ja pahan olevan konsensuskysymys, perimän ja yhteisön vuoropuhelua, enkä usko hyvien ja pahojen olemassaoloon, olen helpottunut etten kuulu heihin, vaan olen onnekkaasti syntynyt paremmalle vuosikymmenelle. Olen kuin nelivuotias Otso joka sai tämänpäiväisen Autot 2 -elokuvan jälkeen rauhan kun hänelle selvitettiin ketkä olivat elokuvassa hyviksiä ja ketkä pahiksia."
Elokuvassa ei itse asiassa kerrota suoraan kannanottoja hyvään ja pahaan. Hahmot ovat karkeita, ja toimet hyvinkin epäeettisiä. Tarinoiden ideana on selvästi ensisijassa kehittää tunteita, joiden pohjalta katsoja värittää tapahtumat hyveellisiksi tai paheellisiksi. Näin elokuva ei tiivisty siihen että olisi vain otettu kasa kohtauksia. Vaikka yhden katsomiskerran pohjalta juuri tämä voisi olla kokemuksena.
Tämä vihjaa siihen että kenties elokuvakritiikiperinne, jossa käydään katsomassa arvioitava elokuva vain kerran olisi ainakin osittain väärä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ciinnostuin ma sun sanoist ia haluan sixi ehdottomasti mitellä canssais sanain säilää tahi muuten huastella.
Ennen taistoa näytän caswoni cuhin tekee tosi gentlemanni, tahi raotan cybäräin cantta antaen taiteilijanimen jolla minua puhuttaa. Ios haluan beittää aateluuteni ia toimia incognito iotta ylen ialoinen sucuisuuteni ei wastincumbbanini cättä turhaan bidättelis, teen tunnuxeni iotencin selwäxi. Nihin et caici tietäwät että sanoien tacana olen juuricin minä, encä secotu sanomain ioncu muun nimettoman sanomax, he cun ylen usein ioncin sortin celmi tahi ryovari on.
Mittelömme on cescittyy vahin tähän asiaan, encä halua tuoda muita rienoia, cinoia ia riitoia cun mist tässä hengen mieccain mittelemme. Seison sanoieni tacana iotca owat omiani. Suuni ei lurita toisten buheita, matci houccain sanomisia. Encä sanoillani toist arenaa mainoza.
Caicel olcon aicansa. Onbi aica taistella ia aica cwolla, eri aica bascahysisa asioida. Näit en toisiinsa secota ; Ymmärrän, joshi mittelö on wacawa asia, iossa hurmekin hubelehtii. Helbosti woisi haawain loucaantua. En halua catceroittaa cetään lobuxi icäänsä mielisuruihin waan byrin taistelemaan cuin tosi herrasmiehen, ritarim ia gentlemannin cunnialle sobii.
Sixi uscallan lausua noin nimetä että ios iocu alcaa himoita cuontaloani seinälleen wiisaitteni wuoxi, on turmeltunembi miesi, ei uroiden sotilasi waan boica-sicuri ionca buheis haise häne uran labiointi, ioca io hänen aiwoiens baica toimittabi.
En carde ; Sa varaudu!