Rukouskirjasta, oudosti.

Jaakko Heinimäen "Outo rukouskirja" on kirja, joka tuo joitain harvemmin korostettuja kristillisyyden sävyjä esiin. Kirjan perusteemana näyttää olevan se, että Jumala on yllätysten Jumala. Ja että toisen uskoa ei voi moittia ja kritisoida.

että kristillistä vakaumusta ei voi moittia ; Tämä asema näkyy siinä, että joukossa on paljon oikeaoppista kristillisyyttä kertovien kritiikkiä ; Tälläisestä julistava muun muassa vertautuu hiireen joka kysyy elefantilta että käyttääkö tämä hänen uimahousuja. Ekumeniassa naureskellaan sitä, miten katolinen ja luterilainen pariskunta voi harrastaa uskontonsa puolesta seksiä melkoisen vapaasti, mutta yhteinen ehtoollisleipä on liikaa. Jumalanpilkkaakin hyväksytään, koska se ei kohdistu Jumalaan vaan ihmisten luomiin Jumalakäsityksiin, uskontoinstituutioihin ja rituaaleihin, ynnä muuhun sellaiseen jotka monesti ansaitsevatkin pilkkaamisen.

Tätä kautta uskonnottomatkin saavat suvaitsemista. Tämä näkyy esimerkiksi Jumalan hyvyydessä. Heinimäki ehdottaa että Jumalan hyvyys tulee selväksi juuri siten että Jumalan etiikka on sellaista jonka kykenee ymmärtämään ilman Jumalaakin. Ei tarvitse hypätä uskontoon sisälle ja niellä ensin orjallisesti kaikkia dogmeja ennen kuin näkee että "hyvyyttä ajavat".

Kirja olisikin muuten aika mainio, mutta suhteessaan ateismiin ja uskonnottomuuteen se esittää aiheensa hieman erikoisesti. Esimerkiksi kirja ehdottaao suvaitsevaisuutta sen nimissä, että kenties jotkut elävätkin onnellisesti elämänsä läpi miettimättä suuria kysymyksiä. Tämä kohta on hyvin yleinen tapa ajatella(~syytös) sitä miten ateistit tai muut uskonnottomat suhtautuvat elämään. Uskovaisuus nähdään "kiinnostuksena elämän tärkeisiin kysymyksiin", jonka vaihtoehtona nähdään se, että "kysymyksiä ei kysytä".
1: Huomiotta jää se, että moni uskonnoton nimen omaan kysyy ja saa vain erilaiset vastaukset. Esimerkiksi uskallan väittää että tämä blogi on näyte siitä miten suurinakin kysymyksinä katsottuja asioita ei kaihdeta. Vastaukset ovat kenties syvältä ja huonoja, mutta tässäkin tilanteessa on selvää että "kysymysten kysymättömyys" itse asiassa kuvaa uskonnottomia harvinaisen vähän. On nimittäin paljon helpompaa olla uskovainen tai uskonnollismielinen. Se ikään kuin kuuluu perinteisiin ja asiaan. Mutta jos kerrot olevasi uskonnoton tai ateisti, niin johan sitä alkaa perässä lappamaan ties minkälaista "haastan sinut uskontoväittelyyn" -kreationistia ja julistajaveikkoa. Ateistit ja uskonnottomat eivät kenties muuten mieti kysymyksiä, mutta heille ei sallita rauhaa, eikä heillä siksi ole mahdollisuutta nihilistiseen passiiviseen uskontoon jossa "uskon kuten uskon enkä jaksaviitti mitään perustella" joka asenteena kääntyy kätevästi kolmeen sanaan "turvat tukkoon kaikki!"
2: Ja tosiasiassa kysymysten priorisointikin on mielenkiintoinen ; Tuntuu että kysymykset määritellään "tärkeiksi", "syvällisiksi" ja "suuriksi" kristittyjen ja muiden uskonnollisten ja hengellisten ihmisten ehdoilla. Joku voisi kuitenkin määrittää nämä kysymykset triviaaleiksi ja keskittyä toisiin kysymyksiin, jotka eivät kiinnosta uskonnollis-hengellistä maailmaa. Ja tämän uuden määritelmänsä kautta moittia uskonnollis-hengellisiä siitä että nämä jättävät elämän tärkeät kysymykset kysymättä.

Kuitenkin tämä puute on Heinimäen kohdalla aika pieni. Se jää elämää lähinnä sivuhuomautuksiin. Sillä kirja kuitenkin kertoo uskosta. Huomionarvoista onkin, että siinä missä kirjassa uskonnottomuus mainitaan, se helposti näyttäytyy juuri kyselemättömyytenä.