Tietoisuus tietoisuudesta

Kun puhutaan siitä miten ihmiset ovat erikoisen tietoisuutta, esiin nousee itsetietoisuus: Ihmisen tietoisuus tietoisuudestaan. Tämä ilmiö on toki olemassaoleva, ja sitä käytetään hyväksi esimerkiksi introspektiossa, itsetarkkailussa. Moni ajattelee että eläimetkin näkevät, mutta eivät tajua näkevänsä. Tätä kautta näkökyky eläimillä olisi vain tajuntaa, ei tietoisuutta, kuten ihmisellä.

Ilmiö/Asia on mielenfilosofiassa niin keskeinen, että tietoisuutta on tavattu jakaa kahtia tavalla joka ottaa juuri itsetietoisuuden keskiöön:
1: Fenomenaalinen tietoisuus, joka on subjektiivinen kokemus itseään. Tämä tietoisuus on yhtä kuin olla jotain.
2: Pääsytietoisuus, joka tarkoittaa sitä, että mielessä oleva informaatio on aivojen prosessointijärjestelmien saatavilla. Tämä on sama kuin olla tietoinen jostakin.

Ehkä perinteisin tapa suhtautua tietoisuuteen tietoisuudestaan löytyy Descartesin ajattelusta. Hänen tunnetuin ideansa tässä kohden oli kartesiolainen dualismi; Hän jaotti ihmisen erillisiin osiin: ruumiiseen ja mieleen. Hän veti skeptismin äärimmilleen ja päätti että sielu tietää, mutta havainnot voivat olla vaikka hallusinaatioita. Hänestä ihmisellä on metafyysisen suoraa ja varmaa tietoa omista ajatuksistaan, muttei näkökyvystään. Tietoisuus esimerkiksi näkökyvystä oli siis sielun kyky, ei elimellinen kyky.

Tätä näkemystä voi kritisoida parilla esimerkillä:
1: Antonin oireyhtymä on seurausta siitä että aivoissa näköhavainnoista vastaava aivokudos vaurioituu. Sama alue vastaa myös vanhoista visuaalisista muistoista. Vika on siis elimellinen ja konkreettinen. Tämä johtaa siihen että henkilö sokeutuu, mutta luulee olevansa täysin näkökykyinen. Eli vaikka hän ei näe mitään, hän ei itse tajua olevansa sokea. Henkilöltä ei ainoastaan katoa kyky nähdä vaan myös kyky ymmärtää, näkeekö hän vai ei. Tämän seurauksena he eivät suostu uskomaan että he ovat sokeita. Hän ei valehtele, vaan uskoo tämän väitteen. Tämän seurauksena sairas keksii vastauksia näköaistia koskeviin kysymyksiin, ne ovat tietenkin väärin.
2: Anosognosia taas on melko yleinen ja kaikille Antonio Damasion kirjoja lukeneille tuttu, aivovaurioista seurannut tila. Siinä potilas on halvaantunut, mutta hän ei kykene tunnistamaan halvaantumistaan. Hän luulee voivansa toimia normaalisti. Kun hänen käsketään nostaa halvaantunutta kättä, tämä voi nostaa toista kättään tai nostaa halvaantuneen kätensä toisen kätensä avulla. Hän voi selittää että hän ei halua nostaa kättään. Hänet saadaan tunnustamaan tilansa ajan mittaan, mutta tämänkin jälkeen yleistä on se, että potilas selittää että ongelma oli, mutta ei ole enää. Tunnustus koskee siis menneisyyttä, ei nykyhetkeä, vaikka itse tila on tietenkin ennallaan.

Nämä ovat esimerkkejä siitä miten tietoisuus tietoisuudesta on sidottu elimelliseen toimintaan. Tämä tarkoittaa sitä että ei ole mitään ruumiista irrallista tietoisuutta joka vain ohjastaa ruumista. Tiukkaan dualismiin uskomiseen ei tätä kautta ole syytä. Tämä ei tietenkään vielä kumoa sielua, mutta vaikuttaa sen käsittelyyn sen verran, että sielu ei pelkästään ohjaa ruumista kuin kaukosäätimestä. Prosessissa ruumis myös ohjaa sielua. Ruumis ei ole sielun marionetti, vaan siimat vähintään kulkevat kahteen suuntaan. Tai sitten mitään ruumiista erillistä sielua ei ole, vaan tietoisuus on seurausta pelkästä aivotoiminnasta.