Monesti asiat tuntuvat konkreettisilta. Näemme kissan ja tämä havainto varmentaa kissan olemassaolon. Tämänlainen kokemus on vahvistanut ajatusta verifioinnista, asioiden todistamisesta. Kuitenkin tieteenfilosofiassa on lähes pakko mainita fallibilismi, joka korosti kumottavuutta. Induktiota ei voida millään havaintoaineistolla todistaa, mutta induktio voidaan todistaa havainnoilla vääräksi. Tämä johti siihen että alettiin korostamaan falsifioitavuutta tieteellisyyden kriteerinä.Näkemys muistuttaa kovasti apofaattista teologiaa. Tämä mystillissävytteinen ajatustapa kun esitti, että Jumalasta ei voida saada tietoa itsessään. Sen sijaan Hänen olemustaan voidaan lähestyä sitä kautta, mitä Hän ei ole. Muunlaista tietoa emme voisi saavuttaa. Tässäkin asian kielto on olennaisella sijalla.
Näissä on kuitenkin kaksi hyvin olennaista eroa. Fallibilismi kuitenkin korostaa positiivista puolta. Kriittisistä testeistä selviäminen tuo korroboraatiota ; Teoria on ikään kuin saanut tukea aineistosta ja vahvistunut. Tämä positiivinen teoria taas oli nimen omaan väite siitä miten asiat ovat. Apofaattisessa teologiassa tätä ei tietysti ole. Jumalasta ei saatu tietoa, jos tästä jotain väitteitä kumotaankin, se ei johda minkään Jumalasta tiedetyn ominaisuuden vahvistumiseen. Toisin sanoen fallibilismissa on mukana keino kasvaa kumoamista koskevan tiedon ulkopuolelle, apofaattinen teologia ei.
Mystiikassa on tosin kannatettu yleisesti myös transsendenttiä ajattelua. Siinäkin kielletään positiivinen väitelausetieto ; Tiedon ei ajatella olevan propositionaalista. Eli ihminen ei voi siirtää sitä toiselle, edes saman maailmankuvan kannattajan, mieleen sellaisenaan. Tämä tekee erilaisten näkemysten vertailusta mahdotonta. Tätä kautta tietoa ei voida siirtää maailmankuvalta toiselle. Ateistille mystikon teksti on höpötystä. Eikä tätä lohduta sekään että niin se on toisellekin mystikolle. Tästä siirtämättömyysongelmasta löytyy mielenkiintoinen esimerkki Alvin Plantingan sensus divinitatiksen kautta. Plantinga nimittäin esittää että uskovan kokemus Jumalasta on aito. Hän saa siitä suoraa tietoa Jumalasta. Toisilla tämä aisti vain on rikki tai vähemmän tarkka. Plantingan mukaan ulkopuoliselle sensus divinitatiksen kautta saatu tieto näyttää kehäpäätelmäiseltä. Se johtuu suoran kokemuksen luonteesta logiikalle ja perustelulle. Tämä on sinällään ratkaisevan mielenkiintoinen ongelma, että se tekee sensus divinitatiksen "maailmankuvariippuvaisen" tai "rakenneriippuvaisen". Ei ole mitään objektiivista kikkaa erottaa toisistaan sitä, hallusinoiko uskova vai onko ateisti sokea. Tämä johtaa pluralismiin ja relativismiin. Samoista havainnoista saa aina tehtyä eri tulkintoja, eikä ole keinoa erottaa niitä toisistaan.
1: Tämä johtaa tietysti ongelmiin sen kanssa että Plantingan mukaan meillä olisi Tae, jonka kautta me havaitsemme oikein ja ajattelemme järkevällä logiikalla, ja tulemme tietämään kaikki asiat. Tämä väite vaatii maailmankuvariippumattomuutta. Selvästi tässä on jotain isompaa ongelmaa takana. Mutta se ei ole tämän blogauksen aihe.
Apofaattinen teologiakin kantaa tätä mystiikan taakkaa. Sen väitelausekokoelma on kuitenkin jollain tavalla välitettävää. Positiivinen tieto asioista kielletään, mutta kieltoja voidaan lausua ja kopioida ja ymmärtää eikä tässä nähty ongelmaa. Sen sijaan fallibilismissa induktio on formaali muoto, positiivinen väitelause, jonka ideana on siirrettävyys ihmiseltä toiselle. Se sisältää propositionaalista tietoa.
Näppärimmät varmaan huomasivatkin, että olen tehnyt piirroskuvan käyttäen mallina valokuvaa, joskin suttuista sellaista. Kaiva tästä sitten jotain syvempää merkitystä ja juuri sinulle tarkoitettuja henkilökohtaisia viestejä CMX:än pojilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ciinnostuin ma sun sanoist ia haluan sixi ehdottomasti mitellä canssais sanain säilää tahi muuten huastella.
Ennen taistoa näytän caswoni cuhin tekee tosi gentlemanni, tahi raotan cybäräin cantta antaen taiteilijanimen jolla minua puhuttaa. Ios haluan beittää aateluuteni ia toimia incognito iotta ylen ialoinen sucuisuuteni ei wastincumbbanini cättä turhaan bidättelis, teen tunnuxeni iotencin selwäxi. Nihin et caici tietäwät että sanoien tacana olen juuricin minä, encä secotu sanomain ioncu muun nimettoman sanomax, he cun ylen usein ioncin sortin celmi tahi ryovari on.
Mittelömme on cescittyy vahin tähän asiaan, encä halua tuoda muita rienoia, cinoia ia riitoia cun mist tässä hengen mieccain mittelemme. Seison sanoieni tacana iotca owat omiani. Suuni ei lurita toisten buheita, matci houccain sanomisia. Encä sanoillani toist arenaa mainoza.
Caicel olcon aicansa. Onbi aica taistella ia aica cwolla, eri aica bascahysisa asioida. Näit en toisiinsa secota ; Ymmärrän, joshi mittelö on wacawa asia, iossa hurmekin hubelehtii. Helbosti woisi haawain loucaantua. En halua catceroittaa cetään lobuxi icäänsä mielisuruihin waan byrin taistelemaan cuin tosi herrasmiehen, ritarim ia gentlemannin cunnialle sobii.
Sixi uscallan lausua noin nimetä että ios iocu alcaa himoita cuontaloani seinälleen wiisaitteni wuoxi, on turmeltunembi miesi, ei uroiden sotilasi waan boica-sicuri ionca buheis haise häne uran labiointi, ioca io hänen aiwoiens baica toimittabi.
En carde ; Sa varaudu!