Suuri osa filosofian ja tieteen historiasta rakentuu perustelun ajatukselle. Eli että jotkut asiat ovat parempia kuin toiset. Tässä on usein korostettu "persoonasidonnaisuuden puutetta". Eli järkevä perustelu ei riipu siitä onko lausuja kuningas vai keppikerjäläinen. Siksi matematiikassakin 1+1=2 on oikein laskipa taululla sitten piispa tai pikkulapsi.
On ehkä helpointa lähteä tieteenfilosofiassa käytetystä toistettavuuden vaatimuksesta. Ilman sitä juttu muuttuu pelkäksi auktoriteettien valinnaksi, jolloin mitä tahansa voidaan väittää. Se, että muut eivät saa samoja tuloksia ei merkitsisi mitään. Tämä antaisi loputtomasti tilaa huijareille. Kaikki kysymykset muuttuisivat auktoriteettikysymyksiksi, joissa totuus ei ratkaise, vaan se kenellä on tekijänoikeus siihen.
Logiikassa tätä on paljonkin : Logiikassa jotkut säännöt on otettu mukaan siksi että ilman niitä lähes mitä tahansa voidaan sanoa. Tällöin mittari ei enää erota "totta ja epätotta" toisistaan lainkaan.
Tälläinen on esimerkiksi kehäpäätelmien kielto. Kehäpäätelmä on loogisesti konsistentti. Ongelmana on se, että jos kehäpäätelmät sallitaan voidaan perustella ihan mitä tahansa. Tällöin logiikka kadottaa totuus-epätotuus -akselinsa. Mikä tahansa kelpaa tämän jälkeen.
Sama käy myös ristiriidan kanssa: Jos keskenään ristiriitaisia asetelmia sallitaan, tapahtuu outoja, joita "Siris" selventää. Russell onkin tämän avulla esimerkiksi todistanut että 1=2 ja että hän on paavi.
1: Siris tosin opettaa että tätä voidaan paikata tekemällä tiettyjä muita rajoitteita ja kieltoja. Mutta tällöin muuttuu koko systeemi: Esimerkiksi "tai" -operantti ei enää ole samanlainen ja tarkoita samaa kuin "vakiintuneessa systeemissä". Tätä kautta koko looginen systeemi on erilainen. Toiset säännöt tuntuvat fiksummilta ja käyttökelpoisemmilta kuin toiset. (Esimerkiksi ristiriidan laki tuntuu arkijärjelläkin ajatellen fiksulta.)
Toisin sanoen monet säännöt ovat muutakin kuin "mielivaltaisia rajoitteita", ne ovat tavallaan "pakon edestä otetuja olennaisia sääntöjä". Ilman niitä logiikkaa ei tavallaan tarvittaisi kun kaikki lauseet ovat yhtä oikein tai väärin.
On kuitenkin hyvä miettiä sitäkin että systeemeissä voisi olla eroja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ciinnostuin ma sun sanoist ia haluan sixi ehdottomasti mitellä canssais sanain säilää tahi muuten huastella.
Ennen taistoa näytän caswoni cuhin tekee tosi gentlemanni, tahi raotan cybäräin cantta antaen taiteilijanimen jolla minua puhuttaa. Ios haluan beittää aateluuteni ia toimia incognito iotta ylen ialoinen sucuisuuteni ei wastincumbbanini cättä turhaan bidättelis, teen tunnuxeni iotencin selwäxi. Nihin et caici tietäwät että sanoien tacana olen juuricin minä, encä secotu sanomain ioncu muun nimettoman sanomax, he cun ylen usein ioncin sortin celmi tahi ryovari on.
Mittelömme on cescittyy vahin tähän asiaan, encä halua tuoda muita rienoia, cinoia ia riitoia cun mist tässä hengen mieccain mittelemme. Seison sanoieni tacana iotca owat omiani. Suuni ei lurita toisten buheita, matci houccain sanomisia. Encä sanoillani toist arenaa mainoza.
Caicel olcon aicansa. Onbi aica taistella ia aica cwolla, eri aica bascahysisa asioida. Näit en toisiinsa secota ; Ymmärrän, joshi mittelö on wacawa asia, iossa hurmekin hubelehtii. Helbosti woisi haawain loucaantua. En halua catceroittaa cetään lobuxi icäänsä mielisuruihin waan byrin taistelemaan cuin tosi herrasmiehen, ritarim ia gentlemannin cunnialle sobii.
Sixi uscallan lausua noin nimetä että ios iocu alcaa himoita cuontaloani seinälleen wiisaitteni wuoxi, on turmeltunembi miesi, ei uroiden sotilasi waan boica-sicuri ionca buheis haise häne uran labiointi, ioca io hänen aiwoiens baica toimittabi.
En carde ; Sa varaudu!