Itsekiduttajan ongelma ja ilmastonmuutos

Warren Quinn kirjoitti pienen pulman itsekiduttajasta. (Julkaisu on ihan relevanttia filosofiaa.) Tässä pulman ytimessä on itsekiduttaja (joka ei pidä kitumisesta). Hän joutuu tilanteeseen jossa hänet laitetaan laitteeseen joka antaa kivuliaita sähköiskuja. Laitteessa on säätönappeja 1 tuhanteen. Ja siirtämällä osoitinta ylöspäin, se antaa kovemman sähköiskun. Muutos on niin pieni että ihminen ei erota eroa joka on vain yhden suuruinen. Mutta suurempia harppauksia tehden erot tulevat kyllä esiin. Itse asiassa laite tuottaa myös hirvittäviä tuskia. Kerran viikossa itsekiduttaja saa kokeilla miltä erilaiset säädöt tuntuvat. Hän joutuu kuitenkin tekemään yhden valinnan. Joko hän menee ottamaan iskun jonka säätö on yhden suurempi kuin edellisellä viikolla ja saa 10 000 dollaria. Pienempiin numeroihin ei voi palata. Esimerkissä ei ole keinoa jolla tämän voisi lopettaa. Joten kokeeseen astuva joutuu elämään koko loppuelämänsä tässä tilanteessa. Tässä mielessä on motivoivaa jättää palikkaa nostamatta, koska muutoin sitä joutuisi kärsimään ilmaiseksi kauan täydestä tonnin tärskystä ilman että tästä saa rahaa.

Tämä esitetään usein rationaalista valintaa koskevana päätöksenä. Toisaalta siinä on vahvasti toisenlainen sävy ; Se käsittelee sitä mitä eroavaisuus ylipäätään tarkoittaa. Tässä mielessä pulma muistuttaa Sorites -paradoksia. Tätä korostaa se, että Quinnin ajatuskokeeseen liitetään ajatus siitä että jos edellisellä viikolla on kestänyt iskun ja yhtä kovempi on sellainen että eroa ei huomaa edelliseen nähden, on jouhevaa ajatella että tuskan kokemuksen väli +1 on merkityksetön. Eli kun joutuu kestämään iskun niin siitä voi saman tien ottaa rahaa.

Ongelma tavallaan muuttaa muotoaan kun havaitaan että toimijan ei pidä katsoa kahden pisteen erottamattomuutta jonain joka todistaa että kokemukset todella ovat yhtä huonoja tai hyviä. On tavallaan virhe ajatella että kärsimys olisi sama vaikka emme voisi erottaa niitä toisistaan. Se, että jotkin vaikuttavat samalta ei tarkoita että ne ovat sama. Induktiivinen lähestymistapa suuremmilla otoksilla ja isommilla hyppäyksillä kertoo että ero on kuitenkin olemassa. Tässä mielessä vapaa kokeilu antaa arvokasta informaatiota joka häviää jos joudutaan elämään ilman tätä kokeilun mahdollisuutta. Vaikka ajatuskokeessa kokeilu voi tuntua jopa tyhmältä : Jos ihminen kärsii ja joutuu valitsemaan ottaako isomman numeron niin mitä väliä sillä on että ottaako hän sähköiskuja ikään kuin ilmaiseksi. Epistemologisesti ero on suunnaton. Ja kertoo että omaan kokemukseen liukuvissa asioissa ei pidä luottaa vaan pitää katsoa isompia mittakaavoja ennen kuin sanoo että jokin asia pysyy samana tai muuttuu.

Tämä sama ongelma voidaan tietenkin liittää ajatukseen ilmastonmuutoksesta. Jos ajattelemme että ilmastonmuutos on jotain joka syntyy siitä että tuotamme itsellemme varallisuutta ja muuta hyvinvointia ja tämän seurauksena nostamme maapallon lämpötilaa niin vähän että emme käytännössä huomaa sitä. (Ajatuksen yhteys todellisuuteen ei minusta ole läpeensä ansioton, vaikka se voi ehkä olla jossain määrin monia asioita huomiotta jättävä.)

Tässä mielessä Quinnin kysymykseen annetut erilaiset filosofiset vastaukset voisivatkin toimia jonain jonka kautta tarkastella sitä miten meidän kannattaa suhtautua ilmastonmuutokseen. Ainut ongelmahan tässä on toki siinä että Quinnin näkemys on rationaalista päätöksentekoa koskeva pulma..