torstai 3. heinäkuuta 2014

Pieni huomautus ; Ilman teitä teistejä elämä olisi paljon vähemmän absurdia.

Tämän päivän "Metro" -lehdessä oli tekstiviestejen seassa maanittelu. Sen henkenä oli kysyä ateisteilta ja muilta iänkaikkisuustoivon menettäneiltä että miten he voivat elää. Kun maailma on täynnä tuskaa ja vaivaa, ja jos siinä olisi kaikki niin sitten elämä olisi absurdia. Ja absurdi elämä tarkoittaa tietysti samaa kuin elämä joka ei ole elämisen arvoinen vaan jossa tärkeintä on Camus'n tapaan miettiä sitä että miksi ei tehdä itsemurhaa. Ja vastata tähän juuri päinvastoin kuin Camus ja vastata että itsemurha on se jota absurdiin elämään heitetty juuri tekee.

Tämänlainen "Tilalle" -ajattelu huvittaa minua, sillä se ei tosiasiassa heijasta ateismin tyhjyyttä vaan lausujan omaa inkompetenttia tässä aiheessa. Uskovainen ei voi kuvitella miten joku voi nähdä merkitystä ja luulee että koko muu maailma on samantapainen idiootti kuin hän itse. (Argument from personal incredulity.) Huvittaa vaikka olenkin tehnyt prosessointina esimerkiksi luettelon elämisenarvoisen elämän minimivaatimuksista, korostuu näissä lausunnoissa usein jonkinlainen hedonismin henki ; Epäonnistumista ei siedetä, kun tulee pettymyksiä kun ei saakaan sitä lamborghinia tai jotain muuta tässä elämässä. Tai jos saakin niin sitten kuolee.

Joku voisi sanoa että maailma "ei ole niin kauhea". Minä en ole näitä ihmisiä. Joku voisi sanoa että maailma on absurdi, ja että sen kanssa nyt vaan on elettävä. Ja tätä ihmistä olen sitten jo paljon enemmän.

Huomautan vaan nyt sen verran, että mitä relevantimpi ja argumentatiivisesti pätevämpi "Metro" -lehden tekstiviestipalstan viisaus on, niin sitä ylitsepääsemättömin ja aidoin ongelma pahan ongelma on. Se romauttaa myös argumentit jotka vetoavat että elämä on lahja ja että siksi esimerkiksi itsemurha on paha asia. Että itsemurhaa tai eutanasiaa ei voi haluta koska Jumala ei tunge kenellekään niin paskaa elämää että se ylittäisi jaksamiskyvyn. Nähdäkseni maailma nimenomaan "on niin kauhea". Ja siksi minun on äärimmäisen vaikea uskoa mihinkään sellaiseen Jumalaan joka lupaa optimistista, hyvää ja kaunista. Metron kuvaus elämästä on tosi, ja se on sen pahempi kaikille toivoa tarjoaville uskonnoille. Kärsimyksessä kenties kaipaa toivontunnetta, mutta tämänlainen tilanne - eli tilanne  joka on niin toivoton että sitä pitää hakea todellisuuden ulkopuolelta asti ja vain Jumala voi sitä antaa - kertoo että tosiasiat ovat sitä vastaan että tälle toivolle olisi perusteita ja toivolla olisi antaja joka on hyvä ja rakastava.

Toki moni korostaa että heidän Jumalansa ei ole tämänlainen. Mutta se sitten romauttaakin "Metro" -lehden lausunnon. Silloin maailmassa on paljon hyvää ja kaunista. Ja että tässä luomakunnassa on ihmeitä joita nauttimalla äärellinenkin määrä elämää olisi ihan hyvä asia.

Eli kaiken kaikkiaan vetoaminen ei pitänyt sisällään mitään sellaista joka saisi minua kunnioittamaan tuota uskovaa jonain sellaisena ihmisenä jota kannattaisi kuunnella. Tämänlaisten kuuntelu ja keskusteluunkutsu ja kaikki kanssakäyminen näitä suoltavien ihmisten kanssa on ajanhaaskausta. Ajanhaaskausta joka sitten todella kyllä saa todella uskomaan että maailma on likainen, saastainen ja paska paikka. (Joka kieltämättä sitten vahvistaa niitä ateistisia puolia ajattelussani.) Ja kun elän äärellisen määrän elämää, tämänlainen uskonlevittelijä vie aikaa äärellisestä elämästäni, vaikka hän ei kuitenkaan sitten kykene esimerkiksi palauttamaan tätä aikaa jota minulta haaskaa. Haaskaan uniikkeja palautumattomia sekunteja. Niiden arvo on ääretön, kun muistaa että maailmassa on kenties joitain elämisenarvoiseksi tekeviä asioita (katso luettelo) joita voisi sitten käsitellä tänä aikana.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ciinnostuin ma sun sanoist ia haluan sixi ehdottomasti mitellä canssais sanain säilää tahi muuten huastella.

Ennen taistoa näytän caswoni cuhin tekee tosi gentlemanni, tahi raotan cybäräin cantta antaen taiteilijanimen jolla minua puhuttaa. Ios haluan beittää aateluuteni ia toimia incognito iotta ylen ialoinen sucuisuuteni ei wastincumbbanini cättä turhaan bidättelis, teen tunnuxeni iotencin selwäxi. Nihin et caici tietäwät että sanoien tacana olen juuricin minä, encä secotu sanomain ioncu muun nimettoman sanomax, he cun ylen usein ioncin sortin celmi tahi ryovari on.

Mittelömme on cescittyy vahin tähän asiaan, encä halua tuoda muita rienoia, cinoia ia riitoia cun mist tässä hengen mieccain mittelemme. Seison sanoieni tacana iotca owat omiani. Suuni ei lurita toisten buheita, matci houccain sanomisia. Encä sanoillani toist arenaa mainoza.

Caicel olcon aicansa. Onbi aica taistella ia aica cwolla, eri aica bascahysisa asioida. Näit en toisiinsa secota ; Ymmärrän, joshi mittelö on wacawa asia, iossa hurmekin hubelehtii. Helbosti woisi haawain loucaantua. En halua catceroittaa cetään lobuxi icäänsä mielisuruihin waan byrin taistelemaan cuin tosi herrasmiehen, ritarim ia gentlemannin cunnialle sobii.

Sixi uscallan lausua noin nimetä että ios iocu alcaa himoita cuontaloani seinälleen wiisaitteni wuoxi, on turmeltunembi miesi, ei uroiden sotilasi waan boica-sicuri ionca buheis haise häne uran labiointi, ioca io hänen aiwoiens baica toimittabi.

En carde ; Sa varaudu!