Kaveria ei hakata, mutta lasta ei säästetä

Vitsaamiskulttuurissa fyysistä kurittamista puolustetaan. Ideana on se, että hyvyyttä puolustetaan. On hyvyyttä edustava normi ja rankaisu on opettavaista. Perimmiltään sanotaan että hyvyys ja rakkaus ei ole ristiriidassa lyömisen kanssa. ; Aivan samanaikaisesti lapselle vielä, ihan säännönmukaisesti, muistetaan teroittaa että kaveria ei saa lyödä. Ketään ei saa lyödä. Ei pikaistuksissa. Ei kostoksi. Ei jos joutuu vääryyden kohteeksi. On puhuttava. Mitä sanotaan ääneen on "ei saa lyödä" mutta se mitä ei sanota kertoo oleellisen ; "sinua saa".

Pikaistuksissa lasta piiskaavan on turhaa sanoa "tämä koskee enemmän minuun kuin sinuun". Sillä eihän se niin mene. Toki suuttumus on tuskaa, mutta piiskaaminen on tämän pahan olon purkamista. Pitäisi sanoa "helpottaa enemmän minua kuin sinua". Se olisi rehellisempää siten. Tosin se veisi uskottavuutta reiluusnormistolta. - Mutta eihän tällä ole väliä. Sillä reiluuden poistaminen ei muuta käytäntöä. Sillä etiikka -myös piiskaamista rajoittava sellainen - on aina käytännössä jonkinlaista valtaa joka yrittää tehdä abstraktista ideaalista sovelluksen. Ja tältä kannalta vanhempi on vahva ja vastuussa kun taas lapsi on lähinnä sekä ärsyttävä että avuton.

Tätä miettiessä kannattaakin kenties pitää mielessä realiteetit. Voimasuhteet heilahtelevat ja pitkällä jänteellä. Ja se muuttaa reiluuden strategiseksi harkinnaksi jossa kysymys on harkitsijan omasta edusta. Hobbesin tyyliset viidakon lait pätevät. Hobbeshan arvosti järjestystä koska ilman sitä kuka tahansa voisi tappaa kehet tahansa. Kuningas piti tämän kaaoksen kurissa.  Ja voi että Hobbes onkin tarpeen. Eikä siten että yksinvaltias kuningas olisi pakollinen jotta konfliktit eivät tuhoaisi kansan yhtenäisyyttä. Vaan siten, että perimmiltään me elämme Hobbesin villissä luonnossa ja lähinnä teeskentelemme että näin ei olisi.

Hobbesin esiyhteiskunnan kannalta on hyvä tiedostaa että esimerkiksi minä olin pienenä paiskittava säälittävä riepu. Tänä päivänä tilanne on toinen ; pystyn halutessani hakkaamaan käytännössä kenet haluan. Osan rehdimmin, osan kohdalla pitää ennakoida, suunnitella ja varustautua astetta enemmän. Ja minulla on hankittuja taitoja jokaiseen prosessin vaiheeseen, jotka auttavat siinä että ennakointi ja varustautuminen ovat asiaankuuluvia ja tehokkaita. Ja tämä ei ole mitään poikkeuksellista. Metsästyskortin ja haulikon saa kuka tahansa ja sillä saa yhden ihmisen hengiltä - jos ei vain välitä vaikka kiinnijäämisestä.

Useimmiten tämä potentiaali ei aktualisoidu. Mutta perimiltään tämä tapahtuu varsin hauraan konseptijoukon varassa. Sellaisen johon kuuluu esimerkiksi "yleinen mielenterveys", "hyväntahtoisuus" ja "armeliaisuus". Ja mikä merkittävintä, ei riitä että nämä kestävät yleensä. Ei riitä että ne kestävät 10 vuotta. Kysymys on siitä kestävätkö ne koko oman loppuelämän. ; Näitä kannattaa miettiä etukäteen. Sillä epäreilu, vajain todistein syyttömään kohdistunut, menetelmiltään yliampuva, rangaistuskäytänteiltään mielivaltainen tai muuten vaan julma käyttäytyminen herättää usein "kostonhimoa" ja vastaavia.

Ja tässä on selvä yhteys hauraiden konseptien haurauden ja kostonhimon välillä. Armeliaisuuden ja vastaavien kostolta ehkäisevien välineiden vahvuus näyttää liittyvän siihen miten kovasti niitä tarvittaisiin. Ja yhteys on sellainen että se tuskin miellyttää niitä jotka väärin lapselle tekevät. Näiden vahvuuteen voi vaikuttaa omalla käytöksellä. Mutta silti ei varmasti voi olla ajattelematta että kannattiko ylilyönneillä vääristää oikeustaju niin että huono mielenterveys syö armeliaisuuden. Kun niistä olisi kuitenkin itselle kovasti apua. Jos ei reiluuden vuoksi niin ihan sen takia että entinen vitsattu lapsi ei sitten käy sinua sairaalassa katsomassa kun olet 80 vuotias ja mykkä - ja kuse joka kerta tippapussiin siten että näet kun tämä tekee sen.

On kenties ikävää miettiä, että "kannattaako". Mutta vielä ikävämpää on olla vanha tai muuten vaan heikko ja kohdata kysymys "kannattiko".