lauantai 17. toukokuuta 2014

Tiirailua (tiira-iloa) ; eli tuonen lintu, manian lintu


Helsinki on siitä hyvä kaupunki, että siellä on helppoa seurata erilaisia merellisiä lintuja. Se on kaupunki, jossa työmatkallakin ehtii muutaman minuutin viiveellä tarkastella erilaisia lintuja. Esimerkiksi joutsenia. (Yllä videolla jonka kuvasin itse. Näin se teknologia valloittaa itse kunkin elämän.)

Joutsenia katsellessa ei ole vaikeaa huomata miksi niitä on pidetty merkittävinä. Sibelius oli vaikuttunut niistä. Ja muinaiskulttuurissa nimenomaan joutseneen liitettyyn paljon näkemyksiä. Lemminkäinen ja tuonelan joutsen ovat päätyneet "Kalevalaan" asti. Muista linnuista symboleiksi on päässyt, paitsi varis joka tiemmä laulaa äänellään, niin myös rauhan kyyhkynen.

Toisaalta maassamme on paljon muitakin lintuja joita Helsingissä voi ohimennessään nähdä. Ja jostain syystä niistä ei ole tehty symbolia. Esimerkiksi silkkiuikku. Sille ei ole symbolia vaikka tosiasiassa jos joskus on joskus ankea päivä, voi tuijottaa silkkiuikkua. Niin maanisesti touhottavat että joko tarttuu ja tulee itselle parempi mieli. Tai ei jolloin voi ylenkatsoa josta tavallaan tulee myös parempi mieli. Silkkiuikut ovatkin vähän kuin lintujen oravia.

Toisaalta suomen kansa on ylen synkeää joten suisidaaliselle kansallemme voisi olla rakentavaa ottaa tuonen linnuksi juurikin silkkiuikku. Siinä tuotaisiin innostusta ja iloa. Joutsen on kuoleman symbolina jokin joka toki tuo rauhallisuudessaan arvokkuutta. Mutta se on myös suuri, jäyhä ja jäykkä olento. Joka sitten satunnaisina aikoina painaa päänsä veteen ja näyttää takapuolta. Silkkiuikku taas olisi hienompi tuonpuoleisen kuvaaja sillä se on kokosukeltaja, joka katoaa ikään kuin pinnan alle toiseen maailmaan yllättäen ja kokonaan. Lisäksi touhukas manian lintu tartuttaisi hienoa elämänasennetta.
klo

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ciinnostuin ma sun sanoist ia haluan sixi ehdottomasti mitellä canssais sanain säilää tahi muuten huastella.

Ennen taistoa näytän caswoni cuhin tekee tosi gentlemanni, tahi raotan cybäräin cantta antaen taiteilijanimen jolla minua puhuttaa. Ios haluan beittää aateluuteni ia toimia incognito iotta ylen ialoinen sucuisuuteni ei wastincumbbanini cättä turhaan bidättelis, teen tunnuxeni iotencin selwäxi. Nihin et caici tietäwät että sanoien tacana olen juuricin minä, encä secotu sanomain ioncu muun nimettoman sanomax, he cun ylen usein ioncin sortin celmi tahi ryovari on.

Mittelömme on cescittyy vahin tähän asiaan, encä halua tuoda muita rienoia, cinoia ia riitoia cun mist tässä hengen mieccain mittelemme. Seison sanoieni tacana iotca owat omiani. Suuni ei lurita toisten buheita, matci houccain sanomisia. Encä sanoillani toist arenaa mainoza.

Caicel olcon aicansa. Onbi aica taistella ia aica cwolla, eri aica bascahysisa asioida. Näit en toisiinsa secota ; Ymmärrän, joshi mittelö on wacawa asia, iossa hurmekin hubelehtii. Helbosti woisi haawain loucaantua. En halua catceroittaa cetään lobuxi icäänsä mielisuruihin waan byrin taistelemaan cuin tosi herrasmiehen, ritarim ia gentlemannin cunnialle sobii.

Sixi uscallan lausua noin nimetä että ios iocu alcaa himoita cuontaloani seinälleen wiisaitteni wuoxi, on turmeltunembi miesi, ei uroiden sotilasi waan boica-sicuri ionca buheis haise häne uran labiointi, ioca io hänen aiwoiens baica toimittabi.

En carde ; Sa varaudu!