Minkä virheen valitset?

Skeptikko Agrippa (Ἀγρίππας) eli ensimmäisellä vuosisadalla. Hänen skeptisminsä ytimessä oli kaiken tiedon kiisto. Tässä mielessä hänen oppinsa oli melko lähellä monia buddhalaisia näkemyksiä. Siihen aikaan skeptismi ei vielä ollut pääasiassa "skientistien hommaa". Agrippakin oli tavallaan "anti-skientisti".

Hän esitti arvoituksen. Se oli arvoitus joka koski tietämistä. Jos peruskysymykseksi asetetaan episteeminen taso ja kysytään "mistä tiedän, että tämä on totta?" päädymme argumentaation tasolle. Esille vaaditaan jokin logiikka, perustelu, evidensssi, todiste tai jokin joka vihjaa että ratkaisu on parempi kuin sen vaihtoehto. Itse asiassa valtaosa filosofiasta ja perusteluista on annettu juuri sen vuoksi, että asioille vaaditaan perustelua. Agrippa esitti että silloin kun meillä on olemassa perustelu, se itse asiassa ajautuu väistämättä johonkin seuraavista kategorioista;
1: Kehäpäätelmä ; Tässä mallissa teoria ja todiste tukevat toisiaan. Ne päätyvät toistamaan toistaan, ja tästä syntyy tautologisuus, joka on ristiriidatonta, mutta sen ongelmana on yleisesti ottaen se, että jos kehäpäätelmät sallitaan, lopulta ihan mitä tahansa voidaan perustella. Kehäpäätelmä onkin yleisesti ottaen nähty logiikassa eräänä vahvimmista ja perustavimmista argumenttivirheenä.
2: Päädytään regressiveen argumenttiin jossa kehäpäätelmä vältetään. Jokainen asia kuitenkin tällöin vaatii todisteekseen jotain. Eli loppujen lopuksi joko jokin näkemys otetaan ilman todisteita - ja voimme kysyä miksi vaadimme todisteita ensinkään - tai sitten päädytään ikuiseen regressioon jossa ei ikinä päästä lopputulokseen, eli tieto kenties täsmentyy uuden perustelun myötä, mutta ei kuitenkaan edes lähesty valmiina olemista.
3: Rakennetaan aksiomaattinen rakenne, jossa johtopäätös nojaa esioletuksille, jotka taas ovat itsessään ilman perusteita eikä ole oikein mitään velvollisuuksia hyväksyä niitä.

Agrippan ideana oli osoittaa että kaikki mahdolliset tiet olivat tukossa. Vaihtoehtona olikin tiedon hylkääminen. Modernina aikana tämänlaiset asiat otetaan kuitenkin hieman toisin. Niitä pidetään todisteena siitä että tieto ei ole täydellistä. Se ei tarkoita että sitä ei olisi ollenkaan tai sitä ei voitaisi hankkia. Näin ollen on olemassa kolme päästrategiaa, jotka nojaavat juuri Agripan oivaltamaan aivan fiksuun rakenteeseen. Tässä yhteydessä puhutaan puolileikillisesti Münchausenin trilemmasta, koska tässä ikään kuin nostetaan argumentti suosta sen itsen avulla samaan tapaan kuin Münchausen nosti itsensä ja hevosensa suosta vetämällä itseään hiuksista ylös. Epistemologiasssa asia on huomioitu seuraavalla tavalla:
1: Koherenssia puolustavat näkemykset hyväksyvät kehäpäätelmät. Tässä on olemassa niitä joista kehäpäätelmiä tulee mukaan. Ja on olemassa niitä, jotka korostavat sitä että empiirisissä teorioissa koherenssi ei itse asiassa ole ongelma, jos kaikki mukana olevat teoriat läpikäyvät fallibilistista testiä. Kun jokaista toisiinsa nivoutuvaa osa-aluetta testataan erikseen, ne ikään kuin varmistavat "kaavanmukaisuutensa". Teoriat ikään kuin tukevat toisiaan. Siksi, että vaikka koherenssi nivoo loogiset konseptit yhteen, luonnon ei tarvitse niin tehdä.
2: Infinitivismissä hyväksytään että perusteluketju voi olla äärettömän mittainen. Peter Klein korostaa että tässä vain kierretään kehäpäätelmäisyyttä ja toisaalta mitään premissiä ei oteta vain otettuna. Kaikki on kyseenalaistamisen ja tutkimisen alla. Näin syntyy erittäin epädogmaattista filosofiaa, jonka ainut ongelma on oikeastaan keskeneräisyys jota ei voida koskaan korjata.
3: Foundationalistit taas nojaavat aksiomaattiseen todistamiseen ja hyväksyvät että jotkut premissit ovat "ilmasta otettuja" ja täysin metafyysisiä. Premissejä pyritään lähinnä minimoimaan ja asettamaan ne sellaisiksi että mahdollisimman moni hyväksyy ne. Premisseistä tehdään eräässä mielessä käsiäänestyskysymyksiä ja luotetaan että intersubjektiivisuus on parempi kuin mielivaltainen dogma.

Jos minulta kysytään - ja miksi en kysyisi omassa blogissani itseltäni kun en muultakaan voi - kannatan sekakäyttöä. ; Jokaisessa vaihtoehdossa on heikkoutensa ja vahvuutensa. Ne myös sotivat osittain toisiaan vastaan, joten niiden heikkoudet ja vahvuudet eivät osu yhteen, kasvattamaan yhä suurempaa virhettä yhteisvaikutuksen kautta. ; Psykologiassa on huomattu, että ihmiset luottavat mieluusti yhteen tai muutamaan argumenttiin. Jos sepustus on pidempi, mukaan tulee epäilystä siitä että miksi on täytynyt korostaa asiaa ja tehdä siihen lisää mittaa ; Yksittäisen argumentin taso laskee siitä että puolustuksia on monia. Näin ei tietysti ajatella tietoisesti, mutta näin tapahtuu. ; Oma tieni on tälle päinvastainen, arkijärki on nähdäkseni tässä(kin) enemmän väärässä kuin haluamme tunnustaa. En siis juurikaan luota yksittäisiin argumentteihin.

Koko ajatus siitä että olisi yksi idea jota toistettaisiin sopii kenties uskonkäännyttäjille, mutta minulle se ei sovi. Nähdäkseni kokonaisuutta arvioidaan "hedelmällisyyden" perustella. Käytännössä pirunmoisella kasalla argumentteja joita on tehty erilaisin metodein. Usein tässä näkee, miten jotkut näkemykset ovat argumentteineen melko hedelmättömiä. Ne eivät tarjoa lähtökohtaa jatkamiselle, ne tarjoavat usein hyvin keinotekoiset ehdot ja muutaman puolustuslähtökohdan. En luota tämänlaisiin. Tämänlaista lähestymistapaa sanotaan holismiksi.