Tarinassa Pandoran lippaasta laatikossa oli kaikki maailman vitsaukset. Pandora ensin päästi muut paitsi toivon vapaaksi. Maailma oli synkkä, ja Pandora vapautti toivon. Tämän tarinan ehkä oleellisin huomio on se, että toivo on vitsaus. Vitsaus jonka kaikki hyvät puolet johtuvat siitä että muitakin vitsauksia on. Tämänlainen selitys sopii tietysti kreikkalaiseen maailmaan hyvin. Zeus kun ei ole sanan varsinaisessa mielessä hyvä jumala. Länsimainen kulttuuri joka taas haluaa selittää kaiken pahan pois, koska sen Jumala(uta) on kaikkihyvä ja kaikkivoipa, ei tietysti ole voinut tehdä muuta kuin nostaa toivon arvostuksen korkealle. Kenties he palvovat vitsausta.
Toivo, tuo paikasta_josta_aurinko_ei_paista peräisin oleva luonnonvara.
Toivon perusluonnetta voi lähestyä aivan yksinkertaisella ajatuskokeella. Sellaisella joka on usealle ihmiselle omasta elämästä tuttu. Otetaan esimerkiksi "pakkien saaminen". Länsimaisessa romanttisessa tarinassakin tunnustetaan se jännitys joka syntyy kun sydän syrjällä kysyy toiselta. Sen tarinaperinne ei sitten osaa oikein käsitellä sitä kun aina ei tule haluttua tulosta. Siksi tarinoissa jännitys johtaa onnistumiseen. Ponnistuksesta seuraa onnellisuus.
Siksi kai romanttista seikkailua suunnittelevalle ollaan rohkaisevia. Ajatuslogiikka on se, että jos nykytila on se, että on yksin, ja jos toinen torjuu, niin on samassa tilassa. Mitään ei voi menettää. Voi vain saavuttaa. Tosiasiassa jos saa pakit, se minkä menettää on toivo. Ennen kysymistä voit teoriassa vuosikymmenen päästä pohtia "mitä jos" -maailmaa ja hakea siitä mahdollisuutta että olet edes jossain määrin pidetty ihminen, kenties ehkä. Kysymisen jälkeen tämä skenaarioiden pähkäily loppuu kuin seinään. ; Toivo tuntuukin olevan jotenki liitoksissa epävarmuuteen. Tietyllä
tavalla se muistuttaa kvanttifysiikan "superpositiotilaa".
Romantiikkavertausta jatkaakseni ; Ennen kysymistä toinen on
samanaikaisesti vastannut sinulle "kyllä" ja "ei". Kysymyksen esittäminen romahduttaa tämän aaltofunktion. (Kysyminen kenties myös muuttaa systeemiä, ihminen on toisien käytökseen reagoiva. Kenties siis saat pakit juuri siksi että kysyt.)
Joku voisi lannistua tästä. Että toivoa ei saisi tappaa vaan pitäisi olla passiivinen. Itse taas korostan epäonnistumisen halaamisen merkitystä. Koko toivon konseptille pitää kenties antaa huutia. Se, että mikään ei muutu, mutta mielentila romahtaa, kertoo karua kieltään siitä miksi Zeus lähetti toivon laatikossa ihmisille rangaistakseen tulen varastaneelle Prometheukselle.
Tämänlaisten mietinnät voivat olla rakentavampia kuin omani.
Huomasin että ennen kuin ylitän tien, katson vasemmalle ja oikealle että tuleeko sieltä autoja. Reaktio tästä refleksinomaisesta suoritteesta oli "mitä väliä". Koko aktio tuntui järjettömältä. Tämä on sinällään mielenkiintoista, että maailmani on jonkin aikaa ollut sellainen, että asioilla ei oikein ole väliä. Kysymys onkin siitä, että katsomisen aktio on jollain tavalla elämää säilyttävä. Sen takana ei kuitenkaan ole mitään varsinaista intentiota. Niin vain käy ja kun niin käy, se on suunnilleen sama kuin jos niin ei olisi käynyt. Jostain erikoisesta minulle tuntemattomasta syystä tämä aktio kuitenkin tapahtuu. Joku on ilmeisesti opettanut minulle miten liikenteessä liikutaan ja sitten liikun sillä tavalla liikenteessä. Ikään kuin tottumuksen voimasta.
Toinen vaihtoehto olisi tietysti vain sulkea silmät ja ikään kuin tehdä uskon hyppy ja antautua kohtalolle. Siinä "ihan sama" tunnustettaisiin syvimmässä määrin. Olisi vaikeaa sanoa olisiko tämä itsemurha sanan aktuaalisessa merkityksessä. Siitä huolimatta, että tälläisen lopputuloksena olisi joka tapauksessa se, että auton alle jäätäisiin. Tällä uskon hypyllä kysymys ei ole siitä tapahtuuko onnettomuus, vaan kysymys on siitä milloin tämä tapahtuu.
Tämänlainen heittäytyminen ei itseäni viehätä. Sen sijaan viehätystä olisi johonkin huomattavasti deterministisempään. Itsetuhoisina aikoinani suurin huoleni ei ollut kuolemanpelko, vaan elämänpelko. Tarkalleen ottaen se, että jos yrityksen jälkeen joutuisikin elämään - pahimmillaan sen verran vammautuneena että uudelleen yrittäminen ei onnistuisi. Kenties tämän vuoksi en pelaa autokuskinoppaa. Ehkä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ciinnostuin ma sun sanoist ia haluan sixi ehdottomasti mitellä canssais sanain säilää tahi muuten huastella.
Ennen taistoa näytän caswoni cuhin tekee tosi gentlemanni, tahi raotan cybäräin cantta antaen taiteilijanimen jolla minua puhuttaa. Ios haluan beittää aateluuteni ia toimia incognito iotta ylen ialoinen sucuisuuteni ei wastincumbbanini cättä turhaan bidättelis, teen tunnuxeni iotencin selwäxi. Nihin et caici tietäwät että sanoien tacana olen juuricin minä, encä secotu sanomain ioncu muun nimettoman sanomax, he cun ylen usein ioncin sortin celmi tahi ryovari on.
Mittelömme on cescittyy vahin tähän asiaan, encä halua tuoda muita rienoia, cinoia ia riitoia cun mist tässä hengen mieccain mittelemme. Seison sanoieni tacana iotca owat omiani. Suuni ei lurita toisten buheita, matci houccain sanomisia. Encä sanoillani toist arenaa mainoza.
Caicel olcon aicansa. Onbi aica taistella ia aica cwolla, eri aica bascahysisa asioida. Näit en toisiinsa secota ; Ymmärrän, joshi mittelö on wacawa asia, iossa hurmekin hubelehtii. Helbosti woisi haawain loucaantua. En halua catceroittaa cetään lobuxi icäänsä mielisuruihin waan byrin taistelemaan cuin tosi herrasmiehen, ritarim ia gentlemannin cunnialle sobii.
Sixi uscallan lausua noin nimetä että ios iocu alcaa himoita cuontaloani seinälleen wiisaitteni wuoxi, on turmeltunembi miesi, ei uroiden sotilasi waan boica-sicuri ionca buheis haise häne uran labiointi, ioca io hänen aiwoiens baica toimittabi.
En carde ; Sa varaudu!