Relevantti mahdollisuus eksyä

Joskus on vaikeaa nähdä metsää puilta. Mutta vielä vaikeampaa voi olla erottaa metsää puistosta. Tässä määrittelyssä korskein - ja tietyllä tavalla paras - tietämäni määritelmä on sanottu partiolaisen toimesta. Hän esitti että "Metsä on puusto joka on niin suuri että se tarjoaa relevantin mahdollisuuden eksyä. Tätä pienemmät puustot ovat puistoja." Tämä on terve muistutus. Sillä valtaosa ihmisten "luontokokemuksista" ei itse asiassa ole peräisin metsästä vaan korkeintaan joltain joka rinnastuu lähinnä lenkkipolkuun. Ne ovat ihmisen käsin koskemaa ja manipuloimaa luontoa.

Asfalttiviidakkokin tarjoaa relevantin mahdollisuuden eksyä.
Mutta se tekee sen oleellisesti väärällä tavalla. (Seksi vie ja taksi tuo.)

Nämä puistotkin tietysti tarjoavat paljon kaikenlaista jota yleensä liitetään luontoon. Esimerkiksi Korsossa asuessani vierailin melko usein täyttömällä. Koko mäki oli ihmisen kasaama. Ja sen perusmateriaali oli kiviainesta joka oli joko ihmisen rakentamaa ja muotoilemaa kiviainesta tai sitten oli vähintään räjäytetty kallista tienrakennuksen tieltä. Mäessä ei ollut mitään ihmisen ulkopuolista. Ja sieltä peräti näki meidän kotiin. Siellä on esimerkiksi monenlaista nisäkäselikkoa, kuten kettua, mäyrää ja peuraa. Lintuja mäki tarjosi oli kiurusta kottaraiseen. -Täyttömäen huippu oli siitä mielenkiintoinen että joskus harvoin kykeni näkemään räpistelevän ja ilmassa laulavan kiurun. Yleensä ne lentävät korostetusti pisteinä joita pitää tihrustaa yläviistoon. Kaupunkiluontoa ei tietysti pidä väheksyä. Ja esimerkiksi Tolvasen "Kaupunkiluonto" muistuttaa siitä, miten kaikenlaista elikkoa kykenee näkemään aivan tyystin urbaaneissakin oloissa. Helsinkiläiset ovatkin saaneet kaupunkinsa alueella nähdä sellaisia komeita ilmestyksiä kuin huuhkajia ja lapinpöllön. Kettuja pyörii säännöllisesti esimerkiksi Kallion kirkolla. Ja joskus harvoin hirvi toikkaroi kaupunkialueella.

Tietysti suhde kaupunkiluontoon on erikoinen. Se koostuu havainnoista ja elämyksistä jotka tehdään varsin turvallisesti. Kaupunkiluonto ei tarjoa relevanttia mahdollisuutta eksyä, vaan sen sijaan se tarjoaa mahdollisuuden rauhoittua kaiken muun hälinän keskellä.

Pauliina Kainulaisen "Metsän teologian" tutustuessani mieleeni tulee se, että tässä puhutaan selvästi puistosta eikä metsästä. Hänhän korostaa samanaikaisesti että luontosuhteen on oltava oleellinen osa "Metsän teologia merkitsee ihmisen uuden paikan etsimistä maailman kokonaisuudessa. Nykymaailma on antanut ruokaa, vaatteita ja turvaa. Mutta unohtanut sielun. Unohtanut suhteen luontoon. Sen myötä kaikki on uhanalaista." Kuitenkin samalla hän korotaa että tämä suhde tarjoaa rauhaa eikä seikkailua ; "Yhteys metsään hoitaa suomalaisen sielua. Luontoyhteys on tuotava takaisin keskelle maailmankuvaamme." ... "Metsä on merkitysten kehto. Metsän syklinen aika hoitaa. Se antaa turvaa ja toivoa. Metsässä Jumala parantaa." Selvää on, että vaikka Kainulaisen metsä on ihmistä suurempi, mutta se ei silti tarjoa relevanttia mahdollisuutta eksymiseen. "Kyse on uudelleensijoittumisesta kosmoksessa. Ihmisen paikka on pienempi ja nöyrempi kuin mitä hän on pitkään kuvitellut. Nöyrtyminen on kivuliasta, mutta sen kautta elämä jatkuu, parempana. Uusi paikka on kotoisa, ihminen löytää uudelleen kotiin."