Demonien kanssa pelehtijät

Noitavainot ovat käsite joka tuntuu liittyvän lähinnä menneisyyteen. Kuitenkin eräässä mielessä tämä perinne on jatkunut sivistyneiksi pitämissämme länsimaissa. Toki ilmiö on jonkin verran muuttanut luonnettaan. Mutta oleellisesti samanlaisia piirteitä voidaan löytää eksorsismiperinteessä.

Demonisten voimien kanssa pelehtijiin on suhtauduttu historian varrella hyvinkin eri tavoin. Kun kristinusko vielä laajeni mutta sillä oli ekspansiivista valtaa, se vastusti pakanallisuutta tai uskonnollisuutta (infidelitas), jolloin voidaan puhua "miekkalähetyksestä", tämä oli toki mainettaan vähäisempää mutta sitä kuitenkin tapahtui jonkin verran. Pääasia oli tietysti saada ideologialle käännynnäisiä ja tilaa toimia, ei tappaa mahdollisimman montaa. "Noitavasara" ja muut leimallisesti noitavainoon keskittyvät teokset sen sijaan ottivat huolenaiheekseen apostasian, eli Tosi Uskonnosta luopuneet (perfidia). Tämä ei ole selvästi ekspansiivista vaan pyrkii pikemminkin ylläpitämään saavutettua järjestystä. Eräässä mielessä eksorsismi, demonien karkotus, on vain lievennystä tähän, ja kohteeksi on otettu uskonnon sisällä oleva, riivatuksi määritelty aateveli jossa on ylimääräinen henki ja joka ei siksi ole aivan oma itsensä (possessed). Manaamisessa valtaa kohdistetaan niihin jotka ovat uskonnon valtaotteessa, uskovat jossain määrin mutta eivät ole aivan ruodussakaan.

Vaikka väkivallalla ruotuun laittaminen onkin kristinuskon sisällä perinteikästä, eksorsismi juuri siinä muodossa jossa me sen tunnemme on itse asiassa melko "trendikäs ja uusi ilmiö". Manaaminen on yllättävän suosittua ; Ilkka Pyysiäisen "Jumalaa ei ole" esimerkiksi kertoo varsin mielenkiintoisesti miten elokuva "Manaaja" synnytti uskovaisten keskuuteen jopa jonkinlaisen muoti-ilmiön ; Jopa manaamista kannattava Peter Wagner tunnustaa teoksessaan "Confronting the Powers" että manaamisen ja siihen liittyvän hengellisen taistelun kohdalla ilmiö oli "virtually unknown to the majority of Christians before the 1990s". Tätä ennen kyseessä oli marginaalinen ilmiö.

Manaamiskulttuuri onkin muuntunut matkan varrella. Manaamiskulttuuri aloitti suosiollenousutaipaleensa jo 1970 -luvun lopulla. Tällöin on nostettava Malachi Martinin "Hostage to the Devil" jossa kuvatuissa tarinoissa riivaus liittyi suoraan rituaaliseen saatananpalvontaan ja uhkasi esimerkiksi ateistia joka ei edes uskonut Jumalaan. Taustalla oli esimerkiksi skismaa uskovaisperheen kautta. Näin ollen uskonto oli usein voimakkaasti taustalla ja riivatuiksi nähtiin uskonnollisista perheistä uskonluopuneet lapset. Nykyään systeemi on tältä osin muuttunut ; Karismaattisten liikkeiden parissa ihmetystä nimittäin herätti se, miksi riivaamisongelma näytti olevan ongelma vain kastettujen uudelleensyntyneiden kristittyjen parissa. Tästä syntyi selitys jonka mukaan riivaus on todellisin uhka aidoille kristityille ; Demonien olemassaolon paljastus kun ajaa mielet kohti ajatusta jonka mukaan vastavoima Jumalakin on järkevä konsepti. Ja kristityt olivat uhka joita tuli pelotella ja painostaa. Siksi modernimmat manauskirjat kuten "Deliver Us From Evil" tarjoavat itseään seuraavanlaisilla argumenteilla ""must have" for all who come in contact with the occult, and for those who need extra protection from evil and negative influences, especially those who are involved with paranormal investigation and research. Going without this book is definitely "at your own risk"."

Noitavainoihin liittäminen voi tuntua kovalta rinnastukselta. Sillä ketään ei polteta roviolla. Kuitenkin "riivattujen pelastamisessa" on käytössä erilaisia hyvin aggressiivisia menetelmiä joita missä muussa tahansa yhteydessä pidettäisiin pahoinpitelynä. Jos vaikkapa poliisi käyttäisi kuulusteluissa eksorsistien keinoja, olisi todennäköistä että rapsahtelisi syytteitä. Ja luultavasti jopa sotavankien käsittelyssä keinot toisivat vaikeuksia. Toki lievimmät metodit ovat lähinnä rukoilua, joka on haitallisuudessaan korkeintaan häiritsevää äänisaastetta. Mutta vakavammat keinot valvottamisesta kylmällä vedellä palelluttamisiin, läimäyttelyihin, lattialle heittämisine, ja kiinnisitomismenetelmineen ovat tavallisia. Tällöin puhutaan sekavasta skaalasta toimenpiteitä jotka ulottuvat vapaudenriistosta jonnekin pahoinpitelyn ja kidutuksen rajamaille asti.

Toki samalla mittakaavakin on muuttunut. Voidaan nähdä että suurin osa noitavainojen ja manaamisen välillä on kaksi eroa ; Yleinen vallan määrä ja väkivallan vakavuuden määrä. (Yksi syy lienee se, että uskonnon nimissä ei enää saa tehdä aivan mitä tahansa. Uskonnonvapaus ja hengellinen itseilmaisu ei enää sisällytä mukaansa murhaamisia.) Tässä aiheessa näyttää valitettavasti siltä että käytetyn väkivallan määrä asettuu suunnilleen sinne ylärajalle jonka ympäristö sallii. Joka taas on yleensä hieman kovempi sietokyky kuin mitä laki sallii.

Tämän valossa on vaikeaa nähdä sitä, miten uskonnolla selitetään olevan rauhoittava vaikutus. Näyttää pikemminkin siltä että uskonnoissa on kulmia, toki kooltaan marginaalisia kulmia, jotka päin vastoin näyttävät harjoittavan väkivaltaa niin paljon kuin se vain on mahdollista ilman että siitä itse joutuu kärsimään ; Nämä tahot harjoittavat väkivaltaa jos siitä vain ei seuraa ongemia itselle, kuten sanktioita lain kanssa. Tuonpuoleisrangaistus ei näitä ihmisiä ole koskaan pelottanut, koska he oikeuttavat tekonsa ideologisesti. He näkevät sen palkittavana ei rangaistavana aktiona. ~ Kun lukee manaajien "tapausselostuskirjoja" ei voi kuin ihmetellä sitä miten he ovat ylpeitä teoistaan ; He itse asiassa kuvaavat kirjoissaan sitö miten henkisesti ja hengellisesti vaikeaa on pahoinpidellä ihmisiä, ja uskallus tähän kuvotuksesta huolimatta on heille sankariteko eikä osoitus siitä miten rakkauden nimeen vetoava ideologia voi totaalsesti paaduttaa omantunnon ja inhimillisyyden. ; Jos joku pelehtii demonien kanssa, niin nämä ihmiset - eivätkä ne joita he "rohkeasti yrittävät pelastaa".