Kantola keksi

Vuonna 2005 kirkollinen näkyvä hahmo nimeltä Ilkka Kantola jäi kiinni syrjähypystä. Tämä tuotti tietysti hieman medianäkyvyyttä ja vaikeuksia Kantolan kotona. Ilkka Kantola kirjoittikin (sopivasti allekirjoittaneen syntymäpäivänä) 20. helmikuuta 2005 puolustuspuheen. Tekstissä omituista oli se, että syyllisyysnäkökulman sijasta Kantola herätti uhripuhetta itsensä suuntaan ja hän tuomitsi vaimonsa reaktiot "epätoivoisen ja nääntyvän ihmisen tunnekuohuina". Kantola osoittikin tätä ylilyöntiä kohtaan jotain jota kuvasi armeliaisuudeksi koska petetyllä "on oikeus mitä suurimpaan mustasukkaisuuteen." Ilman vastaavaa armeliaisuutta Kantola tuomitsi sen sijaan median, joka lietsoi mustasukkaisuutta hyppäämällä tunnekuohuylilyöntiin sen sijaan että tukisi ja rakentaisi piispan perhe-elämästä sopuisampaa. "Mennäänkä mukaan hänen tunteisiinsa vai autetaanko häntä ottamaan vastaan muuttuneen elämän tosiasiat?" Kantola peräti loppukaneetiksi siteerasi "Raamattua" selittämällä että "Jos minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään." Tämä on tulkittavissa monisyisesti, esimerkiksi siten että lehdistö ei tarjonnut rakkautta vaan tiedotusta. Ja toisaalta se vihjasi myös kenties hieman siitäkin, että syrjähypyssäkin on rakkautta toisin kuin kenties kuivahtaneessa parisuhteessa ei.

Tälle vastapainoksi voisi laittaa C. S. Lewisin "Paholaisen kirjeopisto" -kirjan luvusta 18. hissa demoni kuvaa Jumalan avioliittovaatimuksia jotka "asettavat ihmisen vaikean vaalin eteen: joko täysi pidättyväisyys tai armoton yksiavioisuus. Edellisen olemme jo Isämme ensimmäisestä suuresta voitosta saakka tehneet heille perin vaikeaksi. Jälkimmäisen pakotien olemme viime vuosisatojen aikana puristaneet yhä ahtaammaksi. Olemme tällöin käyttäneet apuna runoilijoita ja kirjailijoita, jotka ovat vakuuttaneet ihmisille että muuan tavallisesti lyhytikäinen kokemus, jota he sanovat "rakastumiseksi", on ainoa kunniallisen avioliiton syy, että avioliitto voi ja että sen tulee tehdä tämä kiihtymyksen tila pysyväksi ja että avioliitto, joka ei sitä tee, ei enää ole sitova." Toisin sanoen rakastumisesta ja ihastumisesta on tehty rakkauden uusi määritelmä.

Otan esille nämä kaksi lausuntoa lähinnä siksi että molemmat niistä edustavat sellaista rakkauskuvaa joka on yleinen. Ja molemmat näyttävät varsin vastenmielisiltä. Koska olen perin negatiivinen kuvaan aluksi hieman näitä epämiellyttävyyden tuntemuksia:
1: Lewisin lausunto on fundamentalistinen (ei tuomitseva termi) ja tuntuu hyvin "vanhakantaiselta" ja tämän tunteen syynä ei ole näkemyksen perinteisyys, joka on jäänyt modernin muodin jalkoihin. Vaan siitä että se on itse asiassa avioliittokontrollia. Kun ideologia komentaa kuka saa ja millä ehdoin mennä naimisiin, se astuu sen mystisen rajan yli jonka yli ei yleisesti hyväksytysti saa mennä. Itse asiassa jopa enemmistö diktatuureista ei yritä hallita ihmsten avioonmenemistä. Lewismäinen näkemys heijastuu siihen että on valvottavissa oleva normi joka rajoittaa tässä mielessä hyvinkin voimakkaasti. Tätä näkemystä kuvaa ehdottomuus ja tiukkuus ; Dogmaattinen pää on "niin syvällä omassa perseessä" että maailma näyttää varsin vaihtoehdottomalta.
2: Kantolan näkemys edustaa taas liberaaliteologiaa, jossa määritteiden dekonstruktio on vahvassa roolissa. Valitettavasti tässä näkyy myös liberaaliteologian suurin heikkous. Se näyttää usein olevan lähinnä rationalisointia, jossa haetaan oikeutuksia ja syitä ikään kuin jälkikäteen. Toki Kantolan lausunnossa näkyy häivähdys yleisinhimillistä assimilaatiota, jossa hän yrittää kikkailemalla ratkaista oman elämäntavan ja oman vakaumuksen välistä kuilua. Enkä usko että kovin moni lukija kokee hänen tässä temppuilussaan onnistuneen ; Filosofisesti määritelmässä ei ole vikaa, se on sisäisesti koherentti. Mutta siinä kuitenkin koherentisti kikkailemalla harjoitetaan presuppositionistista ajattelua jossa ensin on johtopäätös ja sitten mietitään että miten saadaan irti tämän tuottavat premissit. Näin tehdessä uhrin ja rikoksentekijän roolit pyöritellään päälaelleen. Tätä näkemystä leimaa kikkailu jossa likimain kaikkea saa tehdä kunhan vain saivartelutaidot ovat kunnossa.

Ne ovat kuitenkin eräässä mielessä toistensa kanssa erimielisiä yhdestä peruskysymyksestä ; On selvää että Kantolan syrjähypyssä taustalla oli juuri rakastumisen tunne. Ja hänestä ilman tämänlaista ihminen on kuin "helisevä tiuku". Lewis taas näkee juuri tämän tunteen ongelmallisena, ja että avioliittoon astuminen tehdään hänestä aivan liian usein rakastumisesta eikä rakkaudesta. Siksi ihmisen on tavallaan painoteltava näiden kahden melko kammottavan ääripään välillä, haettava kompromissia.

Molemmat vaihtoehdot ovat itse asiassa koherentteja ja osa filosofista perinnettä. Kantolan ajattelu heijastaa rakkausmääritelmää josta muinaiset kreikkalaiset kutsuivat erokseksi. Lewis taas ajaa rakkauskuvaa joka painottaa filiaa. Tämä ei ole järkiavioliitto vs. tunneavioliitto -kiista. Kysymys on tunnemyrskyn ja sitoutumisen välisestä konfliktista. Näkisin että molemmissa rakkausnäkemyksissä on sen verran ansioita että kumpaakaan niistä ei voida täysin poistaa yhtälöstä. Ja siksi Lewisiä ja Kantolaa kuvaakin minun silmissään se, että he tekevät virheen kun he eliminoivat ; Kantolan maailmassa filia on vain tunnekylmää tottumusta joka on ikään kuin rakkauden imitaatio, ja siksi kilisevä tiuku. Lewisin maailmassa eros taas on vastemielinen mörkö, demoninen jippo. ~ Heistä kumpikaan eivät ole siis väärässä kannattaessaan asioita, vaan siinä että näin tehdessään he vastustavat vääriä asioita.