Riehakas

Sherlock Holmes -hahmoa voidaan kutsua "salapoliisin arkkityypiksi". Hänestä on syntynyt voimakas mielikuva viileän etäisesti järjen ja analyysin kautta lähestyvästä tutkijasta. Tietty viileys vahvistaa hänet objektiiviseksi ja empiristiseksi. Näin häntä on totuttu käsittelemään elokuvissa. Sherlockista on tehty huumeidenkäytön heiveröittämä hahmo, joka selvittää rikokset väkivallattomasti puhtaalla järjellä.

Guy Ritchien "Sherlock Holmes" -elokuvassa on korostettu aivan erilaisia piirteitä. Kirjoista on otettu esille niitä piirteitä jotka on usein jätetty syrjään; Sir Arthur Conan Doyle kun päätyi järjenlahojen lisäksi ylistämään esimerkiksi Sherlock Holmesin nyrkkeily- ja bartitsutaitoja. Tämä antaa tietysti uudenlaisia ulottuvuuksia. Ritchien hahmo on kovin erilainen kuin vakiintunut Holmes -hahmo. Ritchien holmesia kuvaakin läsnäolo. Hän on läsnä ja huomaa erilaisia yksityiskohtia juuri tämän kautta, eikä siksi että hän pysyttelisi viileän etäisenä. Se on kuitenkin myös yhtä kirjojen mukainen - tai yhtä vähän, jos haluat lähestyä asiaa epäonnistumisen tematiikan kautta.
1: Ritchien Holmes on toki "ajanmukaistettu" siinä mielessä, että hahmo on nykypäivän ihmiselle yhtä räväkkä kuin se oli Holmesin kirjoittamisen aikana sen ajan ihmisille. Koska ajat ovat muuttuneet Holmes näyttäytyy vanhoillisena. Hahmon aikoinaan rajojarikkova räväkkyys jää siksi helposti huomaamatta. Näin muunneltu Holmes on suunnilleen jotain sellaista jota "Doylen ajan ihmiset" saattoivat kokea katsoessaan hahmon seikkailuja.

Guy Ritchien voidaan sanoa toteuttaneen dekonstruktion Sherlock Holmesille ; Hän on havainnut alkuperäisessä hahmossa piirteitä jotka ovat vakiintuneen Holmes -hahmon kanssa ristiriidassa ja rakentanut hahmon näitä piirteitä kuvastaen.

Tämä huomio auttaa havaitsemaan tiettyjä ennakkoluuloja ja odotuksia. Ihmisillä näyttää olevan odotukset siitä minkälaisia salapoliisit ja rikoksienestäjät ovat. Odotuksissa on että salapoliisilla ei ole itsepuolustustaitoja, he ovat väkivallattomia ja objektiivisuus tarkoittaa samaa kuin viileys. Joka taas ilmenee "tapauskohtaisesti" salapoliisihahmon etäisyytenä, tunnekylmyytenä, aristokraattisuutena tai viktoriaanisena kohteliaisuutena.

Tämä mielikuva heijastuu tietysti muuhunkin objektiivisuuteen. Objektiiviseksi koetaan henkilö, joka ei heijastele tunteita. Tunteiden mukanaolo kun iskee pöytään joko vanhanaikaisen "hysteriakortin" jossa tunteiden katsotaan ajavan järkeilyn pois tai postmodernin "intressikortin" jossa tunteiden läsnäolo kertoo siitä että henkilön maailmankuva ohjaa ajattelua ja että takana on valtapeli. Tämä odotus heijastuu muuhunkin kuin salapoliisihahmoihin. Esimerkiksi skeptikon stereotyyppinen hahmo heijastelee tätä etäälläpysymis-objektiivisuuden mielikuvaa. Kuitenkin usein juuri tunteet, kuten innostus, ajavat esimerkiksi harjoitteluun. Havainnointi ja analysointi voikin olla viileyden sijasta sitä että on läsnä ja että asiat kiinnostavat juuri koska niillä on väliä.

Guy Ritchien "Sherlock Holmes" tuskin opettaa meille muutoin mitään kovin syvällistä viisautta, mutta (suun)pieksennän ohessa kannattaa kuitenkin huomata että tämän se kuitenkin kertoo. Räväkkä ja jopa häiriintynyt Sherlock Holmes voi tuntua loukkaavan sivistystä ja raiskaavan rikoskirjallisuuden. Se, että tämä voi tuntua pyhäinhäväistykseltä voi johtua paitsi kirjallisuudenrakkaudesta, myös siitä että tässä soditaankin sitä sisällä elävää mielkuvaa vastaan. Holmes herättää kognitiivisen dissonanssin niissä joiden mielessä on stereotypia, joka väittää että älykkään ja rationaalisen salapoliisihahmon on oltava tunne -elämältään tietyntyyppinen.