Uskontokeskustelussa "uskonnoksi" määritellään usein mitä erilaisempia asioita. Yksi erikoisin tapa on nimetä uskonnoksi jokin, jota voisi määritellä likimain "epävarmaan perustuvaksi asiaksi". Jos usko vaatii tiedon puutetta, uskonnoksi määritellään eiperusteltu. Tällöin uskonnoksi määritellään kaikki ns. "bullshit".
Tämänlainen määrittelytapa on kuitenkin suoraan sanoen tarkoitushakuista. Näin on, käytettiinpä sitä silloin kun yritetään perustella Jumalauskonnon automaattista huonoutta, tai sitä miten "ateismikin on uskonto". Jotenkin tämänlainen määrittely on loukkaavaa.
Sen sijaan suosittelisin sitä, että uskontoa käsitellään sosiologiena konseptina. Tällöin voidaan rakentaa määritelmähierarkia, jossa on laaja ryhmä "ideologiat", josta "uskonto" on yksi alatyyppi. (Kaikki uskonnot ovat ideologioita, mutta kaikki ideologiat eivät ole uskontoja - samaan tapaan kuin kaikki kissat ovat eläimiä mutta kaikki eläimet eivät ole kissoja.) Näin ollen voidaan tunnistaa onko jokin kohde uskontoa vai ei. Uskonnon määritelmä on tällöin mutkikkaampi. Ja sen pohjalta voidaan sanoa että esimerkiksi "ateismi on uskonto" -väite on itsessään varsin väärä ja huono. Ateismi on vain ideologia, kenties typerä sellainen, mutta muistakaamme että typeryys ei ole uskonnon perusolemus.
Tämän jälkeen on vain otettava tämän sosiologisen ryhmän perususkomukset syyniin. Ja sitten jos niissä ei ole todisteita, on kyseessä bullshit. Eli toisin sanoen esimerkiksi kreationismin kohdalla sitä ei tee automaattisesti typeräksi se, että se on uskonto. Sen tekee typeräksi se, että se on pseudotiedettä. Tämä vaatii toki ylimääräisen mutkan prosessiin, mutta se on tehtävä, jos haluaa osoittaa että näkemys on ns. perustelematon.
On hyvä huomata, että tämä ei estä miettimästä erilaisia asioita. Päinvastoin. Tästä hyvän esimerkin voisi löytää vaikkapa politiikasta. Janne Kivivuoren "Psykopolitiikka" (vuodelta 1996) kuvasi sitä miten 1994 presidentinvaaleissa hallitsevaksi nousi psykologisointi. Alettiin ruotimaan poliitikkojen persoonallisuuksia. Kivivuoren kirjasta välittyy huoli keskustelun laadusta ; Ei puhuta siitä mikä on hyväksi tai huonoksi maalle, vaan siitä mitä eri asioita ajavan poliitikon luonnehäiriötä asian kannattaminen heijastaa. Liikkeet redusoituvat tällöin yksilön ongelmien kanavoimiseksi, eikä siinä enää nähdä sitä, että tärkeintä on kai se, mitä muutokset aikaansaavat. Kirjaa on moitittu siitä, että vaihtoehtona on sulkea silmät poliitikkojen raadollisuudelta. Moni poliitikko kun purkaa traumoja mediapelissä. Tämä moite nostaa esiin yhden muistutuksen. Poliitikot ovat todellakin ihmisiä, ja heidän traumansa todella ohjaavat heidän valintojaan, kuten muidenkin ihmisten.
Ratkaisuna on tietysti kontekstoida molemmat. Voidaan rakentaa vaikka nelikenttä, jossa on "traumaattinen poliitikko - eitraumaattinen poliitikko" vaakarivissä ja "hyväksi maalle - huonoksi maalle" pystyrivissä. Näin saadaan monenlaisia kombinaatioita. Maan kannalta oleellista on tietysti katsoa sitä pystyriviä. Mutta jos olet menemässä poliitikon avustajaksi, tai toimit hänen terapeuttinaan, on pystyviiva se johon kannattaa oikeasti katsoa. Tällä jaottelulla vältetään tietysti myös "vihapuheparadoksi" ; "Syytös vihapuheesta voi siis itsekin toimia vihapuheena, jos sen pyrkimyksenä on perusteettomasti leimata omasta poikkeava näkemys kielteisesti sävyttyneellä mielikuvalla." Psykologisointi voidaan helposti peilata kriitikon omien vihamielisyyksistä ja traumoista johtuvaksi. Vihapuheesta syyttäminen ja toisen mielenterveyteen viittaaminen ovat tietysti energiaasäästävä ratkaisu jos vaihtoehtona on se, että pitäisi ruotia mutkikkaita poliittisia ongelmia. Ja toisaalta taas sekin voi joskus olla oleellista ; Onkin hyvä huomata että pelkkä psykologian käyttäminen ei ole psykologismia. Kysymys on siitä, mitä sillä argumentoidaan ja missä kontekstissa.
Täsmälleen sama tapahtuu tietysti uskonnon kohdalla. Ihmisten pitäisi rakentaa se nelikenttä, jossa on "uskonto-ei uskonto" vaakarivissä ja "rationaalista-eirationaalista" pystyrivissä. Tässä saadaan neljä kivaa ruutua. Ja on hyvä muistaa että jokaiseen niihin saadaan aivan taatusti täytettä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ciinnostuin ma sun sanoist ia haluan sixi ehdottomasti mitellä canssais sanain säilää tahi muuten huastella.
Ennen taistoa näytän caswoni cuhin tekee tosi gentlemanni, tahi raotan cybäräin cantta antaen taiteilijanimen jolla minua puhuttaa. Ios haluan beittää aateluuteni ia toimia incognito iotta ylen ialoinen sucuisuuteni ei wastincumbbanini cättä turhaan bidättelis, teen tunnuxeni iotencin selwäxi. Nihin et caici tietäwät että sanoien tacana olen juuricin minä, encä secotu sanomain ioncu muun nimettoman sanomax, he cun ylen usein ioncin sortin celmi tahi ryovari on.
Mittelömme on cescittyy vahin tähän asiaan, encä halua tuoda muita rienoia, cinoia ia riitoia cun mist tässä hengen mieccain mittelemme. Seison sanoieni tacana iotca owat omiani. Suuni ei lurita toisten buheita, matci houccain sanomisia. Encä sanoillani toist arenaa mainoza.
Caicel olcon aicansa. Onbi aica taistella ia aica cwolla, eri aica bascahysisa asioida. Näit en toisiinsa secota ; Ymmärrän, joshi mittelö on wacawa asia, iossa hurmekin hubelehtii. Helbosti woisi haawain loucaantua. En halua catceroittaa cetään lobuxi icäänsä mielisuruihin waan byrin taistelemaan cuin tosi herrasmiehen, ritarim ia gentlemannin cunnialle sobii.
Sixi uscallan lausua noin nimetä että ios iocu alcaa himoita cuontaloani seinälleen wiisaitteni wuoxi, on turmeltunembi miesi, ei uroiden sotilasi waan boica-sicuri ionca buheis haise häne uran labiointi, ioca io hänen aiwoiens baica toimittabi.
En carde ; Sa varaudu!