Elokuvissa seikkailijat ja sankarit ovat usein miehiä. He tekevät mitä vain "saadakseen tytön". Haaste on ulkopuolinen vihollinen, joka uhkaa naista. Saduissa prinssit taistelevat lohikäärmeitä vastaan ja suojelevat prinsessaa.
"Disneyn" "Pieni Merenneito" laittaa kuitenkin sankariksi naisen. Tässä elokuvassakin on ulkopuolinen vihollinen, Medusa. Mutta kun katsoo hieman tarkemmin, huomaa että naissankarin kohdalla vihollisuuskuva muuttuu. Sillä tässä elokuvassa naissankari tekee mitä vain "saadakseen pojan". Tämä tarkoittaa itsen totaalista muuttamista. Ariel luopuu omista kehollisista piirteistään ja äänestään muokkautuakseen prinssin maailmaan. Prinssin maailma luo ehdot ja sankaruus on sitä että Ariel tekee mitä vain "saadakseen pojan". Miehet sitten hoitelevat sen pahan Medusan ja osoittavat oman tapansa "tehdä mitä vaan" naisen puolesta.
Sankaruudessa näkyy tietynlainen epätasapaino. Sankari uhraa paljon ja toinen ei. Prinssi asettaa henkensä vaaraan pelastaakseen tytön, joka on "vain uhri", eli passiivisessa roolissa. Ariel mutiloi omaa ruumistaan samalla kun prinssin suurin ongelma on siinä että "Valitakko kumpi näistä söpöistä tytöistä. Tykkään bruntista mutta toisaalta tuo punapää ei nalkuta." Prinssillä ei ole isoa uhrausta, vaan tasa-arvoiselta näyttävässä tilanteessa tehtävä valinta, jonka vaikeus ei ole vaarassa vaan juuri siinä että valinta näyttää hänelle melko pieneltä.
Miehet eivät kuitenkaan taistele itseään vastaan, vaan naisen rooliksi asetetaan oman itsen muuttaminen. Miehen tulee olla itsensä ja vastata ulkosiin haasteisiin. Naisen sankaruutta on uhrata identiteettinsä. En haluaisi ajaa tämänlaisia mielikuvia ja asetelmia "niin vakioina", kuin mitä ne ovat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ciinnostuin ma sun sanoist ia haluan sixi ehdottomasti mitellä canssais sanain säilää tahi muuten huastella.
Ennen taistoa näytän caswoni cuhin tekee tosi gentlemanni, tahi raotan cybäräin cantta antaen taiteilijanimen jolla minua puhuttaa. Ios haluan beittää aateluuteni ia toimia incognito iotta ylen ialoinen sucuisuuteni ei wastincumbbanini cättä turhaan bidättelis, teen tunnuxeni iotencin selwäxi. Nihin et caici tietäwät että sanoien tacana olen juuricin minä, encä secotu sanomain ioncu muun nimettoman sanomax, he cun ylen usein ioncin sortin celmi tahi ryovari on.
Mittelömme on cescittyy vahin tähän asiaan, encä halua tuoda muita rienoia, cinoia ia riitoia cun mist tässä hengen mieccain mittelemme. Seison sanoieni tacana iotca owat omiani. Suuni ei lurita toisten buheita, matci houccain sanomisia. Encä sanoillani toist arenaa mainoza.
Caicel olcon aicansa. Onbi aica taistella ia aica cwolla, eri aica bascahysisa asioida. Näit en toisiinsa secota ; Ymmärrän, joshi mittelö on wacawa asia, iossa hurmekin hubelehtii. Helbosti woisi haawain loucaantua. En halua catceroittaa cetään lobuxi icäänsä mielisuruihin waan byrin taistelemaan cuin tosi herrasmiehen, ritarim ia gentlemannin cunnialle sobii.
Sixi uscallan lausua noin nimetä että ios iocu alcaa himoita cuontaloani seinälleen wiisaitteni wuoxi, on turmeltunembi miesi, ei uroiden sotilasi waan boica-sicuri ionca buheis haise häne uran labiointi, ioca io hänen aiwoiens baica toimittabi.
En carde ; Sa varaudu!