Pentti Linkolan luontokuva on tiivistettävissä siihen, että luonnolla on kaksi uhkaa : Ihmisten väestönkasvu, sekä ihmisten luonnonvarojen tuhlaamisen kasvaminen. Tämän vuoksi hän kannattaa sitä, että luontoa voidaan periaatteessa puolustaa asein.
Tässä maailmankuvassa ihminen on tavallaan luonnon yläpuolella, ei osa luontoa, vaan luontoa vastaan. Siksi ihminen ei ole eläin, osa luontoa. Jotain jonka tuhoaminen olisi paha asia. Ihminen on luonnon ulkopuolisena kohtaa luonnon vain karsiutuessaan luonnollisesti. Takana voidaan nähdä biodiversiteetti keräilykohteenakin ; Linkola on hieman kuten suurin osa keräilijöistä ; Postimerkkeilijäkään ei yleensä kerää tiettyä merkkiä montaa, vaan haluaa mahdollisimman monta erilaista merkkiä.
Tämäntapainen ihmisen irrottaminen luonnosta on hyvin yleistä. Ihminen halutaan usein nähdä "einaturalistisena henkiolentona", tai jonain joka älynsä avulla kohoaa eläimellisyydestä. Näkemys on kristillisyydessä aika yleinen. Linkolan luontokuvassa tämä johtaa siihen että luonnon ja ihmisen keskinäinen kina korostuu. Linkolakin rakentaa uskontojen tapaan eräänlaisen synnintunnon ihmisille ; Kulutus ja saastutus ovat ikään kuin perisyntiä, jota vastaan on taisteltava.
Joku voisi ajatella että olisi mahdollista ajatella, että ihminen olisi yksi eläin, joka älylläänkin toteuttaa omaa eläimellisyyttään. Kulttuuri ja yhteiskunta on tällöin vain ihmiseläimen extended phenotype. Ja jos ihminen saastuttaa ja tuhoaa luontoa, hän tuhoaa itseään. Tässä sotiminen ei korostu.
lauantai 21. toukokuuta 2011
1 kommentti:
Ciinnostuin ma sun sanoist ia haluan sixi ehdottomasti mitellä canssais sanain säilää tahi muuten huastella.
Ennen taistoa näytän caswoni cuhin tekee tosi gentlemanni, tahi raotan cybäräin cantta antaen taiteilijanimen jolla minua puhuttaa. Ios haluan beittää aateluuteni ia toimia incognito iotta ylen ialoinen sucuisuuteni ei wastincumbbanini cättä turhaan bidättelis, teen tunnuxeni iotencin selwäxi. Nihin et caici tietäwät että sanoien tacana olen juuricin minä, encä secotu sanomain ioncu muun nimettoman sanomax, he cun ylen usein ioncin sortin celmi tahi ryovari on.
Mittelömme on cescittyy vahin tähän asiaan, encä halua tuoda muita rienoia, cinoia ia riitoia cun mist tässä hengen mieccain mittelemme. Seison sanoieni tacana iotca owat omiani. Suuni ei lurita toisten buheita, matci houccain sanomisia. Encä sanoillani toist arenaa mainoza.
Caicel olcon aicansa. Onbi aica taistella ia aica cwolla, eri aica bascahysisa asioida. Näit en toisiinsa secota ; Ymmärrän, joshi mittelö on wacawa asia, iossa hurmekin hubelehtii. Helbosti woisi haawain loucaantua. En halua catceroittaa cetään lobuxi icäänsä mielisuruihin waan byrin taistelemaan cuin tosi herrasmiehen, ritarim ia gentlemannin cunnialle sobii.
Sixi uscallan lausua noin nimetä että ios iocu alcaa himoita cuontaloani seinälleen wiisaitteni wuoxi, on turmeltunembi miesi, ei uroiden sotilasi waan boica-sicuri ionca buheis haise häne uran labiointi, ioca io hänen aiwoiens baica toimittabi.
En carde ; Sa varaudu!
Tässä on mielestäni Linkolan ajattelun perusongelma. Hän karkottaa ihmisen luonnon valtakunnasta ja tulee näin vain vahvistaneeksi sen, minkä sivilisaatioprosessi aloitti, ihmisen vieraantuneisuuden luonnosta, eli viime kädessä maailmasta, todellisuudesta, omasta itsestään. Linkola onkin selkeästi kulttuurisuuntautunut ajattelija, hän ei halua niinkään yhdistää ihmistä ja luontoa kuin säilöä luontoa jonkinlaisena ihmiskulttuurista irrallisena erillistilana. Silti näitä Linkolan räikeitäkään ristiriitoja ei käsitellä kovin mielellään. On jotenkin epäkorrektia kajota niihin, koska Linkola on sellainen myyttinen kulttuuripersoona, hänen legendansa eheyttä halutaan varjella.
VastaaPoista