Komediasarjassa "Kuumat kiinteistöt" ("Hot properties") oli jakso, joka käsitteli anteeksiantoa. Siinä esitettiin espanjalainen tapa, jossa juhlan yhteydessä kirjoitetaan anteeksianto läsnäolevalle lapulle, ja samalla kun se poltetaan, kerrotaan että annetaan läsnäolevalle henkilö nönnönnöölle anteeksi jostain jota hän on tehnyt tai tekee jatkuvasti. Jakso leikitteli tietenkin poliittisella korrektiudella: Eiespanjalaiset arvelivat aluksi että juhlan ideana oli armon korostaminen. Tämä olikin varmasti se selitys, joka tavalle annettiin. Kuitenkin kun jakso eteni, huomattiin että anteeksiannetut olivat ottaneet nokkiinsa, koska heistä esitettiin ikäviä piirteitä, joita he eivät aina edes myöntäneet itselleen.
Lopulliseksi juhlan ideaksi voitaisiin siis sanoa se, että se avasi ilmapiiriä, toi ikävät piirteet esiin, ei jotta ne lakaistaisiin pois, vaan jotta niistä voitaisiin keskustella ja käsitellä. Näin jos kyseessä on piintynyt tapa, henkilö voi vaikka yrittää muuttaa sitä. Se ei siis vähentänyt asioiden käsittelyä ja poistanut niitä tai vähentänyt riitelyä vaan kaunaa. Sen sijan se oli asian ääneen lausuminen joka toi asiat esiin ja lisäsi riitelyä, ja asia käsiteltiin.
Tämä on siksi aika erilainen kuin ripissä oleva perinne, jossa ei kerrota mikä muissa ärsyttää vaan kerrotaan omia pahoja tekoja. Tässä rippisalaisuus korostuu koska ihminen uskaltaa avata oman näkemyksen itsestään. Tässä ideana on syyllisyyden vähentäminen. Menneisyyttä kun ei voi muuttaa, ja tietyssä määrin on mukavaa että katumus lakaistaan pois.
Melko erikoisen rippitilan toisaalta tuottavat myös erilaiset keskusteluohjelmat, kuten "Dr Phil". Niissä julkinen tunnustaminen on keskeistä. Ihmiset avautuvat televisiossa miljoonille ihmisille. Tämä voi pakottaa muutokseen. Ja siksi aiheena onkin yleensä sellaiset asiat, jotka ovat pysyviä, eivät niinkään yksittäisiä menneisyyden pahoja tekoja. Ripisalaisuudesta ei ole tietoakaan, koska ihmiset pyrkivät korjaamaan ongelman, eivät vain lakaisemaan sitä pois. Eri asia on sitten se, miten tässä onnistutaan.
Oma suhtautumiseni anteeksiantoon on se, että en tee sitä. Enkä ole koskaan tehnyt. Tosin on vaikeaa sanoa, onko syynä armottomuus vai se, että esitän itselleni kovaa. Rationalisointini nimittäin menee jotenkin seuraavasti:
1: Jos teko on pieni, tuskin välitän siitä. Tällöin ei ole tehty mitään varsinaista rikosta. Ei ole mitään anteeksipyydettävää.
2: Jos teko ei ole ollut tahallinen, se on vahinko, joko tyhmyys, väärinarviointi tai asioiden liian spontaani tekeminen ajattelematta tai sitten todellisuus on heittänyt sattumavoimaa rattaisiin ja systeemit ei ole mennyt hyvästä suunnittelusta huolimatta niin kuin olisi pitänyt. Tällöin asia voi harmittaa, mutta ei ihminen. Tällöin ei ole mitään varsinaista anteeksi annettavaa.
3: Jos teosta kuluu aikaa, sen unohtaa. Tällöin kiukku ihmistä kohtaan pienenee, eikä mitään yksittäistä hetkeä joka muuttaisi tilan pois kiukusta ole. Tällöin en anna anteeksi vaan lakkaan välittämästä asiasta.
Toki joskus on tunnustettava, että koen kaunaa ihmisiä kohtaan, ja jätän vain teon tekemättä, koska minulla on tässä kohdassa aika voimakas moraalikoodeksi. En esimerkiksi lyö vakavahenkisesti ketään koskaan missään ensimmäisenä. Vertauksen kautta voisi sanoa että koen ylemmyydentunnetta siitä, että jätän tekoja tekemättä. En siksi että kokisin olevani ylevä ja armelias. Naamalle sylkemisen pois jättäminen ei siis ole hyvä siksi että toinen jää loukkaantumatta, vaan sen takia että passiivisen aktion vuoksi sylkeni jättää saastumatta. Ja tästä saastumatta jäämisestä syntyy ylevyys. En alennu "sen" (en "hänen") tasolle. Aggression kohteena hänellä olisi sentään jotain arvoa ja merkitystä.
Tosin en sitten tiedä, miten paljon "armeliaana itseään pitävät ihmiset" tekevät asiat eri tavoin. Että ovatko he todella unohtavaisempia ja loppuvatko heiltä negatiiviset tunteet, vai selittävätkö he samat reagiontitavat eri syin. Ehkä syynä on vain se, miten samat tunteet ja niihin reagoinnit selittää jälkeenpäin. Tällöin suhtautumistapani voi olla osittain niitä peruja, joissa opettaja piti kiusaajan kanssa keskustelussa joka loppuu vasta anteeksiantoon. Siksi minulle anteeksi antaminen, etenkin ääneen, tuo mieleen lähinnä vahvan assosiaation siitä että haluan pois tilanteesta. Se ei ole armoa, vaan toivetta siitä että pääsee kotiin kantamaan kaunaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ciinnostuin ma sun sanoist ia haluan sixi ehdottomasti mitellä canssais sanain säilää tahi muuten huastella.
Ennen taistoa näytän caswoni cuhin tekee tosi gentlemanni, tahi raotan cybäräin cantta antaen taiteilijanimen jolla minua puhuttaa. Ios haluan beittää aateluuteni ia toimia incognito iotta ylen ialoinen sucuisuuteni ei wastincumbbanini cättä turhaan bidättelis, teen tunnuxeni iotencin selwäxi. Nihin et caici tietäwät että sanoien tacana olen juuricin minä, encä secotu sanomain ioncu muun nimettoman sanomax, he cun ylen usein ioncin sortin celmi tahi ryovari on.
Mittelömme on cescittyy vahin tähän asiaan, encä halua tuoda muita rienoia, cinoia ia riitoia cun mist tässä hengen mieccain mittelemme. Seison sanoieni tacana iotca owat omiani. Suuni ei lurita toisten buheita, matci houccain sanomisia. Encä sanoillani toist arenaa mainoza.
Caicel olcon aicansa. Onbi aica taistella ia aica cwolla, eri aica bascahysisa asioida. Näit en toisiinsa secota ; Ymmärrän, joshi mittelö on wacawa asia, iossa hurmekin hubelehtii. Helbosti woisi haawain loucaantua. En halua catceroittaa cetään lobuxi icäänsä mielisuruihin waan byrin taistelemaan cuin tosi herrasmiehen, ritarim ia gentlemannin cunnialle sobii.
Sixi uscallan lausua noin nimetä että ios iocu alcaa himoita cuontaloani seinälleen wiisaitteni wuoxi, on turmeltunembi miesi, ei uroiden sotilasi waan boica-sicuri ionca buheis haise häne uran labiointi, ioca io hänen aiwoiens baica toimittabi.
En carde ; Sa varaudu!