Uusimmassa Suomen Kuvalehdessä oli kirjoitettu Jokelan ja Kauhajoen surmiin liittyvistä asioista. Siinä nousi esiin selvästi se, kuinka tyypillinen väkivaltarikos ja näiden tapainen rikollisuus eroavat toisistaan valtavasti. Tätä eroa on nostanut jo aikaisemminkin esiin esimerkiksi Marko Hamilo. Koulusurmat eivät olleet "normaalia väkivaltaa" ja sen tekijät ovat keskenään samanlaisia, mutta keskivertoiseen väkivallantekoon nähden "erittäin epätodennäköisiä".
Esiin nousi erilaiset vihan luonteet.
1: Viha, joka on luonteeltaan äkkipikaista, luonteeltaan räjähtävää aggressiivisuutta. Tekoa ei suunnitella ennalta. Normaali väkivaltarikos on siksi tälläinen.
2: Viha, joka on luonteeltaan pitkävihaista. Tekijä suunnittelee tekoaan pitkään ja voi olla hieman ennen tekoaan tyynen kohtelias vaikkapa kadulla kävelevälle mummelille. Tyypillinen koulusurmaaja taas on tälläinen.
Tämä onkin minulle jotenkin helposti tunnistettava jaottelu: Baareissakaan en yleensä pelkää niinkään niitä aggressiivisia ärhentelijöitä, kun niitä hiljaa nurkasta mulkoilevia tapauksia. Edelliset ovat kovaa ääntä ja heidän toimiaan voidaan ennakoida. Ne toiset taas ovat aina yllätys.
Tämän jaottelun pohjalta yritettiin miettiä sitä miksi kaikki koulukiusaajat eivät ryhdy kouluiskuihin, kun taas koulukiusaaminen kuitenkin selvästi kohottaa tätä riskiä. Ratkaisuksi ehdotettiin juuri tätä ihmisten eri tavalla vihaamista. Taustalle "kylmälle/jäiselle vihalle" ehdotettiin Pierre Jamesin konseptia dissosiaatiosta. Dissosiaatio liittyykin luontevasti traumatilanteisiin, joissa henkilö on kokenut olevansa vaarassa. Dissosiatiivisuuden oireita taas ovat esimerkiksi itsen kokeminen vieraana, ympäristön kokeminen vieraana, ajan ja paikan tajun kadottaminen. Dissosiaatiossa on "vaikeus erottaa kuviteltu todesta", mutta tätä ei pidä sekoittaa psykoottisuuteen, jossa määritelmä voitaisiin sanoa samoin sanoin ; Psykoosissa harhat tuntuvat todelta, mutta dissosiaatiohäiriössä ihminen on pikemminkin yliskeptinen; Hän epäilee eli ei ole varma siitä mikä kokemusmaailmassa on totta ja mikä ei. Tavallisessa "tulisessa/kuumassa vihassa" raivostumisessa ja pikaisesti tehdyssä tapossa dissosiaatio puuttuisi.
Kenties tämä erilainen suhtautuminen vihaan johtaa myös erilaisiin tuloksiin. Esimerkiksi Berkowitz ja LePage tekivät 70-luvulla useita kokeita ja löysivät ilmiön nimeltä asevaikutus. He havaitsivat että aseen antaminen lisää aggressiivisuutta. Toisaalta on huomattu myös, että jos koehenkilöitä pistetään kokemaan epäreilua kohtelua ja annetaan ensin lupa purkaa vihaisina aggressiota vaikka tyynyä hakkaamalla, he sortuvat kokeissa suurempiin rangaistuksiin kuin koeryhmä; Aggression suorittamisesta tulee hyvä olo, joten siihen liittyy eräänlainen palkitsemisvaikutus.
Toisaalta taas Suomen Kuvalehden jutussa Jari Sinkkonen kommentoi sitä, kuinka hyväksi väkivaltaisten tuntemusten purkaminen - esimerkiksi halonhakkuuseen purkaen - voi olla. Tämä voi liittyä siihen, että japanissa harjoitetaan kendoa yleisenä kouluaineena, eikä siellä silti tehdä paljoa yhtään väkivaltaa. Samoin omalla kohdallani miekan heilutus on tehnyt minusta kokonaisuutena selvästi vähemmän aggressiivisen (Tunnemaailmalta. Olen ollut aina luonteeltani enemmän aggression piilottavaa kuin sitä toteuttavaa tyyppiä.) Tosin syynä varmaan on se, että kendossa, kuten minunkaan toimessani, ei ikinä lyödä varsinaisessa vihassa, vaan aggressiivinen toiminta on luonteeltaan enemmän keskittymistä ja rauhallisuutta vaativaa. (Jos vain heilut randomisti terävän miekan kanssa, voit vaikka vahingossa lyödä itseäsi jalkaan.) Enkä koskaan harjoittele vihaamani henkilön kanssa.
Ehkä kamppailulajit eivät sovi kaikille, ja osa suhtautumistavoista voi jopa lisätä väkivaltaisuutta. Mutta silti osa lajeista ja toiset suhtautumistavat voivat jopa vähentää väkivaltaisuutta. On vain tiedettävä mitä tekee mitenkin, milloinkin ja keiden kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ciinnostuin ma sun sanoist ia haluan sixi ehdottomasti mitellä canssais sanain säilää tahi muuten huastella.
Ennen taistoa näytän caswoni cuhin tekee tosi gentlemanni, tahi raotan cybäräin cantta antaen taiteilijanimen jolla minua puhuttaa. Ios haluan beittää aateluuteni ia toimia incognito iotta ylen ialoinen sucuisuuteni ei wastincumbbanini cättä turhaan bidättelis, teen tunnuxeni iotencin selwäxi. Nihin et caici tietäwät että sanoien tacana olen juuricin minä, encä secotu sanomain ioncu muun nimettoman sanomax, he cun ylen usein ioncin sortin celmi tahi ryovari on.
Mittelömme on cescittyy vahin tähän asiaan, encä halua tuoda muita rienoia, cinoia ia riitoia cun mist tässä hengen mieccain mittelemme. Seison sanoieni tacana iotca owat omiani. Suuni ei lurita toisten buheita, matci houccain sanomisia. Encä sanoillani toist arenaa mainoza.
Caicel olcon aicansa. Onbi aica taistella ia aica cwolla, eri aica bascahysisa asioida. Näit en toisiinsa secota ; Ymmärrän, joshi mittelö on wacawa asia, iossa hurmekin hubelehtii. Helbosti woisi haawain loucaantua. En halua catceroittaa cetään lobuxi icäänsä mielisuruihin waan byrin taistelemaan cuin tosi herrasmiehen, ritarim ia gentlemannin cunnialle sobii.
Sixi uscallan lausua noin nimetä että ios iocu alcaa himoita cuontaloani seinälleen wiisaitteni wuoxi, on turmeltunembi miesi, ei uroiden sotilasi waan boica-sicuri ionca buheis haise häne uran labiointi, ioca io hänen aiwoiens baica toimittabi.
En carde ; Sa varaudu!