Ovatko köyhät tragedia?

Jos katsotaan kreikkalaista ja roomalaista kulttuuria, niissä oli hyvin erilainen suhde epäonnistumiseen.
1: Kreikkalaisissa tragedioissa on toistuvana teemana se, että hyville ihmisille tapahtuu epäonnekkaita asioita. Näin opimme että hyville ihmisille voi tapahtua pahoja asioita. Ja että tämän vuoksi pitäisi olla myötätuntoinen epäonnisille.
2: Roomassa menestys tarkoitti voittamista. Ja voittaminen näkyi ennen kaikkea maineessa, rahassa ja sotilaallisessa menestyksessä. Epäonnistuneen sotapäällikön tai muun epäonnistujan odotettiin tekevän itsemurhan.

Vastaavaa jännitettä voitaisiin toki rakentaa muutakin kautta. Onhan meillä kristillisessäkin kulttuurissa tavattavissa:
1: Luterilainen, usein Jeesuksen vuorisaarnaa painottava, näkökulma jossa köyhät ja heikot ovat jotenkin parempia Jumalan silmissä, sillä he ovat nöyriä ja enemmän Jumalan mahdin kannatettavina ja Jumalan varassa.
2: Kalvinistinen tapa jossa epäonnistuminen nähdään jonkinlaisena vinkkinä siitä että epäonnistuminen on ansaittu.

On toki mielenkiintoista muistaa, että rooma oli menestynyt ja se taantui kristinuskon ollessa vallassa sen alueella. Kirkkoisä Augustinus kirjoitti rooman valtakunnan romahdusvaiheessa henkilökohtaisista epäonnistumisiaan. Ja korosti armon merkitystä monissa kiistoissa. Näkökanta ei ollut menestymisessä vaan armeliaisuudessa ja epäonnistumisissa rypemisissä.

Nykyään asenne on tietenkin siitä hankala että talouselämää hallitsee oikeistolainen politiikka. Ja kalvinistinen konservativismi on lyönyt tämän kanssa kättä. Tässä maailmassa Augustinus on lähinnä ruikuttaja. (Mikä hän tavallaan kyllä olikin.) Tästä on syntynyt erikoinen jännite. Sillä toisaalta oikeistolainen ajattelu korostaa sitä että on uskallettava yrittää ja epäonnistua. Mutta toisaalta samanaikaisesti se korostaa, että köyhät ovat köyhiä laiskuuttaan. Mitään muita syitä epäonnisuudelle ja köyhyydelle ei myönnetä tässä diskurssissa. ; Tämä kertoo siitä että suhtautuminen riskiin on hyvin omituista. Se ei ole konsistenttia kuten roomalaisilla tai kreikkalaisilla tai kalvinisteilla. Nykyinen markkinatalous on määritellyt riskin hyvin erikoisella tavalla. Voittaja uskaltaa ottaa ne ja voittaja ei voi epäonnistua. Huono ja väärä riski ei ole rohkeutta vaan laiskuutta.

Meidän tulisi tavallaan ratkaista ovatko köyhät tragedia vai ei. Tämä johtunee siitä että kulttuurissamme omaisuus on runsasta ja hyvin epätasaisesti jakautunutta. Tuloerot ja rahamäärät noudattavat Zipfin jakaumaa, koko  talousrakennetta kuvaavat "pitkät hännät", katsottiin sitten yrityksiä tai yksilöitä. Näin ollen myös verorahat joita tuloista nyhdetään ovat väistämättä epätasaisia. Ja kun maailma määräytyy sen mukaan kuka maksaa ja mistä maksaa, syntyy helposti tilanne jossa samanaikaisesti halutaan oikeuttaa se että rikas ja menestynyt on hyvä tyyppi. Menestys kuvataan sankarillisuutena juuri riskinoton ja rohkeuden avulla. Tämä kuvastaa ansaitsemista. Toisaalta riski johon liittyy epäonnistuminen on vieras koska se vaatisi eettisesti myötätuntoa ja lompakoiden avaamista huonosti menestyneitä kohtaan. Jota ei tietenkään haluta tehdä. Siksi ongelmat johtunevat siitä että köyhyyttä ei haluta nähdä tragediaksi vaan köyhien huonoksi luonteenpiirteeksi, mutta menestys halutaan nähdä sankaruudeksi joka on taisteltu ja jossa on ollut riskejä ja vaaroja niin että joillakuilla ei olisi vain ollut epäreilua mutkatonta suoraa tietä rikkauksiin.