perjantai 21. helmikuuta 2014

Oh crab!

Helsingin Luonnontieteellisen Museon (tai mikä kerettiläinen tekelenimi sillä nykyään onkin) on näytillä ties minkälaisia eläimiä. Siinä on kristityllä olo vähän kuin Nooan Arkkiin menisi. Paitsi että ovat kaikki kuolleita ne eläimet. (Museossa, ei arkissa.) Museo on koristellut muutkin paikat asianmukaisesti eläinkunnan tuotteilla.

Myös kahvila on koristettu. Tämä on järkevää ja somaa. Sisustaminen on oleellinen osa viihtyvyyttä. Voisi esimerkiksi kuvitella miten pittoreskia olisi jos kahvilassa voisi syödessään katsoa suloisia ja kauniita eläimiä, vaikka kunigaskalastajia. Kenties pörröisiä eläimiä. Mutta ei niitä joita juuri syö, koska olisi jotenkin ahdistavaa se. - Ja olisi pirun hankala selittää lapsille, että se mitä on heidän lautasella on sen otuksen sisus mikä tuossa on edessä topattuna kuorena. Ja että täytetyn eläimen kanssa ei voi leikkiä. (Ja ruoalla ei saa.) Liian vaikeaa! Ei siis niitä!

Mutta minkä ovat valinneet, kaikista maailman eläimistä? Kahvilassa täytetty jättiläistaskurapu (Macrocheira kaempferi). Kun menee syömään, ei ole näytillä edellämanitsemiani pörröisiä saukkoja tai muita suloisia eläimiä. Kaikista eläimistä on valittu tämä japanilainen hämähäkkirapu (japanese spider crab). Että hyvää ruokahalua, tuijota samalla tätä helvetillistä epäsikiötä joka voisi ulkonäkönsä puolesta olla peräisin manalan valtakunnasta tai ulkoavaruudesta. Siinä voi hartaampi kristitty ihmetellä että miten on Herran hyvistä luomuksista löydettykin tuollainen elämälle vieras kammotus. Varmasti syyllinen on paikan evoluutio-ateistinen salajuonihenki. Tai ainakin Esa Turkulainen! (Terveisiä vaan Esalle!)

Siinä nököttää ja kahvilassa syövät jopa lapset! Johan tähän syntiin 3. Moos 11:10-12 sanoo jotain! Ja järki! Sillä sellainen luonnonoikku on tuo hämähäkkirapu että jos olisin englanninkielinen, menisi siinä p:t ja b:t sekaisin hämmästuksestä heti kahvilaan astuessani.
Pöö!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ciinnostuin ma sun sanoist ia haluan sixi ehdottomasti mitellä canssais sanain säilää tahi muuten huastella.

Ennen taistoa näytän caswoni cuhin tekee tosi gentlemanni, tahi raotan cybäräin cantta antaen taiteilijanimen jolla minua puhuttaa. Ios haluan beittää aateluuteni ia toimia incognito iotta ylen ialoinen sucuisuuteni ei wastincumbbanini cättä turhaan bidättelis, teen tunnuxeni iotencin selwäxi. Nihin et caici tietäwät että sanoien tacana olen juuricin minä, encä secotu sanomain ioncu muun nimettoman sanomax, he cun ylen usein ioncin sortin celmi tahi ryovari on.

Mittelömme on cescittyy vahin tähän asiaan, encä halua tuoda muita rienoia, cinoia ia riitoia cun mist tässä hengen mieccain mittelemme. Seison sanoieni tacana iotca owat omiani. Suuni ei lurita toisten buheita, matci houccain sanomisia. Encä sanoillani toist arenaa mainoza.

Caicel olcon aicansa. Onbi aica taistella ia aica cwolla, eri aica bascahysisa asioida. Näit en toisiinsa secota ; Ymmärrän, joshi mittelö on wacawa asia, iossa hurmekin hubelehtii. Helbosti woisi haawain loucaantua. En halua catceroittaa cetään lobuxi icäänsä mielisuruihin waan byrin taistelemaan cuin tosi herrasmiehen, ritarim ia gentlemannin cunnialle sobii.

Sixi uscallan lausua noin nimetä että ios iocu alcaa himoita cuontaloani seinälleen wiisaitteni wuoxi, on turmeltunembi miesi, ei uroiden sotilasi waan boica-sicuri ionca buheis haise häne uran labiointi, ioca io hänen aiwoiens baica toimittabi.

En carde ; Sa varaudu!