Hyvin useissa tietokonepeleissä on loppuvastuksena kaaoksen edustaja. Eeppisimmissä peleissä tiedän olevan loppuvastuksena "Dissidia":ssa jopa "God of Discord". Kyseisen pelin perusidea on siinä että kaaosta edustavaa Jumalaa vastaan taistelevat esimerkiksi Harmonian Jumala. päjärjestyksen ja kaaoksen luonteessa on jotain jota ihmiset selvästi pelkäävät. Patuneimmallekkin anarkisti-liberaaalillekin kelpaa vastukseksi kaaoksen päihittäminen. "Anciend Domains of Mysteryssä", eli universumin tärkeimmässä yksittäisessä pelissä, vastuksena oli kaaoksen Jumala "Andor Dragon", statukseltaan peräti "the ElDeR ChAoS GoD".
Etenkin vanhoissa tietokonepeleissä tämä saavuttaa hieman omituisia ulottuvuuksia. Sillä esimerkiksi useassa vanhemmassa pelissä hahmojen tasonnousut olivat tärkeitä. Kun pelejä vielä myytiin läpipeluutuntien kautta, oli luontevaa saada lisätunteja isoilla levelivaatimuksilla. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että esimerkiksi "Final Fantasy" -peleissä oli jossain vaiheessa tapettava pyöreästi miljoona kaalia.
Vodaankin eräällä tavalla nähdä, että tämä levelingeinuu on äärimmäistä monotoniaa ja toisteisuutta. Tämä voidaan nähdä monotonian Jumalan palvelemisena. Uhrauksena monotonialle saadaan syvä toisteinen säännönmukaisuus joka on luonnollisesti kätevä keino kun taistellaan kaaoottisuutta ja ennustamattomuutta vastaan. Näin ollen peleissä on piilossa juuri tämä Jumala, joka onkin tavallaan koko peliuniversumin suurin voima.
Itse kuitenkin pelkäisin eniten juuri tätä Monotonian Jumalaa. Sen parissa elämä olisi pelkkää "Päiväni Murmelina" -elokuvan kaltaista tilaa, paitsi että tässä maailmassa ei olisi harjoittelua, uusia virikkeitä ja oppimista jotka tuossa elokuvassa olivat se kasvattava ja innostava sanoma.
Siksi toivotankin jossain mielessä niille tietokonepelien ultimaattisille pahiksille pitkää elämää ja menestyksekästä uraa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ciinnostuin ma sun sanoist ia haluan sixi ehdottomasti mitellä canssais sanain säilää tahi muuten huastella.
Ennen taistoa näytän caswoni cuhin tekee tosi gentlemanni, tahi raotan cybäräin cantta antaen taiteilijanimen jolla minua puhuttaa. Ios haluan beittää aateluuteni ia toimia incognito iotta ylen ialoinen sucuisuuteni ei wastincumbbanini cättä turhaan bidättelis, teen tunnuxeni iotencin selwäxi. Nihin et caici tietäwät että sanoien tacana olen juuricin minä, encä secotu sanomain ioncu muun nimettoman sanomax, he cun ylen usein ioncin sortin celmi tahi ryovari on.
Mittelömme on cescittyy vahin tähän asiaan, encä halua tuoda muita rienoia, cinoia ia riitoia cun mist tässä hengen mieccain mittelemme. Seison sanoieni tacana iotca owat omiani. Suuni ei lurita toisten buheita, matci houccain sanomisia. Encä sanoillani toist arenaa mainoza.
Caicel olcon aicansa. Onbi aica taistella ia aica cwolla, eri aica bascahysisa asioida. Näit en toisiinsa secota ; Ymmärrän, joshi mittelö on wacawa asia, iossa hurmekin hubelehtii. Helbosti woisi haawain loucaantua. En halua catceroittaa cetään lobuxi icäänsä mielisuruihin waan byrin taistelemaan cuin tosi herrasmiehen, ritarim ia gentlemannin cunnialle sobii.
Sixi uscallan lausua noin nimetä että ios iocu alcaa himoita cuontaloani seinälleen wiisaitteni wuoxi, on turmeltunembi miesi, ei uroiden sotilasi waan boica-sicuri ionca buheis haise häne uran labiointi, ioca io hänen aiwoiens baica toimittabi.
En carde ; Sa varaudu!