Tämä on kuitenkin pienin paradoksi Sartren kahvilatuokiossa. Jean-Paul Sartre oli nimittäin suuri vapauden ystävä. Hän vastusti ihmisen itsensä ulkopuolelta annettuja kahleita, ja kannatti ajatusta että ihminen itse valitsee kahleensa. Hän otti tästä esimerkikseen kahvilan tarjoilijat. He ovat nopeita ja päämääräsuuntautuneita. He ovat ripeitä, yltiötäsmällisiä suorituksissaan - ja hieman liian kärkkäitä laskua kohtaan. Sartresta tämä tilanne oli huolestuttava. Se, että joku leikkii tarjoilijaa vaikka onkin ihminen, osoittaa että hän ei ole autenttinen. Eksistentialistissa tämä herättää jopa halua kysyä, että miksi ihminen huijaa itseään ja muita ihmisiä.Eksistentialistilla on hyvät aikomukset. Hän haluaisi että tarjoilija kohdattaisiin ihmisenä.
Tässä on kuitenkin uusi ja suurempi ongelma. Ongelma alkaa itse asiassa jo siinä vaiheessa kun eksistentialisti astuu kahvilaan. Tämä on tekona kannanotto siihen, että hän haluaa tulla palvelluksi. Sartren mukaan juuri tämänlaisissa valintatilanteissa on merkitystä. Hänestä valintoihin tulisi suhtautua sisäisen pakon kautta yhtä tiiviisti kuin valinta olisi Jumalan normi. Sartre on kuluttaja jonka oikkujen varassa yrittäjä pomppaa. Boikotti on hallintakeino, joka näyttää valinnan. Sartre on omalla valinnallaan välineellistämässä tarjoilijaa.
Onkin hyvä huomata, että Sartre ei itse asiassa kritisoi kahvilan olemassaoloa. Hän moittii sitä että tarjoilijassa paistaa teeskentely. Ja se, että tarjoilija näyttää tekevän työtä. Häntä näyttääkin ärsyttävän ennen kaikkea se, että työ on näkyvissä. Tarjoilija muistuttaa olemassaolollaan välineellistämisketjusta. Sartre näkee kahlehdinnan, muttei omaa osuuttaan siinä. Ja ahdistuu siitä että tarjoilija joutuu teeskentelemään. Sartre olisi onnellinen jos tarjoilija näyttäisi spontaanilta. Sartre olisi ollut onnellinen myös vanhan ajan hienostopiireissä jossa työväki hoiti asiat valmiiksi. Kun gentleman aamulla heräsi, aamupala oli valmiina ja lehti silitettynä. Kaikki näytti tapahtuvan itsestään. Tästä ei synny gentlemannille välineellistämisen kokemusta. Tosiasiassa välineellistäminen on kuitenkin kovempaa, haastavampaa ja läpitunkevampaa. ~ Käytännössä Sartresta tulisi onnellinen jos tarjoilija teeskentelisi enemmän. Jos tarjoilija laahustaisi laskun ja hymyilisi aidonoloisesti koska se on toimenkuvassa, hän näyttäisi spontaanilta.
Sartren tapaisilla ihmisillä on ongelma. Joku voisi sanoa että he ovat liian rikkaita ja etääntyneet tosimaailmasta. He ovat kuitenkin vain liian snobeja. Nykyäänkään ei ole vaikeaa löytää ihmisiä joilla ei olisi tätä Sartren ongelmaa. He ovat fiksuja, kohtuullisen varakkaita. He ovat huolissaan välineellistämisestä ja puhuvat mukavia vastavuoroisuudesta ja sosiaalisesta kohtaamisesta. Mutta se, mitä heidän paheksuntansa ja pelkonsa tekee, on korkeintaan se, että välineellistäminen vahvistuu. Enää ei riitä että tarjoilija on eksakti ja laskuttaa oikein. Hänen täytyy lisäksi hymyillä vakuuttavasti. Ja noutaa lasku huomiotaherättämättömästi, niin ettei asiakas ahdistu siitä että toinen joutuu tekemään töitä. Tämä huomaamattomuus ja hienotunteisuus vaatii lisää teatteria.
Näiden ihmisten analyysissä reflektoidaan omia tunteita ja tuntemuksia joita tilanteesta tulee. Siksi välineellistäminen muuttuu kahvila-asiakkaan kokemuskeskeiseksi ; Kysymys ei ole vastavuoroisuudesta ja toisen tunteiden kanssa koetusta yhteydestä, vaan pelkästään analysoijan saamista tuntemuksista. Tässä tilanteessa ei asiakaspalvelijan tunne-elämä tai tosiasiat paljoa paina.
1 Anteeksi että pilasin vitsin kirjoittamalla sen. Tämän vitsin rytmiikka vaatii sen, että se kerrotaan suullisesti. Mieleni tekisi kertoa lukijalle, että olen pahoillani tapahtuneesta katastrofista. Mutta en ole. Tämä ei toki estä sanomista - asiantilahan tekisi sanomisesta vain teeskentelyä ja valehtelua - mutta en sano silti. Paitsi sen, mitä tuossa edellä jo sanoin..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ciinnostuin ma sun sanoist ia haluan sixi ehdottomasti mitellä canssais sanain säilää tahi muuten huastella.
Ennen taistoa näytän caswoni cuhin tekee tosi gentlemanni, tahi raotan cybäräin cantta antaen taiteilijanimen jolla minua puhuttaa. Ios haluan beittää aateluuteni ia toimia incognito iotta ylen ialoinen sucuisuuteni ei wastincumbbanini cättä turhaan bidättelis, teen tunnuxeni iotencin selwäxi. Nihin et caici tietäwät että sanoien tacana olen juuricin minä, encä secotu sanomain ioncu muun nimettoman sanomax, he cun ylen usein ioncin sortin celmi tahi ryovari on.
Mittelömme on cescittyy vahin tähän asiaan, encä halua tuoda muita rienoia, cinoia ia riitoia cun mist tässä hengen mieccain mittelemme. Seison sanoieni tacana iotca owat omiani. Suuni ei lurita toisten buheita, matci houccain sanomisia. Encä sanoillani toist arenaa mainoza.
Caicel olcon aicansa. Onbi aica taistella ia aica cwolla, eri aica bascahysisa asioida. Näit en toisiinsa secota ; Ymmärrän, joshi mittelö on wacawa asia, iossa hurmekin hubelehtii. Helbosti woisi haawain loucaantua. En halua catceroittaa cetään lobuxi icäänsä mielisuruihin waan byrin taistelemaan cuin tosi herrasmiehen, ritarim ia gentlemannin cunnialle sobii.
Sixi uscallan lausua noin nimetä että ios iocu alcaa himoita cuontaloani seinälleen wiisaitteni wuoxi, on turmeltunembi miesi, ei uroiden sotilasi waan boica-sicuri ionca buheis haise häne uran labiointi, ioca io hänen aiwoiens baica toimittabi.
En carde ; Sa varaudu!