Postmodernismi on kaiken kaikkiaan hyvin epämääräinen ja monisyinen järjestelmä. Sen tajuamisessa on hyvä etsiä jonkinlainen rajanvetolinja. Mielestäni Karl Popper on tähän osaan varsin hyvä. Esitän tässä yhden version postmodernismista. Siinä postmodernismissa ei ole mukana monia "harmaita alueita", joten postmodernismi on oikeasti tätä hieman laajempi. Mutta toisaalta tässä jutussa korostuvat juuri postmodernismin tyypilliset ominaispiirteet, ne, jotka erottavat sen esimerkiksi modernismista.1: Ei ole sattumaa, että näkemys rajautuu sillä tavalla että minun näkemykset rajautuvat eipostmoderniksi linjaksi. Syy on se, että postmodernismissa on mukana sen tapaisia näkemyksiä, että en vahingossakaan halua liittyä tämänlaisiin näkemyksiin, edes pitkällä tikulla.
Usein hänet lasketaan "skientistiksi", ja esimerkiksi Tapio Puolimatka joka ajaa Intelligent Designin asiaa, pitää Popperin falsifikaatiota skientistien sisäpiirin leikkikaluna ja sisäisenä valtapelisääntönä, jota muiden ei tarvitse jakaa. Ja toiset - kuten Francis Sedgemore - pitävät Popperia osana postmodernia linjaa.
Argumenttejen kautta tämä voidaan tietysti ymmärtää.
1: Popper edustaa "valistuksen muuntunutta linjaa", jossa vastustetaan dogmaattisuutta ja korostetaan järjen valtaa. Popperin mukaan avoin keskustelu - jossa esimerkiksi kirkkoinstituution dogmat asetetaan eiauktoriteetiksi - jossa on kriittisiä sävyjä auttaa selvittämään totuuden. Popper uskoi että näkemyksiä voidaan kumota väärinä ja että teoriat korroboroituvat, eli muuttuvat falsifiointikokeista selvittyään hieman perustellummiksi, joskaan eivät koskaan "lopullisesti tosiksi".
2: Popper sopii hyvin moniarvoisuutta ajavan postmodernismin puolelle, jossa kiistetään "lopullinen epistemologia" Popper hylkäsi varman tiedon. Vaikka Popper liitetään mielikuvissa nykyisin "skientistiksi", Popper myös kritisoi loogista positivismia ja oli itse asiassa tärkeässä osassa kyseisen oppisuunnan romahtamisessa. Tätä kautta Popper itse asiassa tuhosi "varman havaitun tieteen" unelman.
Mielestäni hyvähkön näkökulman Popperin suhteesta postmodernismiin saa "The Distributed Republicista", jossa käsitellään Dennettin kannanottoja postmodernismiin, ja josta seikkaillaan eteenpäinkin.
Popper nähdään usein skientistinä, koska hänellä oli tarjolla "ei lopullinen epistemologia, mutta kuitenkin epistemologia". Postmodernistit eivät aika usein pidä tämänlaisesta. He vaativat "täydellistä ja lopullista epistemologiaa". Kenties selvin Popperkritiikki, joka perustuu täydellisen epistemologian vaatimus, on muistutus siitä että falsifiointiperiaatetta itseään ei voi falsifioida havainnoin. Popper ei kuitenkaan ajanut tämänlaista "metafysiikatonta" näkemystä, vaan muistutti että näkemyksissä on aina metafysiikkaa - ja juuri tämän vuoksi loogisen positivismin ajama suora havaitsemis-todistaminen, verifiointi on hylättävä. Tätä kautta tämä Popperkritiikin muoto viittaa itse asiassa Popperin näkemyksen ymmärtämättömyyteen, ja antaitsee lausunnon jonka Popperin kerrotaan yhteydessä kertoneen. Hän moitti falsifiointiperiaatteen falsifioimiskysymystä kertakaikkisen typeräksi uteluksi. Minä tuppaan vastaamaan samalla tavalla.
Samalla selviää että Postmodernistit elävät "looginen positivismi tai ei mitään" -vaatimusmaailman kanssa. Muu tietoteoria saa kohtelun joka muodostuu siitä että siltä vaaditaan sitä mitä looginen positivismi ajoi tietoteorialta ; Eli postmodernismin henki näyttäytyy helposti ilmiönä, jossa kielletään epistemologia.
Tämä taas tehdään vaatimalla epistemologialta täydellisyyttä - eli totaalista metafysiikan puutetta - ja kun tämä tiedetään mahdottomaksi, otetaan ainoaksi vaihtoehdoksi relativismi. Kun epistemologia kielletään, on tietysti luonnollista että teorioiden suosion syyksi ei voida katsoa minkäänlaista perusteltavuutta. On vain sisäisiä sääntöjä, joiden noudattaminen ja täyttäminen on mielivaltaista eikä sillä ole mitään tekemistä Perimmäisen Totuuden kanssa. Tätä kautta on täysin luonnollista ajatella että suosion syynä ei ole onnistuminen Totuusprojektissa, vaan valtapeli ja intressit.
Samalla muuttuu myös viisauden käsite. Siinä missä modernismi on kannattanut näkemystä jossa viisaus syntyy tiedon kautta, postmoderni taas kannattaa näkemystä jossa viisaus on sen tunnustamista, että ei mitään tiedä - eikä voikaan tietää ; Popper -ja Sokrates- taas olivat jotain tästä välistä. Heistä ihminen ei tiedä mitään varmasti, mutta voi kuitenkin tietää jotain ja lähestyä tätä, saada jonkinlaisen likiarvon.
Kuvassa on pöytä, jossa on pelattu miekkamiesten sisäisiä leikkejä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ciinnostuin ma sun sanoist ia haluan sixi ehdottomasti mitellä canssais sanain säilää tahi muuten huastella.
Ennen taistoa näytän caswoni cuhin tekee tosi gentlemanni, tahi raotan cybäräin cantta antaen taiteilijanimen jolla minua puhuttaa. Ios haluan beittää aateluuteni ia toimia incognito iotta ylen ialoinen sucuisuuteni ei wastincumbbanini cättä turhaan bidättelis, teen tunnuxeni iotencin selwäxi. Nihin et caici tietäwät että sanoien tacana olen juuricin minä, encä secotu sanomain ioncu muun nimettoman sanomax, he cun ylen usein ioncin sortin celmi tahi ryovari on.
Mittelömme on cescittyy vahin tähän asiaan, encä halua tuoda muita rienoia, cinoia ia riitoia cun mist tässä hengen mieccain mittelemme. Seison sanoieni tacana iotca owat omiani. Suuni ei lurita toisten buheita, matci houccain sanomisia. Encä sanoillani toist arenaa mainoza.
Caicel olcon aicansa. Onbi aica taistella ia aica cwolla, eri aica bascahysisa asioida. Näit en toisiinsa secota ; Ymmärrän, joshi mittelö on wacawa asia, iossa hurmekin hubelehtii. Helbosti woisi haawain loucaantua. En halua catceroittaa cetään lobuxi icäänsä mielisuruihin waan byrin taistelemaan cuin tosi herrasmiehen, ritarim ia gentlemannin cunnialle sobii.
Sixi uscallan lausua noin nimetä että ios iocu alcaa himoita cuontaloani seinälleen wiisaitteni wuoxi, on turmeltunembi miesi, ei uroiden sotilasi waan boica-sicuri ionca buheis haise häne uran labiointi, ioca io hänen aiwoiens baica toimittabi.
En carde ; Sa varaudu!