Filosofiassa on kauan ollut vallalla näkemys siitä että totuus voidaan selvittää päättelyllä. Tällöin välineeksi riittää notkeat aivot ja nojatuoli. Tähän liittyy etenkin numeroiden voima. Tästä seurasi se, että menneisyydessä lukujen taitaja oli helposti mahtimies. Todellisuuden arvoitukset voitiin ratkaista laskemalla, näkemättä ja testaamatta.
Moniin lukuihin on liitetty erilaisia merkityksiä. Nämä ovat taikauskoisia. Alkuluvut ovat usein tälläisiä, niiden lukumäärien jakaminen tasan on ollut hankalaa joten niiden erityiset ominaisuudet ovat tulleet arkielämässä esiin. Taikauskoiseen numeroiden käsittelyyn on ollut numerologia, joka liittyy esimerkiksi kabbalan perinteeseen. Tämä liittyy siihen että numeroita ja kirjaimia alettiin yhdistämään toisiinsa. Tässä mukana on myös kääntelyt ja vääntelyt. Eli kirjaimia ei vain lasketa, vaan sanojen kirjaimia esimerkiksi vaihdetaan keskenään. Näin saadaan paljon pyörittelyä, josta voidaan johtaa ties mitä. Numerologiseen perinteeseen liittyy myös Martti Luther, joka yritti yhdistää paavi Leo X:än pedon lukuun 666. Tässä hän onnistui - kunhan hän ensin hieman jousti oikeinkirjoituksessa.
Vähemmän taikauskoista suuntausta taas edustaa matematiikka. Matematiikkaa pidetään eksaktina. Sen ainut ongelma on siinä että se ei käsittele tosiasioita sinällään, vaan se kuvaa enemmänkin abstraktia verkkoa. Näin ollen jos matematiikka on puhdasta, se ei käsittele sellaisenaan fysiikkaa. Jos matematiikkaan laittaa vääriä lähtökohtia ja tosiasiaväitteitä, saa matemaattisen tarkasti ulos tuloksen. Joka ei ole totuudenmukainen "muuta kuin mäihällä". Se on siksi tosiasiaväitelaitteena riskialtis "garbage in - garbage out" (roskaa sisään roskaa ulos).
Tosin ensin ero ei ollut kovin suuri: Esimerkiksi kuuluisa matemaatikko Pythagoras esitti että numero 1 oli kaikkien lukujen kantaisä ja että numero 4 oli pyhä ja lempeä numero. Ja toisaalta niinkin myöhään kuin pari sataa vuotta siten Hegel esitti että fyysikoiden on turhaa tutkia avaruutta etsien uusia planeettoja, koska hänestä filosofia näytti että planeettoja oli oltava seitsemän.
Hegelin ajattelutapa on ollut mukana myös muutoin. Esimerkiksi ajanlaskun kohdalla oltiin varmoja että luonto seuraa tarkasti matematiikkaa. Siksi tasapäivien mittaiset siistit vuodet olivat odotusarvona. Jos luonnontutkijat eivät saaneet tuloksissta tasamittaisia pätkiä, vian uskottiin olevan arvion epätarkkuudessa, laitteiden mittausvirheissä ja/tai laskelmien pielessä olemisessa. Nykyään kun karkausvuotta ihan tyytyväisesti lisätään joka neljäs vuosi kalenteriin tälläinen voi tuntua oudolta.
Yllä olevasta päästäänkin mielenkiintoiseen kysymykseen empirian ja maailmankuvan suhteesta. Ad hoc -selitykset sallien eri lähtökohdat antavat eri tuloksia. Voidaanhan olettaa yhäkin jääräpäisesti että planeettoja on 7 kappaletta ja että vuodessa on oltava tasavuorokausien verran pituutta. Tässä vain pitää sallia monen monen havainnon katsomista virheellisesti tehdyksi, tai epätarkaksi tulokseksi. Heitto voidaan selittää pois, lakaista maton alle.
Kuitenkin empiria nojaa lähinnä foundationalismiin, eli siihen että luonnossa olevat tapahtumat tapahtuvat kaikille eri persoonille samanlaisena. Tämän maailmankuvaoletuksen jälkeen ei kysytä onko laskelman tekijä kristitty vai ateisti tai mitä tahansa muuta. Vaan kysytään ainoastaan mitä hän on havainnut. Näin ollen vuoden mitaksi tulee hyväksyä sellainenkin vuoden pituus joka ei mene tasan. Koska tämä ero on havaittu. Jos se on epätarkkojen tulosten aikaansaannos, on kriitikoiden ad hoc -oletusten sijasta tehtävä uudet havainnot paremmilla ja tarkemmilla menetelmillä.
Näin ollen empiria on maailmankuvavapaampaa kuin ensi ajatellen voisi kenties luulla. Sillä empiria ei ole rationalismia. Kysymys ei siksi ole siitä miten asiat saa loogisesti sopimaan kesekenään yhteen, vaan siitä miten asioita voidaan havaita ja koetella. Siksi fysiikka ja matematiikka ovat eri tieteenalat. Toki fyysikot lainaavat matematiikkaa, mutta eivät "puhtaana", he sotkevat sitä mittauksilla ja havainnoilla jotka eivät ole yhtä kliinisiä ja abstrakteja kuin numerot.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ciinnostuin ma sun sanoist ia haluan sixi ehdottomasti mitellä canssais sanain säilää tahi muuten huastella.
Ennen taistoa näytän caswoni cuhin tekee tosi gentlemanni, tahi raotan cybäräin cantta antaen taiteilijanimen jolla minua puhuttaa. Ios haluan beittää aateluuteni ia toimia incognito iotta ylen ialoinen sucuisuuteni ei wastincumbbanini cättä turhaan bidättelis, teen tunnuxeni iotencin selwäxi. Nihin et caici tietäwät että sanoien tacana olen juuricin minä, encä secotu sanomain ioncu muun nimettoman sanomax, he cun ylen usein ioncin sortin celmi tahi ryovari on.
Mittelömme on cescittyy vahin tähän asiaan, encä halua tuoda muita rienoia, cinoia ia riitoia cun mist tässä hengen mieccain mittelemme. Seison sanoieni tacana iotca owat omiani. Suuni ei lurita toisten buheita, matci houccain sanomisia. Encä sanoillani toist arenaa mainoza.
Caicel olcon aicansa. Onbi aica taistella ia aica cwolla, eri aica bascahysisa asioida. Näit en toisiinsa secota ; Ymmärrän, joshi mittelö on wacawa asia, iossa hurmekin hubelehtii. Helbosti woisi haawain loucaantua. En halua catceroittaa cetään lobuxi icäänsä mielisuruihin waan byrin taistelemaan cuin tosi herrasmiehen, ritarim ia gentlemannin cunnialle sobii.
Sixi uscallan lausua noin nimetä että ios iocu alcaa himoita cuontaloani seinälleen wiisaitteni wuoxi, on turmeltunembi miesi, ei uroiden sotilasi waan boica-sicuri ionca buheis haise häne uran labiointi, ioca io hänen aiwoiens baica toimittabi.
En carde ; Sa varaudu!