Päihittäminen on kuvattu usein teknisesti. Näin näkyy esimerkiksi Hans Talhofferilla oheisessa kuvassa jossa hän neuvoo että tikarilla keihästä vastaan taistellessa on hyvä heittää hattu toisen kasvoille jotta tämän näkyvyys estyy ja näin pääsee heittämään tätä veitsellä ilman että toinen näkee väistää. Kuvassa on selvästi näkyvissä rinnasta pilkistävät tikarit verineen. Päihittäminen näkyy tätä kautta teknisesti. Onhan se manuaalin lukijallekin selkeyttävää nähdä toiminta ja sen seuraukset. Joskus päihittäminen näkyy siis vain tälläisissä ulkoisissa merkeissä, jolloin se jää helposti ulkopuoliseksi. Kuvallista realismia, sitä miten väkivalta murjoo, on näissä sentään tarjolla, mikä puuttuu nykyisistä itsepuolustusoppaista.
Toki voittamisessa oli myös toinenkin puoli, nimittäin kuolema. On hyvä muistaa että etenkin juridisiin kaksintaisteluihin liittyi sen ajan maailmankuvassa vahvasti myös etiikka. Voittajan nähtiin olevan Jumalan suosiossa. Näin toiminnalle saatiin oikeutus. Hävinneelle onkin syytä osoittaa kunnioitusta. Siksi Hans Talhoffer piti hävinneen puolesta rukoilemista tärkeänä, kuten kuvassa huomaa rukoilijan istuessa hartaana pieni demonin kaltainen olento lähestyy hävinnyttä muistuttaen taistelua opiskelevaa tuonpuoleisesta. Onkin hyvä miettiä että luultavasti Talhoffer piti tätä sivua aivan yhtä tärkeänä kuin jotain tekniikkasivuakin. Ja niissä tekniikkasivuissa on sentään kysymys elämästä, kuolemasta ja selviämisestä. Sen ajan maailmankuvan mukaan tässä oli tavallaan kysymys juuri tästä samasta.Äärimmäinen päihittäminen on tietysti nöyryyttävä. Hans Leckühnerin "Kunst des Messerfechtens" näyttää päihittämisen eri tavalla ; Hänellä voittaja reteästi pitää hävinnyttä sidontaotteessa samalla kun pelaa backgammon -lautapeliä. Tämä taulu on yksi harvoista sivuista, joilla on lähinnä huumoriarvoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ciinnostuin ma sun sanoist ia haluan sixi ehdottomasti mitellä canssais sanain säilää tahi muuten huastella.
Ennen taistoa näytän caswoni cuhin tekee tosi gentlemanni, tahi raotan cybäräin cantta antaen taiteilijanimen jolla minua puhuttaa. Ios haluan beittää aateluuteni ia toimia incognito iotta ylen ialoinen sucuisuuteni ei wastincumbbanini cättä turhaan bidättelis, teen tunnuxeni iotencin selwäxi. Nihin et caici tietäwät että sanoien tacana olen juuricin minä, encä secotu sanomain ioncu muun nimettoman sanomax, he cun ylen usein ioncin sortin celmi tahi ryovari on.
Mittelömme on cescittyy vahin tähän asiaan, encä halua tuoda muita rienoia, cinoia ia riitoia cun mist tässä hengen mieccain mittelemme. Seison sanoieni tacana iotca owat omiani. Suuni ei lurita toisten buheita, matci houccain sanomisia. Encä sanoillani toist arenaa mainoza.
Caicel olcon aicansa. Onbi aica taistella ia aica cwolla, eri aica bascahysisa asioida. Näit en toisiinsa secota ; Ymmärrän, joshi mittelö on wacawa asia, iossa hurmekin hubelehtii. Helbosti woisi haawain loucaantua. En halua catceroittaa cetään lobuxi icäänsä mielisuruihin waan byrin taistelemaan cuin tosi herrasmiehen, ritarim ia gentlemannin cunnialle sobii.
Sixi uscallan lausua noin nimetä että ios iocu alcaa himoita cuontaloani seinälleen wiisaitteni wuoxi, on turmeltunembi miesi, ei uroiden sotilasi waan boica-sicuri ionca buheis haise häne uran labiointi, ioca io hänen aiwoiens baica toimittabi.
En carde ; Sa varaudu!