Margaret Pole on saavuttanut mielessäni eräänlaisen sankarin (tai jos halutaan nillittää sukupuolitermeillä, sankarittaren) aseman. Hän oli Salisburyn kreivitär, joka tuomittiin kuolemaan vuonna 1541. Hän oli tuolloin 67 -vuotias. Siis sen ajan mittapuilla iäkäs.
Sen ajan teloitusetiketti oli tässä kohden sävyiltään hyvin stoalainen. Teloitetun rauhallisuutta arvostettiin, sitä kutsuttiin rohkeudeksi. Ajatuksena oli tietysti se, että jos pyristelee väistämättömän edessä, raahautuu vastentahtoisesti. On vain siistimpää lähteä seuraten itse, jolloin se oli miltein sama kuin tapahtuma olisi vapaaehtoisuuteen perustuva.
Eli siinä missä taistelukentällä ei saanut antaa periksi, vaan piti taistella vastaan vaikka miten epätoivoisessa tilanteessa, piti mestauspölkyllä olla rauhallisesti.
Pole sen sijaan päätti että hän ei tätä etikettiä noudata. Tilanne päätyi siihen että hän jouksenteli ympäri lavaa. Pyövelin ei auttanut muu kuin ryntäillä perässä. Vastaanhangoittelu jatkui loppuun asti. Pyöveli oli taitamaton, ja luultavasti myös ryntäilystä väsynyt. Ja niin naisen teloittaminen vaati peräti 11 iskua.
Tietenkin tässä on sitä henkeä että rimpuillaan epätoivoisesti ylivoimaista tilannetta vastaan kunnes jauhaudutaan systeemin rattaisiin. Ja tietenkin se päättyi naisen epäonnistumiseen. Eihän se muuten olisi sellainen tarina, josta minun erityisen arvostuksen saisi. Epäonnistuminen kun on tavallaan se realiteetti joka oli todennäköisin jo alunperinkin. Mutta mikään mahti maailmassa ei estä ihmistä yrittämästä. Ja elämäniloa vanhalta naiselta ainakin löytyi. Sellaisen rinnalla etikettisäännöille voikin antaa pitkät.
Tuohon kun itse pystyisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ciinnostuin ma sun sanoist ia haluan sixi ehdottomasti mitellä canssais sanain säilää tahi muuten huastella.
Ennen taistoa näytän caswoni cuhin tekee tosi gentlemanni, tahi raotan cybäräin cantta antaen taiteilijanimen jolla minua puhuttaa. Ios haluan beittää aateluuteni ia toimia incognito iotta ylen ialoinen sucuisuuteni ei wastincumbbanini cättä turhaan bidättelis, teen tunnuxeni iotencin selwäxi. Nihin et caici tietäwät että sanoien tacana olen juuricin minä, encä secotu sanomain ioncu muun nimettoman sanomax, he cun ylen usein ioncin sortin celmi tahi ryovari on.
Mittelömme on cescittyy vahin tähän asiaan, encä halua tuoda muita rienoia, cinoia ia riitoia cun mist tässä hengen mieccain mittelemme. Seison sanoieni tacana iotca owat omiani. Suuni ei lurita toisten buheita, matci houccain sanomisia. Encä sanoillani toist arenaa mainoza.
Caicel olcon aicansa. Onbi aica taistella ia aica cwolla, eri aica bascahysisa asioida. Näit en toisiinsa secota ; Ymmärrän, joshi mittelö on wacawa asia, iossa hurmekin hubelehtii. Helbosti woisi haawain loucaantua. En halua catceroittaa cetään lobuxi icäänsä mielisuruihin waan byrin taistelemaan cuin tosi herrasmiehen, ritarim ia gentlemannin cunnialle sobii.
Sixi uscallan lausua noin nimetä että ios iocu alcaa himoita cuontaloani seinälleen wiisaitteni wuoxi, on turmeltunembi miesi, ei uroiden sotilasi waan boica-sicuri ionca buheis haise häne uran labiointi, ioca io hänen aiwoiens baica toimittabi.
En carde ; Sa varaudu!