Jotkut kielet ovat niin kummallisia, että tulee mieleen että niitä tehdään ihmisten kiusaksi eikä niiden käyttöä kommunikaation keinoina olisi mietitty aivan loppuun asti. Niistä saa irti pientä hupia.
Ensimmäinen on sumerilaisten kirjoitus. Se käytti nuolenpääkirjoitusta, joka taas oli yksinkertaistettua versiota kuvakirjoituksesta. Aikaisemmin teksti siis tehtiin siten että piirrettiin kuvia. Nämä muutettiin sitten nuolenpääkirjoitukseksi. Erikoista oli se, että kuvakirjoitus muuttui äännekirjoitukseksi. Se tapahtui siitä erikoisesti että tekstistä tuli ikään kuin sanaleikinrakentamista: Esimerkiksi kun piirrettiin aura, se tarkoitti auraa. Kun siitä tehtiin tavukirjoitusta, se tarkoitti tavua joka lausuttuun samalla tavalla kuin aura heidän kielessään. (Kuin ankara -sanaan pitäisi piirtää omenankara loppuun.) Tämmöisen kirjoituksen luominen voisi olla mielenkiintoista, kun pitäisi ikään kuin koko ajan keksiä sanaleikkejä ja vitsejä siitä mistä sana koostuu. Ja sama sana voitaisiin kirjoittaa muutamallakin tavalla, joten tulkitsijalta vaadittaisiin hieman vastaavaa huumorintajua. Näin syntyisi varmasti jonkinlaista kirjurinhuumoria.
Miltäköhän suomen kieli näyttäisi tällä tavalla tehtynä?
Toinen on tietysti ranska. Sen kielessä kun on paljon outoja merkkejä. Sen kielessä tyypillisiä ovat ääntymättömät konsonantit: Sanojen kirjoitusmuodot vilisevät etenkin s, t ja d -kirjaimia, joita ei lausuta ääneen. Lisäksi monet äänteet voidaan kirjoittaa eri tavoin. Verbimuotoja on 22 erilaista ja niiden erottaminen toisistaan on tulkintaa. Ranskalaisten outoudesta löytyy hyvä esimerkki Juha Terhon sivuilta: "Qu’est-ce que c’est que ça? Qu’est-ce que c’est?" tarkoittaa suunnilleen "Mikä hätänä?" ja se lausutaan jotakuinkin "keskösee". Luulisi että tekstin saisi tiivistettyä helposti niin että sekaannuksia ei syntyisi.
Ranska on varmaan koululaisten keksimä kieli: Kun opettaja on käskenyt että "kirjoittakaa koko sivun essee aiheesta..." ei sen täyttämiseen vaadita yhtä hyvää mielikuvitusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ciinnostuin ma sun sanoist ia haluan sixi ehdottomasti mitellä canssais sanain säilää tahi muuten huastella.
Ennen taistoa näytän caswoni cuhin tekee tosi gentlemanni, tahi raotan cybäräin cantta antaen taiteilijanimen jolla minua puhuttaa. Ios haluan beittää aateluuteni ia toimia incognito iotta ylen ialoinen sucuisuuteni ei wastincumbbanini cättä turhaan bidättelis, teen tunnuxeni iotencin selwäxi. Nihin et caici tietäwät että sanoien tacana olen juuricin minä, encä secotu sanomain ioncu muun nimettoman sanomax, he cun ylen usein ioncin sortin celmi tahi ryovari on.
Mittelömme on cescittyy vahin tähän asiaan, encä halua tuoda muita rienoia, cinoia ia riitoia cun mist tässä hengen mieccain mittelemme. Seison sanoieni tacana iotca owat omiani. Suuni ei lurita toisten buheita, matci houccain sanomisia. Encä sanoillani toist arenaa mainoza.
Caicel olcon aicansa. Onbi aica taistella ia aica cwolla, eri aica bascahysisa asioida. Näit en toisiinsa secota ; Ymmärrän, joshi mittelö on wacawa asia, iossa hurmekin hubelehtii. Helbosti woisi haawain loucaantua. En halua catceroittaa cetään lobuxi icäänsä mielisuruihin waan byrin taistelemaan cuin tosi herrasmiehen, ritarim ia gentlemannin cunnialle sobii.
Sixi uscallan lausua noin nimetä että ios iocu alcaa himoita cuontaloani seinälleen wiisaitteni wuoxi, on turmeltunembi miesi, ei uroiden sotilasi waan boica-sicuri ionca buheis haise häne uran labiointi, ioca io hänen aiwoiens baica toimittabi.
En carde ; Sa varaudu!